kuusi koko sadun, se muisti jokikisen sanan. Ja pienet hiiret olivat
vähällä juosta ylös puunlatvaan pelkästä ihastuksesta. Seuraavana yönä
tuli vielä useampia hiiriä ja sunnuntaina vielä kaksi suurta rottaa.
Mutta ne sanoivat, ettei tarina ollut hauska, ja se suretti pieniä
hiiriä, sillä nyt se oli heistäkin vähemmän hauska.
-- Osaatteko te vain sen yhden tarinan? kysyivät rotat.
-- Vain sen yhden, vastasi puu -- kuulin sen onnellisimpana iltanani,
mutta silloin en ajatellut kuinka onnellinen olin.
-- Se oli erinomaisen huono tarina. Ettekö osaa mitään silavasta ja
talikynttilöistä? Ettekö mitään ruokasäiliötarinoita?
-- En! sanoi puu.
-- No, kiitoksia sitten! sanoivat rotat ja menivät kotiinsa.
Pienet hiiretkin jäivät vihdoin tulematta ja silloin huokasi puu: oli
sentään aika herttaista, kun ne istuivat ympärilläni, nuo vilkkaat
pikku hiiret ja kuuntelivat, mitä heille kerroin. Nyt on sekin
mennyttä! Mutta minäpä muistan pitää hauskaa nyt, kun minut taas
otetaan esiin.
Mutta milloin se tapahtui? Niin, eräänä aamuna, kun ihmisiä tuli
ullakolle penkomaan. Laatikot muutettiin, puu otettiin esiin. He
paiskasivat sen kyllä hiukan kovakouraisesti permannolle, mutta heti
rupesi muuan mies laahaamaan sitä portaita kohti, mistä päivä paistoi.
-- Nyt alkaa elämä uudelleen! ajatteli puu. Se tunsi raikkaan ilman,
ensimäisen auringonsäteen -- ja nyt se oli ulkona pihamaalla! Kaikki
kävi niin nopeasti, puu aivan unohti katsella itseänsä, ympärillä oli
niin paljon nähtävää. Pihamaa oli puutarhan vieressä ja siellä kukoisti
kaikki. Ruusut riippuivat tuoreina ja lemuten yli pienen aitauksen,
lehmukset kukkivat ja pääskyset lentelivät ja sanoivat: kvirrevirrevit,
minun mieheni on tullut! Mutta ne eivät tarkoittaneet kuusta.
-- Nyt minä alan elää! riemuitsi se ja levitti oksansa levälleen. Oi,
ne olivat kaikki kuihtuneet ja keltaiset! Se makasi nurkassa
rikkaruohojen ja nokkosten joukossa. Kultapaperitähti oli vielä
ylhäällä latvassa ja kimmelteli kirkkaimmassa auringonpaisteessa.
Pihamaalla leikki pari niistä iloisista lapsista, jotka jouluna olivat
tanssineet puun ympärillä ja riemuinneet siitä. Yksi pienimmistä juoksi
ja repäisi pois kultatähden.
-- Kas, mitä tuossa rumassa, vanhassa joulupuussa vielä on! sanoi hän
ja polki oksia niin, että hänen saappaidensa alla ritisi.
Ja puu katseli kaikkea kukkaisloistoa ja raikkautta puutarhassa, se
katseli itseään ja toivoi, että se olisi saanut jäädä pimeään
nurkkaansa ullakolla. Se ajatteli raikasta nuoruuttaan metsässä,
hauskaa jouluaattoa ja pieniä hiiriä, jotka iloisina olivat kuunnelleet
tarinaa _Klumpe-Dnmpesta_.
-- Mennyttä, mennyttä! sanoi puu raukka. Kunpa minä edes olisin
iloinnut silloin, kun voin! Mennyttä, mennyttä!
Ja talonmies tuli ja hakkasi puun pieniksi kappaleiksi, siinä oli niitä
koko kasa. Kauniisti hulmahti tuli suuren kattilan alla. Ja samalla
huokasi syvään, jokainen huokaus oli kuin pieni laukaus. Sentähden
juoksivat lapset, jotka leikkivät, sisään ja asettuivat tulen
eteen, tuijottivat siihen ja huusivat: -- Pif, paf! Mutta joka
laukaukselta, joka oli syvä huokaus, ajatteli puu kesäpäivää metsässä,
talviyötä siellä, kun tähdet tuikkivat. Se ajatteli jouluaattoa ja
_Klumpe-Dumpea_, ainoaa satua, minkä se oli kuullut ja minkä se osasi
kertoa -- ja sitten oli puu palanut loppuun.
Pojat leikkivät pihamaalla ja pienimmällä oli rinnassa kultatähti, jota
puu oli kantanut onnellisimpana iltanaan. Nyt se oli mennyttä ja puu
oli mennyttä ja tarina mennyttä. Mennyttä, mennyttä, ja niin käy
kaikkien tarinoiden!
Lumikuningatar.
Seitsentarinainen satu.
_Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista_.
Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme
enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko -- se oli kaikkein
pahimpia peikkoja, se oli "Perkele". Eräänä päivänä oli hän oikein
hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus,
että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei
olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui
esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat siinä
keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi
tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei
niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että
se levisi nenän ja suun yli. Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi
"Perkele". Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli
peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa
keksintöään. Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua -- sillä hän piti
peikkokoulua -- kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta
nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset
näyttävät. He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut
yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty. Nyt
tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa
itse enkeleistäkin ja "Jumalasta". Kuta korkeammalle he peiliä
lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä
kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa
ja enkeleitä. Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että
se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi
miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se
tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen. Sillä muutamat
kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri
maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät
sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli
silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen
pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli.
Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli
varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale. Muutamat
peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi,
mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään. Muutamat
palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat
ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen
nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin
suloisesti. Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita.
Nyt me saamme kuulla!
_Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö_.
Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää
tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden
useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa -- siellä oli
kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi
puutarha kuin kukkaruukku. He eivät olleet veli ja sisar, mutta he
pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä. Vanhemmat
asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa.
Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa
ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista
ulos pieni ikkuna. Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle,
niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.
Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi
kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin
laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti. Nyt keksivät vanhemmat
asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei
ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta
kukkalavaa. Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut
kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat
toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty
kunniaportti. Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät,
etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua
ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja
siellä he nyt hauskasti leikkivät.
Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta
sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan
jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan
pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi
kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö. Pojan nimi
oli Kai ja tytön nimi Gerda. Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä
päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat
alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.
-- Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.
-- Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän
tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.
-- On niillä, sanoi isoäiti. -- Hän lentää siellä, missä ne parveilevat
sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy
maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä
lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja
silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi
kukkasia.
-- Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he
tiesivät, että se oli totta.
-- Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.
-- Tulkoon vain, sanoi poika, -- niin minä panen hänet lämpöiselle
kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.
Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.
Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän
tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari
lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin,
jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan,
vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen
harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista
untuvista. Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä,
kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin
kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa.
Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi
ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi
ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.
Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen -- ja sitten tuli suoja ja
sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset
tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä
puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.
Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli
oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa
ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika
lauloi sen niinikään:
Ruusuja laaksossa hohtaa,
rakas Jeesus siell' lapset kohtaa.
Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja
katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille,
ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä. Ihania suvipäiviä ne olivat,
suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät
koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.
Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja
lintuja. Silloin -- kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa --
sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.
Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei
mitään voinut nähdä.
-- Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa.
Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä,
taikapeilistä -- me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että
kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi,
mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti
huomattavaksi. Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan
sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi. Nyt ei enää
tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.
-- Miksi sinä itket? kysyi hän. -- Silloin sinä olet ruman näköinen.
Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, -- tuo ruusu tuossa
on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella
ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja
sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat
ruusut.
-- Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen
kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään
omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.
Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli
sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina
joukkoon _mutta_ -- niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville,
niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui
niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset
nauroivat häntä. Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja
käyntiä koko sillä kadulla. Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä
kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä
pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä
lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta,
joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko
sielustaan piti hänestä.
Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat
niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti,
tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä
takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.
-- Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli
paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden
näköinen. Se oli kaunista katsella.
-- Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. -- Se on paljon
mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan
virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!
Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän
huusi aivan Gerdan korvaan: -- Minä olen saanut luvan laskettaa
suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.
Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja
ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni. Heidän paraikaa
leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä
istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä
valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai
nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana.
Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka
ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä,
kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa
kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He
ajoivat suoraan ulos kaupungin portista. Nyt alkoi lunta tulla niin
vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä,
kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran,
päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet
ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla.
Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi
pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui
siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen. Hän oli aivan
pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea _isämeitänsä_, mutta hän ei
muistanut muuta kuin _ison kertomataulun_.
Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne
kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki
pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat
paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen,
se oli lumikuningatar.
-- Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, -- mutta kuinka
noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet
rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin
hän olisi vaipunut lumihankeen.
-- Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä
otsalle. Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen
sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän
olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein
hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.
-- Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja
kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi
perässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja
silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä
kotona.
-- Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, -- sillä
silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!
Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja
ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin
silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen
silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi
hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin,
että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja "kuinka monta asukasta", ja
lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se,
mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen,
suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi
korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui
siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien
ja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet
ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset,
mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli
Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren
jalkain juuressa.
_Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua_.
Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä
hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja.
Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan
rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan
tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki
katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli
vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat
oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.
Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.
-- Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.
-- Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.
-- Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.
-- Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä
uskonut.
-- Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna,
-- niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn
siltä.
Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani
jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.
-- Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä
lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.
Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän
otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat
jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne
heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa
hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita. Mutta
Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän
kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen
päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja
hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta. Hän huomasi sen
ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene
jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.
Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan
ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa
häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin
lohduttaakseen häntä: -- Täällä me olemme, täällä me olemme! Vene kulki
virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne
eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.
Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja
rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.
-- Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän
tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita
kauniita, vihreitä rantoja. Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle,
missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen,
muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka
tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.
Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti
eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen
suoraan maata kohti.
Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha
vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki,
johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.
-- Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, -- kuinka sinä oletkaan
joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja
sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen,
veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.
Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään
hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.
-- Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet
tullut tänne! sanoi hän.
Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm!
hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut
nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä
ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa
hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin
mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun. Sitten otti hän
Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.
Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja
keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein,
mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon
kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä. Ja hänen syödessään suki vanhus
hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat
herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka
olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.
-- Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi
vanhus. -- Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan
yhteen! Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän
kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän
ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään
halusi pitää pienen Gerdan. Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi
koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne
kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan
eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet. Vanhus pelkäsi, että
kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain
ja juoksisi tiehensä.
Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta!
Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi
upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi
ja kauniimpi. Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski
korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen
punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja
hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar
hääpäivänään.