kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf!
kuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja
sitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon
ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka
ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien
puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat
liejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle,
poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen
siiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira.
Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti
kitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat -- ja
loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.
-- Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, -- minä olen niin ruma, ettei
koirakaan viitsi purra minua!
Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja
laukaus pamahti toisensa jälkeen.
Vasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään
uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli
ympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi
vainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä
paikaltaan.
Illemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin
kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se
jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi
istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi
kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta
saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa
huoneeseen, ja sen hän tekikin.
Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän
kutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se
kipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla
oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin
Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.
Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja
kana kaakattamaan.
-- Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei
nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka
oli eksynyt. -- Sehän on mainio saalis! sanoi hän, -- nyt minä saan
ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.
Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta
munia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina
ne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli
siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista
mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.
-- Osaatko munia? kysyi hän.
-- En!
-- No, pidä sitten suusi kiinni!
Ja kissa sanoi:
-- Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.
-- En!
-- No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät
ihmiset puhuvat.
Ja poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli
ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin
ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut
pidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.
-- Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. -- Sinulla ei ole mitään tekemistä,
sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee
ohitse!
-- Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, -- niin
ihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.
-- On sekin huvia, sanoi kana. -- Sinä olet tullut hulluksi. Kysy
kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän
mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo
puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta.
Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä
haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?
-- Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.
-- No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut!
Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta
puhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi
kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen
huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta
sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa,
tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä
tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit
kehräämään tai kipenöitsemään.
-- Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.
-- Niin, tee se! sanoi kana.
Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan,
mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.
Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli
tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa
näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja
lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au,
niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei
ollut hyvä olla.
Eräänä iltana -- aurinko laski niin kauniisti -- tuli kokonainen parvi
kauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut
nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli
pitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin
kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät
kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne
kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen
ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin
pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen,
niin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei
saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja
niin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti
ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei
tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta
kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt
mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut
mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut
iloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan -- tuo ruma
eläin raukka!
Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi
uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta
joka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi
niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa
jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan
hiljaa ja jäätyi kiinni.
Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi
puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen.
Siellä se saatettiin virkoamaan.
Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että
ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan
maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui
käsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten
jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi
ja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa
saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli,
että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen
lumeen. -- Siellä se makasi kuin horroksissa.
Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja
kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa
kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti.
Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.
Silloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin
ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään,
oli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit
tuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia
kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja
suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta.
Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä.
Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma
surumielisyys.
-- Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat
nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma,
uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua
niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi,
palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa
talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä
näkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. --
Surmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas
vedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa
vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan
kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.
Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on
levännyt joutsenen munassa!
Se oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut,
nyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä
odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä
nokallaan.
Puutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä
veteen ja pienin huusi:
-- Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: -- Niin, tänne
on tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä,
juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja
leivoksia ja kaikki he sanoivat: -- Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin
kaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.
Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se
ei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei
ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se
muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli
kaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista
linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo
ja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen
sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:
-- Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma
ankanpoikanen!
Kuusi.
Metsässä kasvoi kaunis kuusi. Sillä oli hyvä paikka, aurinkoa se sai,
ilmaa oli tarpeeksi ja ympärillä kasvoi monta suurempaa toveria, sekä
kuusia että mäntyjä. Mutta pieni kuusi oli kiihkeä kasvamaan, se ei
ajatellut lämmintä aurinkoa eikä raikasta ilmaa, se ei välittänyt
talonpoikaislapsista, jotka kulkivat puhellen, kun he olivat poimimassa
mansikoita tai vadelmia. Usein he tulivat koko ruukku täynnä ja heillä
oli heinänkorsiin pujotettuja mansikoita, sitten he asettuivat pienen
puun vierelle ja sanoivat: -- Oi, kuinka herttaisen pieni se on! Tätä
ei puu ensinkään tahtonut kuulla.
Seuraavana vuonna se oli kasvanut pitkän kasvaimen pitemmäksi ja vuotta
myöhemmin taas se oli työntänyt paljoa pitemmän. Sillä kuusesta saattaa
aina sen vuosikerrosten mukaan nähdä, kuinka monta vuotta se on
kasvanut.
-- Oi, kunpa minä sentään olisin tuollainen suuri puu kuin nuo toiset,
huokasi pieni puu, -- niin minä voisin levittää oksani kauas
ympärilleni ja latvallani katsella kauas maailmaan! Linnut
rakentaisivat silloin pesiä oksieni väliin, ja kun tuulisi, voisin minä
nyökäyttää yhtä ylhäisesti kuin nuo toiset tuolla!
Se ei ensinkään iloinnut auringonpaisteesta ja linnuista tai punaisista
pilvistä, jotka illoin, aamuin purjehtivat sen yli.
Jos oli talvi ja lumi lepäsi ympärillä säihkyvän valkoisena, niin tulla
hyppeli usein jänis ja loikkasi suoraa päätä pienen puun yli -- oi, se
oli niin harmillista! Mutta kaksi talvea kului ja kolmantena oli puu
niin suuri, että jäniksen täytyi kiertää se. Oi, kasvaa, kasvaa, tulla
suureksi ja vanhaksi, se se sentään on ainoa onni tässä maailmassa,
ajatteli puu.
Syksyllä tulivat aina puunhakkaajat ja kaatoivat muutamia suurimpia
puita. Se tapahtui joka vuosi ja nuori kuusi, joka nyt oli aika pitkä,
vapisi sitä katsellessaan, sillä suuret, komeat puut putosivat naristen
ja rytisten maahan. Oksat hakattiin pois, ne näyttivät aivan paljailta,
pitkiltä ja kapeilta. Niitä oli miltei mahdoton tuntea, mutta sitten ne
pantiin vankkureille ja hevoset vetivät ne metsästä.
Minne ne vietiin? Mikä niitä odotti?
Keväällä, kun pääskynen ja haikara tulivat, kysyi puu niiltä:
-- Tiedättekö minne ne vietiin? Oletteko kohdanneet ne?
Pääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä,
nyökkäsi päätään ja sanoi:
-- Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin
Egyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne
olivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne
ylpeilevät, ne ylpeilevät!
-- Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli.
Mimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?
-- Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.
-- Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. -- Iloitse terveestä
kasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!
Ja tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei
kuusi ymmärtänyt.
Joulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät
olleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut
lepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne
olivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin
vankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.
-- Minne ne viedään? kysyi kuusi. -- Ne eivät ole suuremmat kuin minä,
vieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat
pitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?
-- Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. -- Me
olemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme,
minne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja
ihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta
ja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja
koristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla,
piparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!
-- Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. -- Entä
sitten? Mitä sitten tapahtuu?
-- Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!
-- Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu.
Se on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin
ikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin
nuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin
vankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen
loistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten --? Niin, sitten tulee jotakin
vielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin
koristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä
ihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään
tiedä, mikä minun on.
-- Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. -- Iloitse terveestä
nuoruudestasi vapaassa luonnossa!
Mutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet
se seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen
näkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se
ensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui
huoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta,
ettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan
siitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut,
tiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita,
pieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja.
Lähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.
Puu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden
puiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea.
Emme tarvitse mitään muuta kuin tämän.
Nyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen
suureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren
posliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa.
Siellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja
ja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta -- ainakin
sanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn
tynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä
sen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla
matolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä
palvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat
he pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli
täytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat
ikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista,
sinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka
näyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset -- puu ei koskaan ennen ollut
nähnyt sellaisia -- liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin
suuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!
-- Illalla, sanoivat he kaikki, -- illalla se tulee loistamaan!
-- Oi, ajatteli puu, -- olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian
sytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä
minua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan
minä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?
Niin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein
kuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin
päänsärky meille muille.
Nyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä
kaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein
kirveli.
-- Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.
Nyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi
kadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään
kaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja
joukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa
nurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä.
Pienokaiset seisoivat aivan ääneti -- mutta vain hetkisen, sitten ne
taas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja
lahja toisensa perästä poimittiin.
-- Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja
kynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat
loppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun.
Oi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat.
Jollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon,
niin se olisi mennyt nurin.
Lapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään
katsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa
oksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä
olisi unohtunut viikuna tai omena.
-- Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun
miehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme
luonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää
kuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla
sadun _Ivede Avedesta_ vaiko _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas
portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?_
_Ivede-Avedesta!_ huusivat toiset, _Klumpe-Dumpesta!_ huusivat toiset.
Oli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli:
enkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän
oli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.
Ja mies kertoi _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin
joutui kunniasijalle ja sai prinsessan_. Ja lapset taputtivat käsiään
ja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuulla _Ivede-Aveden_,
mutta he saivat vain sadun _Klumpe-Dumpesta_. Kuusi seisoi aivan hiljaa
ja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet
sellaista. _Klumpe-Dumpe_ putosi alas portaita ja sai kuitenkin
prinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja
uskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava
mies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja
saan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä
puetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.
-- Huomenna minä en vapise! ajatteli se. -- Iloitsen oikein koko
loistostani. Huomenna saan taas kuulla sadun _Klumpe-Dumpesta_ ja ehkä
_Ivede-Avedestakin_. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön.
Aamulla tulivat renki ja piika sisään.
-- Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos
huoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne
ei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee?
ajatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan
kuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli.
Ja hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut
sinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen
joitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi
saattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.
-- Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen
peitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan
pitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on
ajateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain
olisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä!
Siellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis
juoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä
en silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.
-- Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli
vielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen
oksien välitse.
-- On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. -- Muuten täällä on ihanat
olot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?
-- Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, -- on monta, jotka ovat
paljoa vanhemmat kuin minä.
-- Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, -- ja mitä sinä tiedät? Ne olivat
kuin olivatkin hirveän uteliaita. -- Kerro meille toki kauneimmasta
paikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä,
missä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä
tanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan
lihavina ulos.
-- Sitä en tunne, sanoi puu, -- mutta metsän tunnen, missä aurinko
paistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki
nuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet
sellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:
-- Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut
onnellinen!
-- Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. -- Niin,
ne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi
jouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja
kynttilöillä.
-- Oi, sanoivat pienet hiiret, -- kuinka sinä olet ollut onnellinen,
sinä vanha kuusi!
-- Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, -- tänä talvenahan
minä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan
tanakka-kasvuinen.
-- Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana
yönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada
kuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se
muisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja!
Mutta ne voivat palata, ne voivat palata! _Klumpe-Dumpe_ putosi alas
portaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada
prinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua,
joka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.