käydä, sillä oikea satakieli lauloi omalla tavallaan ja keinotekoinen
lintu kulki valsseilla.
-- Siinä ei ole mitään syytä, sanoi pelimestari, -- se pysyy
ehdottomasti tahdissa ja on kokonaan minun kouluani!
Sitten piti keinotekoisen linnun laulaa yksinään. Sen menestys oli yhtä
suuri kuin oikeankin ja sittenhän se oli niin paljon kauniimpi
katsella: se kimmelsi kuin rannerenkaat ja rintaneulat.
Kolme ja kolmekymmentä kertaa lauloi se yhden ja saman kappaleen eikä
se kuitenkaan ollut väsyksissä. Ihmiset olisivat mielellään kuulleet
sen taas uudestaan, mutta keisari arveli, että nyt pitää elävänkin
satakielen taas vähän laulaa. Mutta missä se oli? Ei kukaan ollut
huomannut, että se oli lentänyt ulos avonaisesta ikkunasta, pois
vihreihin metsiinsä.
-- Mutta mitä tämä on! sanoi keisari. Ja kaikki hoviväki moitti mukana,
että satakieli oli hyvin kiittämätön eläin. -- Meillä on toki paras
lintu! sanoivat he ja sitten piti keinotekoisen linnun taasen laulaa,
ja kolmannenkymmenennen neljännen kerran saivat he kuulla saman
kappaleen, mutta he eivät vielä kokonaan osanneet sitä, koska se oli
niin vaikea, ja pelimestari kehui lintua niin erinomaiseksi, niin, jopa
hän vakuutti, että se oli parempi kuin oikea satakieli, eikä vain
vaatteiden ja monien kauniiden timanttien puolesta, vaan myöskin
sisällisesti.
-- Sillä katsokaa, hyvät herrasväet, keisari ennen kaikkia! Oikeasta
satakielestä ei koskaan voi laskea, mitä siitä tulee, mutta
keinotekoisessa linnussa on kaikki määrättyä! Niin tulee olemaan eikä
toisella tavalla. Kaikki voi selittää, sen voi hajoittaa ja näyttää
inhimilliselle ajattelulle, kuinka valssit sijaitsevat, kuinka ne
käyvät ja kuinka toinen seuraa toista.
-- Aivan kuin minun suustani! sanoivat he kaikki, ja pelimestari sai
luvan seuraavana sunnuntaina näyttää linnun kansalle. Heidän piti
myöskin kuulla sen laulavan, sanoi keisari. Ja he kuulivat sen ja he
kävivät niin tyytyväisiksi, ikäänkuin he olisivat juoneet itsensä
hyväntuulisiksi teevedestä, sillä se nyt on aivan kiinalaista, ja
kaikki sanoivat silloin: E! ja nostivat ilmaan sen sormen, jota
sanotaan nuolusormeksi ja sitten he nyökkäsivät. Mutta köyhä kalastaja,
joka oli kuullut oikean satakielen, sanoi:
-- Kyllähän se kuuluu kauniilta ja muistuttaa myöskin, mutta jotakin
puuttuu, en tiedä mitä!
Oikea satakieli oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta.
Keinotekoisen linnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen
ääressä. Kaikki lahjat, jotka se oli saanut, kulta ja jalokivet, olivat
sen ympärillä, ja arvonimeltä oli se kohonnut korkeakeisarilliseksi
yöpöytälaulajaksi arvoluokkaa yksi vasemmalle puolelle, sillä keisari
laski sen puolen olevan ylhäisimmän, millä sydän oli ja sydän sijaitsee
vasemmalla puolella keisarillakin. Ja pelimestari kirjoitti
kaksikymmentä viisi nidettä keinotekoisesta linnusta. Se oli niin
oppinutta ja pitkää ja täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja,
ja kaikki ihmiset sanoivat lukeneensa ja ymmärtäneensä sen, sillä
muutenhan he olisivat olleet tyhmät ja heitä olisi koputettu vatsaan.
Niin meni kokonainen vuosi: keisari, hovi ja kaikki muut kiinalaiset
osasivat ulkoa jokaisen pienen kulahduksen keinotekoisen linnun
laulussa, mutta juuri sentähden pitivät he nyt kaikkein enimmin siitä.
He saattoivat itse laulaa mukana ja sen he tekivät. Katupojat
lauloivat: Tsitsitshii! Klukklukkluk! Ja keisari lauloi sen. Niin,
varmaan se oli kaunista!
Mutta eräänä iltana, juuri kun keinotekoinen lintu lauloi ja keisari
makasi vuoteessa ja kuunteli sitä, pani linnun sisässä: Svup! Jokin
meni rikki. Kaikki pyörät hyrräsivät ja sitten pysähtyi musiikki.
Keisari hypähti heti vuoteesta ja kutsutti henkilääkärinsä, mutta
mitäpä hän voi auttaa! Sitten he antoivat tuoda kellosepän ja monen
puhumisen ja katsomisen perästä sai hän linnun kutakuinkin kuntoon,
mutta hän sanoi, että sitä piti hyvin säästää, sillä sen tapit olivat
kovin kuluneet eikä ollut mahdollista panna uusia sillä lailla, että
musiikki saattoi käydä varmasti. Oli suuri suru! Vain kerran vuodessa
uskallettiin antaa keinotekoisen linnun laulaa ja sekin oli liikaa.
Mutta sitten piti pelimestari pienen puheen, käyttäen noita vaikeita
sanoja ja lausui, että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja niin oli
kaikki yhtä hyvin kuin ennenkin.
Nyt oli viisi vuotta kulunut ja maa sai todella suuren surun, sillä
pohjaltaan pitivät he kaikki keisaristaan: nyt hän oli sairas eikä
voinut elää, niin sanottiin, uusi keisari oli jo valittu ja kansa
seisoi ulkona kadulla ja kysyi kavaljeerilta, kuinka heidän keisarinsa
voi.
-- P! sanoi hän ja ravisti päätään.
Kylmänä ja kalpeana makasi keisari suuressa, muhkeassa vuoteessaan.
Koko hovi luuli häntä kuolleeksi ja jokainen heistä juoksi pois
tervehtimään uutta keisaria. Kamaripalvelijat juoksivat ulos puhumaan
tästä ja linnanpiiat pitivät suuria kahviseuroja. Kaikkiin saleihin ja
käytäviin oli levitetty verkaa, jottei kuulisi kenenkään käyvän ja
sentähden oli siellä niin hiljaista, niin hiljaista. Mutta keisari ei
vielä ollut kuollut. Kankeana ja kalpeana makasi hän komeassa sängyssä,
jolla oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut. Korkealla
ylhäällä oli ikkuna auki ja kuu paistoi keisariin ja keinotekoiseen
lintuun.
Keisari raukka tuskin saattoi hengittää, oli kuin jokin olisi istunut
hänen rintansa päällä. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki, että se
oli Kuolema, joka istui hänen rintansa päällä ja oli ottanut päähänsä
hänen kultakruununsa ja piti toisessa kädessään keisarin kultasapelia,
toisessa hänen mahtavaa lippuaan. Ja yltympäri, suurten samettisten
vuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä, toiset hyvin
rumia, toiset suloisen lempeitä: ne olivat kaikki keisarin hyvät ja
huonot teot, jotka katselivat häneen nyt, kun Kuolema istui hänen
sydämensä päällä.
-- Muistatko sen? kuiskasi toinen toisensa jälkeen. -- Muistatko sen?
Ja sitten ne kertoivat hänelle niin paljon, että hiki tunki esiin hänen
otsaltaan.
-- Sitä en koskaan ole tietänyt! sanoi keisari. -- Soittoa, soittoa!
Suuri kiinalainen rumpu! huusi hän, -- etten toki kuulisi kaikkea, mitä
ne sanovat!
Ja ne jatkoivat ja Kuolema nyökkäsi, niinkuin kiinalainen, kaikkeen,
mitä sanottiin.
-- Soittoa, soittoa! huusi keisari. -- Sinä pieni, suloinen kultalintu,
laula toki, laula! Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia, olen
itse ripustanut kultatohvelini kaulaasi, laula toki, laula!
Mutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se
muutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla
tyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän
hiljaista.
Silloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu:
pieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut
keisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta
ja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi
ja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin
heikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: -- Jatka,
pieni satakieli, jatka!
-- Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat
minulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!
Ja Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli
jatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä
valkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä
jälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi
Kuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna
ikkunasta.
-- Kiitos, kiitos! sanoi keisari, -- sinä taivainen pieni lintu, minä
kyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja
sinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni.
Kuinka minä palkitsenkaan sinua?
-- Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. -- Sain kyyneleet
nousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne
ovat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku
nyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!
Ja se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo
uni.
Aurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä
heräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he
luulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.
-- Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. -- Sinun pitää
laulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön
tuhansiksi kappaleiksi.
-- Älä tee sitä! sanoi satakieli, -- sehän on tehnyt sen hyvän, minkä
se saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla
linnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin
istun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit
iloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että
niistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota
ympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää
köyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on
kaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin
kruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen,
minä laulan sinulle -- mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.
-- Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan,
johon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta
kultaa, ylös rintaansa kohti.
-- Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni
lintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!
Ja sitten lensi satakieli pois.
Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he
seisoivat, ja keisari sanoi:
-- Hyvää huomenta!
Kihlatut.
Hyrrä ja pallo olivat laatikossa muiden leikkikalujen joukossa, ja
sitten sanoi hyrrä pallolle:
-- Emmekö menisi kihloihin, kun kuitenkin olemme yhdessä laatikossa?
Mutta pallo, joka oli neulottu sahvianinahasta ja oli yhtä paljon
olevinaan kuin hieno neiti, ei viitsinyt vastata sellaiseen.
Seuraavana päivänä tuli pieni poika, joka omisti leikkikalut. Hän
maalasi hyrrän punaisella ja keltaisella ja löi keskelle sitä
messinkinastan. Näyttipä todella komealta, kun hyrrä pyöri.
-- Katsokaa minua! sanoi se pallolle. -- Mitä te nyt sanotte? Emmekö
menisi kihloihin, me sovimme niin hyvin yhteen: te hypitte ja minä
tanssin. Onnellisemmaksi kuin me kaksi ei kukaan voi tulla.
-- Vai niin te luulette! sanoi pallo. -- Te varmaan ette tiedä, että
minun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on
korkki ruumiissani.
-- Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, -- ja itse
pormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä
oli hänelle suuri huvi.
-- Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.
-- Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.
-- Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, -- mutta minä
en kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään
pääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään
pesästä ja sanoo: -- Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti
olen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa.
Mutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.
-- Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät
puhuneet toisilleen.
Seuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi
korkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut
nähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean
hyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä,
että sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille
tielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa
se oli.
-- Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, -- se on pääskysen
pesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!
Kuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon.
Juuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että
hän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri
ympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen
ajatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta
vuotta -- ja sitten se oli vanhaa rakkautta.
Eikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin
kokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt
kultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta
yhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja -- poissa se oli!
Etsittiin ja etsittiin, yksin kellaristakin, mutta sitä ei löytynyt.
Missä se oli?
Se oli hypännyt rikkatynnyriin, missä oli kaikenlaista, kaalintynkiä,
rikkoja ja soraa, jota oli pudonnut alas kattokourusta.
-- Nyt minä totisesti olen joutunut hyvään paikkaan. Täällä kultaus
pian voi lähteä minusta. Ja mitä roskajoukkoa se onkaan, jonka sekaan
olen joutunut! ja sitten se vilkuili pitkään kaalintynkään, joka oli
leikattu poikki liian likeltä, ja omituiseen pyöreään esineeseen, joka
oli vanhan omenan näköinen. Mutta se ei ollutkaan omena, se oli vanha
pallo, joka monta vuotta oli maannut kattokourussa likoamassa.
-- Jumalan kiitos, tänne tulee sentään jokin vertainen, jonka kanssa
voi puhua! sanoi pallo ja katseli kullattua hyrrää. -- Minä olen
oikeastaan sahviania, neidonkädet ovat minut neuloneet ja minulla on
korkki ruumiissani, mutta sitä ei kukaan näkisi minusta! Minä olin
viettämäisilläni häitä erään pääskysen kanssa, mutta sitten minä
putosin kattokouruun ja siellä minä olen maannut viisi vuotta
likoamassa. Se on pitkä aika -- on kuin onkin -- neidolle!
Mutta hyrrä ei sanonut mitään, hän ajatteli vanhaa kultaansa ja kuta
enemmän hän kuuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli tämä.
Silloin tuli palvelustyttö ja aikoi kääntää nurin tynnyrin.
-- Hei vain, siinähän on kultahyrrä! sanoi hän.
Ja hyrrä joutui takaisin huoneeseen ja suureen arvoon ja kunniaan,
mutta pallosta ei kuulunut mitään, eikä hyrrä enää koskaan puhunut
vanhasta rakkaudestaan. Se menee ohi, kun kulta on maannut viisi vuotta
vesikourussa likoamassa, niin, häntä ei koskaan tunne, kun hänet tapaa
rikkatynnyrissä.
Ruma ankanpoikanen.
Oli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura
vihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja
siellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä,
sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen
ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli
todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha
herraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi
suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset
saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää
kuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti
hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt
siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita.
Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös
istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.
Vihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki
munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.
-- Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne
kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden
lehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti,
sillä vihreä tekee hyvää silmille.
-- Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä
niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne
makasivat munassa.
-- Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. -- Se ulottuu
kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä
en ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän
kohotti itseään. -- Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa
vielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen
kyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.
-- No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.
-- Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. -- Siihen ei
tahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt
niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio,
hän ei tule edes tervehtimään minua.
-- Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi
vanhus. -- Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin
kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä
ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä
veteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun
katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja
opeta toiset lapset uimaan!
-- Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. -- Koska olen
hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.
-- Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.
Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan.
Hän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.
-- Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. -- Ei kukaan noista
muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen.
No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä,
vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.
Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin
vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla
kanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. -- Pitäkää kiirettä,
pitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti
veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas
ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja
kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!
-- Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. -- Kas, kuinka kauniisti
se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma
poikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee.
Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin
minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta
pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja
varokaa kissaa!
Ja sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä
oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa
sai sen.
-- Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä
hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. -- Käyttäkää nyt
jalkojanne! sanoi hän. -- Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja
niiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista
täällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te
näette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin
erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada.
Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten
että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: -- ei jalat yhteen!
Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja
äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!
Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja
sanoivat aivan ääneen: -- Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää!
Ikäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen
näyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri
sitä niskaan.
-- Antaa hänen olla! sanoi äiti, -- eihän hän tee kenellekään mitään!
-- Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka
oli purrut, -- ja sentähden häntä pitää kurittaa!
-- Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu
jalan ympärillä. -- Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole
onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.
-- Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. -- Hän ei ole
kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti
kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin.
Arvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy
vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei
hän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja
oikoi hänen vartaloaan. -- Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, --
ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee
voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!
-- Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. -- Olkaa nyt kuin
kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.
Ja sitten he olivat kuin kotonaan.
Mutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka
oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat
että kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko,
joka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa
keisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä
kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään.
Poikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli
kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan
pilkkana.
Niin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan.
Kaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat
pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: -- Kunpa kissa ottaisi sinut,
senkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: -- Olisitpa kaukana täältä! Ja
ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli
määrä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.
Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät
peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä
olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi
kuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat
asuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.
Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. --
Mikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka
taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.
-- Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, -- mutta se on
meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.
Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain
oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.
Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi
villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat
koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet
pesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.
-- Kuuleppa, toveri! sanoivat he, -- sinä olet niin ruma, että minä
oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi?
Aivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia
villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa
olla menestystä, niin ruma kuin oletkin!