kuuli sävelen, jäi hän seisomaan ja näytti niin tyytyväiseltä, sillä
hänkin osasi soittaa: Ah, sa rakas Augustin! Se oli ainoa, mitä hän
osasi, mutta sen hän soitti yhdellä sormella.
-- Sehän on se, minkä minä osaan! sanoi hän, -- mahtaa olla sivistynyt
sikopaimen! Kuulkaas, menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo
soittokone maksaa.
Ja sitten piti yhden hovinaisen juosta sisään, mutta hän otti puukengät
jalkaansa.
-- Mitä sinä tahdot tuosta padasta? sanoi hovinainen.
-- Minä tahdon kymmenen suudelmaa prinsessalta! sanoi sikopaimen.
-- Herra varjelkoon! sanoi hovinainen.
-- Niin, vähemmästä ei voi antaa! sanoi sikopaimen.
-- No, mitä hän sanoo? kysyi prinsessa.
-- Sitä minä todella en voi sanoa! sanoi hovinainen, -- se on niin
hirveää!
-- Kuiskaa sitten! -- Ja sitten hän kuiskasi.
-- Hänhän on hävytön! sanoi prinsessa ja läksi heti -- mutta kun hän
oli mennyt vähän matkaa, helisivät tiuvut taas niin kauniisti:
Ah, sa rakas Augustin,
kaikki on pois, pois, pois!
-- Kuulkaas, sanoi prinsessa, -- kysykää, tahtooko hän kymmenen
suudelmaa minun hovinaisiltani.
-- Ei kiitos! sanoi sikopaimen, -- kymmenen suudelmaa prinsessalta, tai
minä pidän padan.
-- Tämä on kauhean ikävää! sanoi prinsessa, -- mutta teidän täytyy
seisoa minun edessäni, ettei kukaan näe!
Ja hovinaiset asettuivat hänen eteensä, ja sitten he levittivät
hameensa, ja sitten sikopaimen sai nuo kymmenen suudelmaa, ja
prinsessa sai padan.
No, siitäkös tuli ilo! Koko illan ja koko päivän piti padan kiehua. Ei
ollut ainoaakaan uunia koko kaupungissa, josta he eivät olisi
tietäneet, mitä siinä keitettiin, niinhyvin kamariherran kuin suutarin
luona. Hovinaiset tanssivat ja taputtivat käsiään.
-- Me tiedämme, kuka saa makeaa soppaa ja pannukakkuja! Me tiedämme,
kuka saa puuroa ja pannupaistia! Kuinka se on mielenkiintoista!
-- Erittäin mielenkiintoista! sanoi ylihovimestaritar.
-- Niin; mutta pysykää hiljaa, sillä minä olen keisarin tytär!
-- Herra varjelkoon! sanoivat he kaikki.
Sikopaimen, nimittäin prinssi, mutta hehän eivät tietäneet muuta, kuin
että hän oli oikea sikopaimen, ei päästänyt päivää kulumaan hukkaan, ja
niin hän teki raikun. Kun hän huiskutti sitä, soivat kaikki valssit,
galoppaadit ja polskat, joita maailman luomisesta asti oli tunnettu.
-- Mutta sehän on _superbe!_ sanoi prinsessa, astuessaan ohi, -- en ole
koskaan kuullut kauniimpaa sävellystä! Kuulkaas! menkää sisään ja
kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa. Mutta minä en suutele!
-- Hän tahtoo sata suudelmaa prinsessalta, sanoi se hovinainen, joka
oli ollut sisällä kysymässä.
-- Minä luulen, että hän on hullu! sanoi prinsessa, ja sitten hän meni.
Mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, niin hän jäi seisomaan. -- Pitää
suosia taidetta! sanoi hän, -- minä olen keisarin tytär! Sanokaa
hänelle, että hän saa kymmenen suudelmaa, niinkuin eilen, loput hän voi
ottaa hovinaisiltani!
-- Niin, mutta me emme tahdo! sanoivat hovinaiset.
-- Mitä tyhjää! sanoi prinsessa, -- kun minä voin suudella häntä, niin
tekin voitte! Muistakaa, että minä annan teille ruuan ja palkan! -- Ja
niin täytyi hovinaisen taas mennä sisään hänen luokseen.
-- Sata suudelmaa prinsessalta, sanoi hän, -- tai kumpikin pitää
omansa.
-- Seisokaa edessä!!! sanoi prinsessa ja sitten asettuivat kaikki
hovinaiset eteen ja sitten sikopaimen suuteli.
-- Mikä ihmeen kansankokous tuolla sikolätin luona on! sanoi keisari,
joka oli astunut ulos parvekkeelle. Hän hieroi silmiään ja pani lasit
nenälleen. -- Hovinaisethan ne siellä pitävätkin hauskaa! Kyllä minun
täytyy mennä heidän luokseen! -- ja sitten hän veti ylös tohveliensa
kannantaustat, sillä hän oli astunut linttaan nämä kenkänsä.
Voi sentään, mikä kiire hänellä olikin!
Niin pian kuin hän pääsi pihaan, kulki hän aivan hiljaa, ja
hovinaisilla oli niin paljon tekemistä suudelmien laskemisessa, jotta
kaikki kävisi rehellisesti eikä hän saisi liian monta, mutta ei
myöskään liian vähän, että he eivät ensinkään huomanneet keisaria. Hän
nousi varpailleen.
-- Vai niin! sanoi hän, kun näki, että he suutelivat. Ja sitten
hän löi heitä tohvelillaan päähän, juuri kun sikopaimen sai
kahdeksannenkymmenennen kuudennen suudelmansa. -- Ulos! sanoi keisari,
sillä hän oli suuttunut, ja sekä prinsessa että sikopaimen ajettiin
ulos hänen keisarikunnastaan.
Siinä prinsessa nyt seisoi ja itki, sikopaimen torui, ja sade tulvi
taivaasta.
-- Voi, minua kurjaa ihmistä! sanoi prinsessa, -- olisinpa vain ottanut
sen kauniin prinssin! Voi, kuinka minä olen onneton!
Ja sikopaimen meni puun taakse, pyyhki mustan ja ruskean kasvoistaan,
riisui rumat vaatteet ja astui esiin prinssinpuvussaan, niin kauniina,
että prinsessan täytyi niiata.
-- Minä olen oppinut sinua halveksimaan, sinä siinä! sanoi hän. -- Sinä
et huolinut rehellistä prinssiä! Sinä et välittänyt ruususta etkä
satakielestä, mutta sikopaimenta sinä saatoit suudella leikkikalun
takia! Pidä hyvänäsi nyt!
Ja sitten hän meni kuningaskuntaansa, sulki oven ja työnsi salvan
eteen. Prinsessa sai seisoa ulkopuolella ja laulaa:
Ah, sa rakas Augustin,
kaikki on pois, pois, pois!
Tattari.
Usein, kun ukonilman jälkeen astuu pellon ohitse, jossa kasvaa
tattaria, näkee, että se on palanut aivan mustaksi. Näyttää siltä kuin
tulenliekki olisi käynyt sen yli ja talonpoika sanoo silloin: sen se on
saanut salamalta! Mutta miksi se on saanut sen? Minäpä kerron, mitä
harmaavarpunen sanoi minulle ja harmaavarpunen kuuli sen vanhalta
salavalta, joka kasvoi tattaripellon luona ja kasvaa vieläkin. Se on
sellainen kunnianarvoisa, suuri salava, mutta ryppyinen ja vanha,
se on keskeltä haljennut ja revelmästä kasvaa esiin ruohoa ja
karhunvatukanköynnöksiä. Puu taipuu eteenpäin ja oksat riippuvat aivan
maahan asti, ikäänkuin ne olisivat vihreitä pitkiä hiuksia.
Kaikilla vainioilla yltympäri kasvoi viljaa, sekä ruista, ohraa että
kauraa, niin, tuota kaunista kauraa, joka kypsänä ollessaan näyttää
siltä, kuin koko joukko pieniä keltaisia kanarilintuja istuisi samalla
oksalla. Vilja kasvoi rehevänä ja kuta painavampaa se oli, sitä syvemmä
se kumartui hurskaassa nöyryydessä.
Mutta siellä oli myöskin tattaripelto ja tuo pelto oli aivan vanhan
salavan edessä. Tattari ei ensinkään kumartunut niinkuin muu vilja, se
nosti päätään ylpeänä ja kankeana.
-- Minä olen aivan yhtä rehevä kuin tähkä, sanoi se, -- minä olen
sitäpaitsi paljon kauniimpi. Kukkani ovat kauniit kuin omenapuun kukat,
ilokseen katselee minua ja omaisiani. Tunnetko mitään muhkeampaa kuin
me, sinä vanha salava?
Ja salava nyökkäsi päätään ikäänkuin sanoakseen: kyllä minä tunnen!
Mutta tattari oikaisi itseään pelkkää ylpeyttään ja sanoi: tuo tyhmä
puu, se on niin vanha, että sen vatsassa kasvaa ruohoa!
Nyt nousi hirveä ilma. Kaikki kedon kukkaset käärivät kokoon lehtensä
tai taivuttivat hienoiset päänsä, myrskyn kiitäessä niiden ylitse.
Mutta tattari nosti ylpeänä päätään.
-- Taivuta pääsi niinkuin me! sanoivat kukkaset.
-- Sitä minun ei ensinkään tarvitse tehdä! sanoi tattari.
-- Taivuta pääsi niinkuin me! huusi vilja, -- nyt tulla viillättää
myrskyn enkeli! Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä hamaan
maahan asti ja hän hakkaa sinut poikki, ennenkuin ennätät pyytää häntä
armahtamaan sinua.
-- Niin, mutta minä en tahdo taipua! sanoi tattari.
-- Sulje kukkasi ja taivuta lehtesi! sanoi vanha salava. -- Älä katsele
salamaan, kun pilvi purkautuu, sillä salaman iskiessä saattaa katsahtaa
Jumalan taivaaseen, mutta tuo näky voi tehdä ihmisetkin sokeiksi, miten
sitten kävisikään meidän, maan kasvien, jos me uskaltaisimme tehdä sen,
me, jotka olemme paljoa vähäpätöisemmät.
-- Paljoa vähäpätöisemmät? sanoi tattari. -- Nytpä minä juuri tahdonkin
katsahtaa Jumalan taivaaseen!
Ja se teki sen ylimielisenä ja ylpeänä. Tuntui siltä, kuin koko maailma
olisi ollut tulessa, niin salamoi.
Kun paha ilma sitten oli ohi, seisoivat kukkaset ja viljat tyynessä,
puhtaassa ilmassa niin sateen virkistäminä, mutta tattari oli salamassa
palanut sysimustaksi, se oli nyt kuollut, hyödytön kasvi maassa.
Ja vanha salava liikutteli oksiaan tuulessa ja vihreiltä lehdiltä
putoili suuria vesipisaroita, ikäänkuin puu olisi itkenyt, ja varpuset
kysyivät: -- Miksi sinä itket? Täällähän on niin ihanaa. Katso, kuinka
aurinko paistaa, katso kuinka pilvet vaeltavat, huomaatko tuoksun
kukkasista ja pensaista! Miksi itket, vanha salava?
Ja salava kertoi tattarin ylpeydestä, ylimielisyydestä ja
rangaistuksesta. Se seuraa aina. Minä, joka kerron tarinan, olen
kuullut sen varpusilta. Ne kertoivat sen minulle eräänä iltana, kun
minä pyysin niiltä satua.
Enkeli.
"Joka kerta kuin hyvä lapsi kuolee, tulee Jumalan enkeli alas maahan,
ottaa kuolleen lapsen käsivarsilleen, levittää suuret valkeat siivet,
lentää yli kaikkien niiden paikkojen, joista lapsi on pitänyt, ja
poimii koko pivollisen kukkia, jotka se tuo ylös Jumalalle, jotta ne
siellä kukoistaisivat vieläkin kauniimmin kuin maan päällä. Hyvä Jumala
painaa kaikki kukkaset sydäntään vastaan, mutta sitä kukkasta, joka on
hänelle rakkain, hän suutelee ja se saa silloin äänen ja voi laulaa
mukana tuossa suuressa autuudessa."
Kas, kaiken tämän kertoi muuan Jumalan enkeli kantaessaan kuollutta
lasta pois taivaaseen, ja lapsi kuuli sen ikäänkuin unessa. Ja he
kiitivät yli niiden paikkojen kodissa, missä pienokainen oli leikkinyt
ja he lensivät läpi puutarhojen, joissa oli kauniita kukkia.
-- Mitkä me nyt otamme ja istutamme taivaaseen? kysyi enkeli.
Ja siellä oli solakka, suloinen ruusupuu, mutta paha käsi oli taittanut
rungon, niin että kaikki oksat, täynnä suuria puolipuhjenneita nuppuja,
riippuivat lakastuneina yltympäri.
-- Puu-raukka! sanoi lapsi, -- ota se, jotta se voisi kukoistaa Jumalan
luona!
Ja enkeli otti sen, mutta suuteli lasta sen sanojen tähden, ja
pienokainen avasi puoleksi silmänsä. He poimivat reheviä loistokukkia,
mutta ottivat myöskin halveksittuja päivänkakkaroita ja villejä
orvokkeja.
-- Nyt meillä on kukkia! sanoi lapsi ja enkeli nyökkäsi, mutta he eivät
vielä lentäneet ylös Jumalan luo. Oli yö, oli aivan hiljaista, he
pysähtyivät suureen kaupunkiin, he liitelivät eräällä kapeimmista
kaduista, missä oli kokonaisia läjiä olkia, tuhkaa ja romua. Siellä oli
ollut muuttopäivä, siellä oli lautasten palasia, kipsikappaleita,
rääsyjä ja vanhoja hatunkoppia, kaikkinaista, mikä näytti hyvinkin
roskaiselta.
Ja enkeli viittasi keskellä sekamelskaa alas muutamaan kukkaruukun
sirpaleeseen ja maakimpaleeseen, joka oli pudonnut ruukusta ja jota
erään suuren kuihtuneen kedonkukkasen juuret pitivät koossa, kukkasen,
joka ei kelvannut mihinkään ja joka sentähden oli viskattu kadulle.
-- Sen me otamme mukaan! sanoi enkeli. -- Minäpä kerron sinulle meidän
lentäessämme!
Ja sitten he lensivät ja enkeli kertoi:
-- Tuolla alhaalla, sillä kapealla kadulla, matalassa kellarissa asui
köyhä sairas poika. Aivan pienestä asti oli hän aina ollut vuoteen
omana. Kun hän oli kaikkein terveimmillään, saattoi hän kainalosauvojen
avulla kulkea edestakaisin pienen huoneen mitan, siinä kaikki.
Muutamina päivinä kesällä lankesivat auringonsäteet puolen tunnin ajan
kellarin eteiseen, ja kun sitten pieni poika istui siinä, antaen
lämpöisen auringon paistaa itseensä ja näki punaisen veren hentojen
sormiensa läpi, joita hän piti ylhäällä kasvojensa edessä, niin
sanottiin: niin, tänään hän on ollut ulkona! Hän tunsi metsän sen
ihanassa kevätvihannassa vain siitä, että naapurin poika toi hänelle
ensimäisen pyökinoksan ja sitä hän piteli päänsä päällä ja uneksi
silloin olevansa pyökkien alla, missä aurinko paistoi ja linnut
lauloivat. Eräänä kevätpäivänä toi naapurin poika hänelle myöskin
kedonkukkia, ja näiden joukossa oli sattumalta yksi, jolla oli juuri ja
sentähden se istutettiin kukkaruukkuun ja asetettiin ikkunaan aivan
vuoteen luo. Ja kukkanen oli istutettu onnea antavin käsin, se kasvoi,
teki uusia vesoja ja kukki joka vuosi. Siitä tuli sairaan pojan kaunein
puutarha, hänen pieni aarteensa tässä maailmassa. Hän kasteli ja hoiti
sitä ja piti huolta, että se sai joka auringonsäteen, viimeiseen asti,
joka liukui alas matalasta ikkunasta. Ja kukka kasvoi kiinni hänen
uniinsakin, sillä häntä varten se kukoisti, levitti tuoksuaan ja
ilahutti silmää. Sitä kohti kääntyi hän kuolemassa, kun Jumala häntä
kutsui. -- Vuoden on hän nyt ollut Jumalan luona, vuoden on kukkanen
seisonut unohdettuna ikkunassa ja kuihtunut ja sentähden se on muutossa
viskattu rikkaromun mukana kadulle. Ja se on se kukka, köyhä, kuihtunut
kukka, jonka me olemme ottaneet mukaan vihkoon, sillä se kukka on
tuottanut iloa enemmän kuin komein kukka kuningattaren puutarhassa.
-- Mutta mistä sinä tiedät kaiken tämän? kysyi lapsi, jota enkeli
kantoi ylös taivasta kohti.
-- Minä tiedän sen! sanoi Enkeli. -- Olinhan minä itse tuo sairas pieni
poika, joka kulki kainalosauvojen varassa. Kyllä minä kukkani tunnen!
Ja lapsi avasi kokonaan silmänsä ja katseli enkelin kauniisiin,
iloisiin kasvoihin ja samassa silmänräpäyksessä olivat he Jumalan
taivaassa, missä vallitsee ilo ja autuus. Ja Jumala painoi kuolleen
lapsen sydämelleen ja silloin se sai siivet niinkuin toinenkin enkeli
ja lensi käsikkäin hänen kanssaan. Ja Jumala painoi kaikki kukkaset
sydämelleen, mutta köyhää, kuihtunutta kedonkukkaa hän suuteli ja se
sai äänen ja lauloi kaikkien enkeleiden kanssa, jotka liitelivät
Jumalan ympärillä, muutamat aivan likellä, toiset ulkopuolella näitä,
suurissa piireissä, yhä kauemma, pois äärettömyyteen, mutta kaikki yhtä
onnellisina. Ja kaikki he lauloivat, suuret ja pienet, tuo hyvä,
hurskas lapsi ja köyhä kedonkukka, joka oli maannut kuihtuneena,
viskattuna rikkojen joukkoon, muuttopäivän romun sekaan ahtaalla,
pimeällä kadulla.
Satakieli.
Kiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki,
jotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta
vuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen
unohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta
posliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta,
että oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä
ihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja,
jotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin,
kaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui
niin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos
jatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita
puita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli
sininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle
ja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä
kalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja
kuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin
kuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta
sitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta
seuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi
hän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!
Kaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he
ihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla
satakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.
Ja matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet
kirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta
satakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne,
jotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki
tyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.
Nuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten
vihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka
hetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita
kuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. "Mutta satakieli on
kuitenkin kaikkein paras!" kirjoitettiin siinä.
-- Mitä kummaa! sanoi keisari. -- Satakieli! Sitähän en ensinkään
tunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi
vielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy
lukea!
Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun
joku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä
jotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.
-- Täällähän kuuluu olevan hyvin merkillinen lintu, jota kutsutaan
satakieleksi! sanoi keisari. -- Sanotaan, että se on kaikkein paras
suuressa valtakunnassani. Miksei minulle koskaan ole sanottu mitään
siitä?
-- Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. --
Sitä ei koskaan ole esitetty hovissa.
-- Minä tahdon, että se tulee tänne illalla laulamaan minulle! sanoi
keisari. -- Koko maailma tietää, mitä minulla on, enkä minä sitä tiedä!
-- Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. --
Minä etsin sitä, minä löydän sen!
Mutta mistä se oli löydettävissä? Kavaljeeri juoksi ylös alas kaikki
portaat, läpi salien ja käytävien. Ei kukaan kaikista niistä, jotka hän
kohtasi, ollut kuullut puhuttavan satakielestä. Ja kavaljeeri juoksi
taas keisarin luo ja sanoi, että se varmaan mahtaa olla satu, niiden
tekemä, jotka kirjoittavat kirjoja.
-- Teidän keisarillisen majesteettinne ei pidä uskoa mitä kirjoitetaan.
Se on keksintöä ja sellaista, jota sanotaan velhotaidoksi!
-- Mutta sen kirjan, missä minä olen tämän lukenut, sanoi keisari, --
on minulle lähettänyt suurivaltias Japanin keisari, ja niin ei se saata
olla valhetta. Minä tahdon kuulla satakielen. Sen pitää olla täällä
tänä iltana. Sillä on korkein suosioni. Ja jollei se tule, niin
koputetaan koko hovia vatsaan, heti kun se on syönyt illallisen!
-- Tsing-pe! sanoi kavaljeeri ja juoksi taas ylös ja alas kaikkia
portaita, läpi kaikkien salien ja käytävien. Ja puoli hovia juoksi
mukana, sillä he eivät tahtoneet, että heitä koputettaisiin vatsaan.
Kyllä nyt kysyttiin merkillistä satakieltä, jonka koko maailma tunsi,
mutta hovissa ei kukaan.
Vihdoin tapasivat he pienen köyhän tytön kyökissä. Hän sanoi:
-- Oi, Jumala, satakieli! sen tunnen hyvin. Niin, kyllä se osaa laulaa!
Joka ilta on minulla lupa viedä vähän jätteitä pöydästä kotiin kipeälle
äiti-raukalleni. Hän asuu alhaalla rannassa, ja kun minä sitten palaan
takaisin, olen väsynyt ja lepään metsässä, niin kuulen satakielen
laulavan. Vedet nousevat siinä silmiini. On niinkuin äitini suutelisi
minua!
-- Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, -- minä hankin sinulle
vakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat
johdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.
Ja sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana
laulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä
ammua.
-- Oi! sanoivat hovijunkkarit, -- nyt se on käsissämme. Onpa sentään
ihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan
varmaan kuullut sen ennen!
-- Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. -- Me olemme
vielä kaukana paikalta.
Sammakot kurnuttivat nyt suossa.
-- Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. -- Nyt minä kuulen sen,
tuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.
-- Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. -- Mutta nyt minä
luulen, että me pian saamme kuulla sen.
Sitten alkoi satakieli laulaa.
-- Se se on! sanoi pieni tyttö. -- Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se
istuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä
oksalla.
-- Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. -- Sellaiseksi nyt en koskaan
olisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on
menettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.
-- Pieni satakieli! huusi pieni kyökkipiika aivan ääneen. -- Armollinen
keisarimme soisi niin mielellään, että sinä laulaisit hänelle!
-- Suurimmalla mielihyvällä! sanoi satakieli ja lauloi niin, että oli
ilo kuunnella.
-- On kuin kuulisi lasikellojen soivan! sanoi kavaljeeri. -- Ja entä
sitten tuo pieni kurkku, kuinka se toimii! On kummallista, ettemme
koskaan ole kuulleet sitä ennen. Se tulee saavuttamaan suuren
_succés'n_ hovissa!
-- Laulanko vielä kerran keisarille? sanoi satakieli, joka luuli, että
keisari oli mukana.
-- Oivallinen pieni satakieleni, sanoi kavaljeeri, -- minulla on suuri
ilo kutsua teidät hovijuhlaan illalla, jolloin te tulette lumoamaan
hänen keisarillisen armonsa erinomaisella laulullanne.
-- Se soveltuu parhaiten luonnon helmaan! sanoi satakieli, mutta
seurasi kuitenkin mielellään, kun kuuli, että keisari sitä halusi.
Linna oli pantu oikein juhla-asuun. Seinät ja lattiat, jotka olivat
posliinia, loistivat monien tuhansien kultalamppujen valossa. Mitä
kauneimpia kukkasia, jotka saattoivat helistä oikein hyvin, oli
asetettu käytäviin. Siellä oli juoksua ja vetoa, mutta niinpä soivat
nyt juuri kaikki kellot, niin ettei voinut kuulla sanaakaan.
Keskelle suurta salia, missä keisari istui, oli asetettu kultaorsi ja
sillä piti satakielen istua. Koko hovi oli siellä ja pieni kyökkipiika
oli saanut luvan seisoa oven takana, koska hänellä nyt oli todellisen
kyökkipiian arvonimi. Kaikki olivat he parhaimmassa juhla-asussaan ja
kaikki he katsoivat pieneen harmaaseen lintuun, jolle keisari nyökytti
päätään.
Ja satakieli lauloi niin kauniisti, että kyyneleet nousivat keisarin
silmiin, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja silloin lauloi
satakieli vieläkin kauniimmin, se meni oikein sydämeen. Ja keisari oli
kovin iloinen ja hän sanoi, että satakielen pitää saada hänen
kultatohvelinsa kannettavaksi kaulassa. Mutta satakieli kiitti, se oli
jo saanut palkintoa tarpeeksi.
-- Minä olen nähnyt kyyneliä keisarin silmissä, se on minulle runsain
aarre. Keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima. Jumala tietää, että
olen tarpeeksi palkittu!
Ja sitten se taas lauloi suloisella, hartaalla äänellään.
-- Se on suloisinta kiemailua, mitä tunnen! sanoivat naiset ympärillä,
ja sitten he ottivat vettä suuhunsa nielläkseen, kun joku puhui heille.
He luulivat hekin olevansa satakieliä. Niin, lakeijat ja kamarineidit
antoivat tietää, että hekin olivat tyytyväiset, ja se merkitsee paljon,
sillä he ovat kaikkein vaikeimmat tyydyttää. Niin, satakieli todella
oikein onnistui!
Sen piti nyt jäädä hoviin, sillä piti olla oma häkkinsä sekä vapaus
kävellä kaksi kertaa päivällä ja kerran yöllä. Se sai mukaansa
kaksitoista palvelijaa, jokainen oli pannut silkkinauhan sen jalan
ympäri ja jokainen piti lujasti kiinni. Siitä kävelystä ei ollut
ensinkään huvia.
Koko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja jos kaksi ihmistä
kohtasi toisensa, niin ei toinen sanonut muuta kuin: -- sat --! ja
toinen sanoi: -- ... kieli! Ja sitten he huokasivat ja ymmärsivät
toisensa, niin, yksitoista ruokakauppiaan lasta sai nimensä linnun
mukaan, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ainoaa säveltä rinnassaan.
Eräänä päivänä tuli keisarille suuri käärö, jonka päälle oli
kirjoitettuna: Satakieli.
-- Tuossapa nyt saamme uuden kirjan kuuluisasta linnustamme! sanoi
keisari. Mutta se ei ollut mikään kirja, se oli pieni taitonäyte:
rasiassa oli keinotekoinen satakieli, jonka tuli olla elävän kaltainen,
mutta johon oli kauttaaltaan upotettu timantteja, rubiineja ja
safiireja. Niin pian kuin keinotekoinen lintu vedettiin, osasi se
laulaa yhden niistä kappaleista, jotka oikea lauloi, ja sitten meni
pyrstö ylös ja alas ja kimmelsi hopeaa ja kultaa. Kaulassa riippui
pieni nauha ja siihen oli kirjoitettu: Japanin keisarin satakieli on
köyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.
-- Se on kaunista! sanoivat he kaikki, ja se, joka oli tuonut
keinotekoisen linnun, sai heti keisarillisen satakielen-tuojan
arvonimen.
-- Nyt niiden pitää laulaa yhdessä. Siitäpä tulee duetto!