ja sitten he ajoivat hiirenhäihin.
Ensin tulivat he lattian alle pitkään käytävään, joka ei ollut sen
korkeampi kuin että he juuri saattoivat ajaa siellä sormustimella, ja
koko käytävä oli valaistu laholla puulla.
-- Eikö täällä tuoksu ihanalta? sanoi hiiri, joka veti häntä. -- Koko
käytävä on voideltu silavankamaralla. Ei voi olla ihanampaa.
Nyt he tulivat hääsaliin. Täällä seisoivat oikealla kaikki naishiiret
ja he huiskuttelivat ja tirskuilivat, ikäänkuin he olisivat tehneet
toisistaan pilkkaa. Vasemmalla seisoivat kaikki mieshiiret ja sivelivät
käpälällä viiksiään, mutta keskellä lattiaa nähtiin morsiuspari. He
seisoivat koverretussa juustonkuoressa ja suutelivat toisiaan niin
hirveän paljon, sillä olivathan he kihloissa ja nyt heidän heti piti
mennä naimisiin.
Tuli yhä useampia ja useampia vieraita. Toinen hiiri oli
polkemaisillaan toisen kuoliaaksi, ja morsiuspari oli asettunut
keskelle ovea, niin ettei voinut päästä ulos eikä sisään. Koko huone
oli niinkuin käytäväkin voideltu silavankamaralla, siinä koko kestitys,
mutta jälkiruuaksi näytettiin hernettä, johon muuan perheen pieni hiiri
oli purrut morsiusparin nimen, nimittäin ensi kirjaimen. Mutta se oli
jotakin aivan erinomaista.
Kaikki hiiret sanoivat, että ne olivat kauniit häät ja että keskustelu
oli ollut hyvä.
Ja sitten ajoi Jalmari kotiin taas. Hän oli tosin ollut ylhäisessä
seurassa, mutta niinpä hänen olikin täytynyt oikein käpertymällä
käpertyä kokoon, tekeytyä pieneksi ja pukeutua tinasotamiehen
univormuun.
_Perjantai_.
-- On uskomatonta, kuinka monet vanhemmista ihmisistä haluavat saada
minua käsiinsä! sanoi Nukku-Matti, -- varsinkin ne, jotka ovat tehneet
jotakin pahaa. "Hyvä, pikku Matti", sanovat ne minulle, "me emme voi
ummistaa silmiämme ja niin me makaamme kaiken yön ja näemme kaikki
pahat tekomme, jotka kuin ilkeät, pienet noidat istuvat vuoteen
laidalla ja ruiskuttavat päällemme kuumaa vettä. Jos sinä toki tulisit
ja ajaisit ne pois, jotta me saisimme hyvän unen!" Ja sitten he
huokaavat hyvin syvään: "Me tahdomme mielellämme vaikkapa maksaakin.
Hyvää yötä, Matti! Rahat ovat ikkunalla!" Mutta minä en tee sitä
rahasta, sanoi Nukku-Matti.
-- Mitä me nyt teemme tänä yönä? kysyi Jalmari.
-- Niin, minä en tiedä, onko sinulla halua taas yöllä tulla häihin, ne
ovat toisenlaiset kuin eilen. Sisaresi suuri nukke, joka on miehen
näköinen ja jota kutsutaan Hermaniksi, aikoo naida nuken, jonka nimi on
Bertta. Sitäpaitsi on nuken syntymäpäivä ja sentähden on määrä tulla
niin paljon lahjoja.
-- Niin, sen minä kyllä tiedän! sanoi Jalmari, -- aina kun nuket
tarvitsevat uusia vaatteita, niin minun sisareni antaa niiden viettää
nimipäiviä tai häitä. Se on varmaan tapahtunut sata kertaa!
-- Niin, mutta tänä yönä ovat satayhdennet häät ja kun satayksi on
mennyt, niin on kaikki ohi! Sentähden ne tulevatkin niin
suurenmoisiksi. Katsoppa vain!
Ja Jalmari katsoi pöydälle. Siellä seisoi pieni pahvitalo valaistuine
ikkunoineen ja kaikki tinasotamiehet tekivät kunniaa ulkopuolella.
Morsiuspari istui lattialla ja nojasi pöydänjalkaan, hyvin miettivänä,
ja siihenhän sillä saattoi olla syytä. Mutta Nukku-Matti, yllään
isoäidin musta hame, vihki heidät. Kun vihkiminen oli ohi, virittivät
kaikki huonekalut huoneessa seuraavan kauniin laulun, jonka lyijykynä
oli kirjoittanut. Se sopi iltarummun säveleeseen:
Häälaulu suuri soikohon
nyt onneks sulhon, morsion;
he seisoo lailla kepakon,
he puuta, nahkaa pulskint' on!
Puut, nahat -- hurraa soikohon
nyt niille, hurraa ponneton!
Ja nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta
syötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.
-- Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja
sitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja
vanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia.
Ja pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet
riippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla
oli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.
-- Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. -- Minä
olin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa,
jossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy
puutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata
ajatella mitään kauniimpaa.
-- Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi
pääskynen, -- ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!
-- Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.
-- Mutta täällä on kylmä, jäätyy!
-- Se on hyvä kaalille! sanoi kana. -- Sitäpaitsi meillä myöskin
saattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä,
joka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut
hengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä,
joita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö,
jonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse
olla täällä! Ja sitten kana itki. -- Minäkin olen matkustanut! Olen
matkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei
ensinkään ole hauskaa!
-- Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, -- minä en
myöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten
alas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.
Ja siinä sitä pysyttiin.
_Lauantai_.
-- Saanko minä nyt satuja? sanoi pieni Jalmari, niin pian kuin
Nukku-Matti oli saanut hänet vuoteeseen.
-- Tänä iltana meillä ei ole siihen aikaa, sanoi Matti ja levitti
kauneimman sateenvarjonsa hänen ylitsensä. -- Katso nyt näitä
kiinalaisia! Ja koko sateenvarjo oli kuin suuri kiinalainen malja
sinisine puineen ja suippeine siltoineen, joilla seisoi pieniä
kiinalaisia, nyökyttäen päitään. -- Meidän täytyy huomiseksi kauniisti
puhdistaa koko maailma, sanoi Matti. -- Onhan silloin pyhä päivä, on
sunnuntai. Minun täytyy mennä kirkontorniin katsomaan, kiilloittavatko
kirkontontut kelloja, että ne voivat kauniisti kaikua. Minun täytyy
mennä vainioille katsomaan, puhaltavatko tuulet tomun pois heiniltä ja
lehdiltä, ja mikä tuottaa suurimman työn: minun pitää ottaa alas kaikki
tähdet kiilloittaakseni ne. Minä otan ne esiliinaani, mutta ensin on
jokainen numeroitava ja lävet, missä ne ovat kiinni siellä ylhäällä,
ovat numeroitavat, jotta ne joutuvat oikeille paikoilleen taas, muutoin
ne eivät pysy kiinni ja meille tulee liian monta tähdenlentoa, kun
toinen putoaa toisen jälkeen!
-- Kuulkaa, tiedättekö mitä, herra Nukku! sanoi vanha muotokuva, joka
riippui seinällä siellä, missä Jalmari makasi, -- minä olen Jalmarin
isoisä. Kiitos teille siitä, että kerrotte pojalle satuja, mutta te
ette saa sekoittaa hänen käsitteitään. Ei tähtiä voi ottaa alas
kiilloitettaviksi. Tähdet ovat palloja niinkuin meidän maammekin, ja se
niissä juuri on hyvä!
-- Kiitoksia, sinä vanha isoisä! sanoi Nukku-Matti, -- kiitoksia!
Sinähän olet perheen pää, sinä olet "Ikä"-Pää, mutta minä olen
iäkkäämpi kuin sinä. Minä olen vanha pakana. Roomalaiset ja
kreikkalaiset kutsuvat minua Unenjumalaksi. Minä olen päässyt
ylhäisimpiin koteihin ja pääsen niihin vieläkin. Minä olen seurustellut
sekä pienten että suurten kanssa. Nyt voit sinä kertoa! ja sitten
Nukku-Matti läksi ja otti sateenvarjon mukaansa.
-- Nytpä ei enää näy uskaltavan lausua mielipidettään! sanoi vanha
muotokuva.
Ja sitten Jalmari heräsi.
_Sunnuntai_.
-- Hyvää iltaa! sanoi Nukku-Matti ja Jalmari nyökytti päätään, mutta
juoksi sitten ja käänsi isoisän muotokuvan seinää vastaan, ettei se
sekaantuisi puheeseen niinkuin eilen.
-- Nyt sinun pitää kertoa minulle satuja: "Viidestä herneestä, jotka
asuivat yhdessä herneenpalossa", ja "ukonluusta, joka kosi kananluuta",
ja "parsinneulasta, joka oli olevinaan niin hieno, että kuvitteli
olevansa silmäneula."
-- Ihminen voi myöskin saada hyvää liian paljon! sanoi Nukku-Matti.
Mieluimmin minä näytän sinulle jotakin, senhän tiedät! Näytän sinulle
veljeni, hänen nimensä on myöskin Nukku-Matti, mutta hän ei koskaan
tule kenenkään luo muuta kuin yhden kerran, ja kun hän tulee, niin hän
ottaa heidät mukaansa hevosensa selkään ja kertoo heille satuja. Hän
osaa vain kaksi: yhden, joka on niin ihmeen kaunis, ettei kukaan
maailmassa voi kuvitella sitä, ja toisen, joka on niin ruma ja
hirvittävä -- niin, sitä ei osaa kuvata! Ja sitten nosti Nukku-Matti
pienen Jalmarin ikkunaan ja sanoi: tuolla näet veljeni, toisen
Nukku-Matin. Häntä sanotaan myöskin Kuolemaksi. Näetkö, hän ei
ensinkään näytä niin pahalta kuin kuvakirjoissa, missä hän on luita ja
nikamia. Ei, hänen takissaan on hopeakirjailua, se on mitä kaunein
husaariunivormu! Musta samettiviitta leijailee takana hevosen
päällitse. Kas, kuinka hän ratsastaa nelistäen.
Ja Jalmari näki, kuinka tuo Nukku-Matti antoi mennä ja otti sekä nuoria
että vanhoja ihmisiä hevosen selkään. Muutamia hän asetti etupuolelle
ja toisia hän asetti takapuolelle, mutta aina kysyi hän ensin: "Kuinka
on arvostelukirjan laita?" -- "Hyvin!" sanoivat he kaikki. -- "Niin,
antakaapa minun itseni katsoa!" sanoi hän ja sitten heidän täytyi
näyttää hänelle kirja. Ja kaikki ne, joilla oli "Hyvin hyvä" ja
"Erinomaisen hyvä", pääsivät ennemmin hevosen selkään ja saivat kuulla
kauniin sadun, mutta niiden, joilla oli "Välttävän hyvä" ja "Välttävä",
heidän täytyi joutua takapuolelle ja he saivat ruman sadun. He
vapisivat ja itkivät, he tahtoivat hypätä hevosen selästä, mutta he
eivät voineet, sillä he olivat heti paikalla kasvaneet siihen kiinni.
-- Mutta Kuolemahan on kaunein Nukku-Matti! sanoi Jalmari. -- Häntä en
minä pelkää!
-- Ei sinun pidäkään peljätä! sanoi Nukku-Matti, -- katso vain, että
sinulla on hyvä arvostelukirja!
-- Niin, se on opettavaista! sanoi isoisän muotokuva, -- auttaa se
sentään, että sanoo mielipiteensä!
Ja sitten hän oli tyytyväinen.
Kas se on tarina Nukku-Matista. Nyt voit itse illalla kertoa enemmän.
Ruusunhaltija.
Keskellä puutarhaa kasvoi orjantappurapuu, se oli aivan täynnä ruusuja
ja yhdessä näistä, kaikkein kauneimmassa, asui haltija. Hän oli niin
pikkuruikkuisen pieni, ettei mikään ihmissilmä saattanut nähdä häntä.
Jokaisen lehden takana ruusussa oli hänellä makuukamari, hän oli niin
sirotekoinen ja kaunis kuin jokin lapsi ikinä saattoi olla ja hänen
siipensä ulottuivat olkapäistä alas jalkoihin asti. Oi, mikä tuoksu
olikaan hänen olennossaan ja kuinka seinät olivat kirkkaat ja kauniit!
Nehän olivat vaalean punaisia, hienoja orjantappuranlehtiä.
Koko päivän huvitteli hän lämpöisessä auringonpaisteessa, lensi kukasta
kukkaan, tanssi lentävän perhosen siivillä ja mittasi, kuinka monta
askelta hänen täytyi astua päästäkseen kaikkien niiden maanteiden ja
polkujen yli, joita oli yhdessä ainoassa lehmuksenlehdessä. Sitä, mitä
me kutsumme lehden suoniksi, piti hän maanteinä ja polkuina. Niin, ne
olivat hänelle oikein ikuisia teitä! Ennenkuin hän valmistui, meni
aurinko mailleen, hän olikin alkanut niin myöhään.
Tuli niin kylmä, kaste lankesi ja tuuli puhalsi. Nyt kyllä oli paras
päästä kotiin. Hän riensi minkä voi, mutta ruusu oli sulkeutunut,
hän ei päässyt sisään, ei ainoakaan ruusu ollut avoinna. Pieni
haltija-raukka pelästyi, hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ulkona,
aina nukkunut makeasti tyynten ruusunlehden takana. Oi, varmaan tämä on
hänen kuolemansa!
Puutarhan toisessa päässä tiesi hän olevan lehtimajan kauniine
kaprifolioineen, kukkaset näyttivät suurilta maalatuilta sarvilta.
Yhteen näistä päätti hän astua ja nukkua aamuun asti.
Hän lensi sinne. Hiljaa! Siellä sisällä oli kaksi ihmistä, nuori kaunis
mies ja mitä ihanin neito. He istuivat vieretysten ja toivoivat, ettei
heidän ikinä tarvitsisi erota. He pitivät kovin paljon toisistaan,
paljon enemmän kuin parhaimmat lapset voivat pitää äidistään ja
isästään.
-- Meidän täytyy kuitenkin erota! sanoi nuori mies. -- Sinun veljesi ei
ole minulle suopea, sentähden lähettää hän minut asialle niin kauas
vuorten ja järvien taakse. Hyvästi, suloinen morsiameni, sillä sitä
sinä minulle kuitenkin olet!
Ja sitten he suutelivat toisiaan ja nuori neito itki ja antoi hänelle
ruusun. Mutta ennenkuin hän ojensi sen hänelle, painoi hän sille
suudelman, niin lujasti ja hellästi, että kukkanen avautui. Silloin
lensi pieni haltija sinne sisään ja nojasi päänsä hienoja, lemuavia
seiniä vastaan. Mutta hän saattoi kyllä kuulla, että sanottiin:
hyvästi, hyvästi! Ja hän tunsi, että ruusu sai paikkansa nuoren miehen
rinnalla -- oi, kuinka sydän siellä sisällä sykkikään! Pieni haltija ei
ensinkään voinut vaipua uneen, niin se sykki.
Kauan ei ruusu levännyt hiljaa rinnalla, mies otti sen esiin ja
yksinään kulkiessaan läpi pimeän metsän suuteli hän kukkaa, oi, niin
usein ja voimakkaasti, että pieni haltija oli puristumaisillaan
kuoliaaksi. Hän saattoi lehden läpi tuntea, kuinka miehen huulet
paloivat ja itse ruusukin oli avautunut niinkuin voimakkaimmassa
keskipäivän auringossa.
Silloin tuli siellä toinen mies, tumma ja suuttunut. Hän oli kauniin
tytön paha veli. Hän otti esiin veitsen, terävän ja suuren, ja toisen
suudellessa ruusua, pisti paha mies hänet kuoliaaksi, leikkasi poikki
hänen päänsä ja hautasi sen yhdessä ruumiin kanssa pehmoiseen maahan
niinipuun alle.
-- Nyt hän on unohdettu ja poissa, ajatteli paha veli, -- hän ei
koskaan enää tule takaisin. Hänen piti tehdä pitkä matka, yli vuorten
ja metsäin, silloin voi helposti menettää henkensä ja sen hän on
tehnyt. Hän ei enään tule ja minulta ei sisareni koskaan uskalla kysyä
häntä.
Sitten raapi hän jalallansa kuihtuneita lehtiä aukilapioidun maan
päälle ja palasi kotiin pimeässä yössä. Mutta hän ei mennyt yksinään,
niinkuin hän luuli: pieni haltija seurasi mukana. Se istui
kuihtuneessa, kokoon käärityssä lehmuksenlehdessä, joka oli pudonnut
pahan miehen hiuksiin hänen kaivaessaan hautaa. Hattu oli nyt pantu
päähän, siellä sisällä oli pimeää ja haltija vapisi pelosta ja vihasta
inhoittavan teon johdosta.
Aamun koittaessa tuli paha mies kotiin. Hän otti hatun päästään ja meni
sisaren makuuhuoneeseen. Siellä nukkui kaunis, kukoistava tyttö ja näki
unta hänestä, josta hän niin paljon piti ja jonka hän luuli kulkevan
vuorten yli ja metsäin halki. Ja paha veli kumartui hänen puoleensa ja
hymyili ilkeästi, niinkuin piru saattaa hymyillä. Silloin putosi
kuihtunut lehti hänen hiuksistaan alas vuoteen peitteelle, mutta hän ei
huomannut sitä, vaan meni pois nukkuakseen hiukkasen siinä aamun
koitossa. Mutta haltija hiipi kuihtuneesta lehdestä, meni nukkuvan
tytön korvaan ja kertoi hänelle kuin unessa hirveän murhan, kuvasi
paikan, missä veli oli surmannut hänet ja mihin hän oli pannut hänen
ruumiinsa, kertoi kukoistavasta niinipuusta aivan vieressä ja sanoi: --
jotta sinä et luulisi sitä, mitä sinulle olen kertonut, pelkäksi
uneksi, niin tapaat vuoteeltasi kuihtuneen lehden. Ja sen hän tapasi,
kun hän heräsi.
Oi, mitä katkeria kyyneleitä hän itkikään! Eikä hän uskaltanut
kenellekään uskoa suruaan. Ikkuna oli kaiken päivää auki, pieni haltija
olisi helposti päässyt puutarhaan ruusujen ja kaikkien muiden kukkasten
luo, mutta hän ei hennonut jättää murheellista. Ikkunalla oli
kuukausiruusupuu, yhteen sen kukkasista hän asettui ja katseli tyttö
raukkaa. Hänen veljensä tuli monta kertaa huoneeseen ja hän oli
hyväntuulinen ja häijy, mutta sisar ei uskaltanut lausua sanaakaan
suuresta sydänsurustaan.
Niin pian kuin tuli yö, hiipi hän talosta, meni metsään sille paikalle,
missä niinipuu oli, repi lehdet pois maasta, kaivoi maata ja löysi heti
surmatun. Oi, kuinka hän itkikään ja rukoili Jumalaa, että hänkin pian
saisi kuolla.
Mielellään hän olisi vienyt ruumiin mukaansa kotiin, mutta sitä ei hän
voinut. Niin otti hän kalpean pään suljettuine silmineen, suuteli
kylmää suuta ja varisti mullan hänen kauniista hiuksistaan. -- Tämän
minä tahdon pitää! sanoi hän, ja pantuaan maata ja lehtiä kuolleen
ruumiin päälle, otti hän pään mukaansa kotiin ja pienen oksan siitä
jasmiinipuusta, joka kukoisti metsässä, missä hänet oli murhattu.
Niin pian kuin hän oli huoneessa, nouti hän ensimäisen kukkaruukun,
jonka löysi. Siihen hän pani kuolleen pään, toimitti multaa päälle ja
istutti sitten jasmiininoksan ruukkuun.
-- Hyvästi, hyvästi! kuiskasi pieni haltija. Hän ei enää kestänyt nähdä
tätä surua ja lensi sentähden puutarhaan ruusunsa luo. Mutta se oli
kukkinut loppuun, vain muutamia kalpeita lehtiä riippui vihreän
kiulukan ympärillä.
-- Oi, kuinka pian sentään kaikki kaunis ja hyvä katoaa! huokasi
haltija. Vihdoin löysi hän vielä yhden ruusun, siitä tuli hänen
talonsa, sen hienojen, tuoksuvien lehtien takana saattoi hän elää ja
olla.
Joka aamu lensi hän tyttö raukan ikkunan luo ja siellä tämä aina seisoi
kukkaruukun ääressä ja itki. Katkerat kyyneleet putosivat
jasmiininoksalle ja kun hän päivä päivältä kävi kalpeammaksi ja
kalpeammaksi, kävi oksa tuoreemmaksi ja vihannammaksi. Vesa kasvoi
esiin toisensa perästä, tuli pieniä valkoisia kukannuppuja ja hän
suuteli niitä, mutta paha veli torui ja kysyi, oliko hän tullut
hulluksi. Hän ei voinut sietää eikä käsittää, että hän aina itki tuon
kukkaruukun ääressä. Eihän hän tietänyt, mitkä silmät siellä olivat
suljettuina ja mitkä punaiset huulet siellä olivat muuttuneet maaksi.
Ja tyttö taivutti päänsä kukkaruukkua vastaan ja pieni ruusunhaltija
tapasi hänet siinä uinumassa. Silloin astui hän hänen korvaansa, kertoi
illasta lehtimajassa, ruusun tuoksusta ja haltijain rakkaudesta. Tyttö
näki niin suloista unta ja hänen nähdessään unta, haihtui elämä pois.
Hän oli kuollut rauhallisen kuoleman, hän oli taivaassa sen luona, jota
hän rakasti.
Ja jasmiinikukkaset avasivat suuret valkoiset kellonsa, ne lemusivat
niin ihmeellisen suloisesti, muulla tavoin eivät ne voineet itkeä
kuollutta.
Mutta paha veli katseli kaunista, kukoistavaa puuta, otti sen
perintötavarana ja pani sen makuuhuoneeseensa, aivan vuoteen viereen,
koska se oli kaunis katsella ja tuoksu oli niin makea ja suloinen.
Pieni ruusunhaltija seurasi mukana, lensi kukasta kukkaan, asuihan
jokaisessa pieni sielu, ja tälle kertoi hän surmatusta nuoresta
miehestä, jonka pää nyt oli maana maan alla, kertoi pahasta veljestä ja
sisar-raukasta.
-- Me tiedämme sen! sanoi joka sielu kukkasissa, -- me tiedämme sen!
Emmekö me ole kasvaneet esiin surmatun silmistä ja huulista? Me
tiedämme sen, me tiedämme sen! Ja sitten ne niin kummasti nyökkäsivät
päätään.
Ruusunhaltija ei voinut käsittää, miten ne saattoivat olla niin
levolliset. Ja hän lensi mehiläisten luo, jotka keräsivät hunajaa,
kertoi heille tarinan pahasta veljestä, ja mehiläiset sanoivat sen
kuningattarelleen, joka käski, että heidän kaikkien seuraavana aamuna
piti surmata murhaaja.
Mutta sitä edellisenä yönä -- se oli ensimäinen yö sisaren kuoleman
jälkeen, -- kun veli nukkui vuoteessaan aivan likellä tuoksuvaa
jasmiinipuuta, avautui jokainen kukkamalja, ja näkymättöminä, mutta
varustettuina myrkyllisillä keihäillä, astuivat kukkaissielut esiin, ja
he asettuivat ensin hänen korvansa juureen ja kertoivat hänelle pahoja
unia, lensivät sitten hänen huuliensa yli ja pistivät hänen kieltään
noilla myrkyllisillä keihäillä.
-- Nyt me olemme kostaneet kuolleen! sanoivat he ja vetäytyivät
takaisin jasmiinin valkoisiin kelloihin.
Kun tuli aamu ja makuuhuoneen ikkuna yhtäkkiä kiskaistiin auki, lensi
ruusunhaltija mehiläiskuningattaren ja koko mehiläisparven kanssa
sisään surmaamaan häntä.
Mutta hän oli jo kuollut. Ihmisiä seisoi vuoteen ympärillä ja he
sanoivat: jasmiinin tuoksu on surmannut hänet!
Silloin ymmärsi ruusunhaltija kukkasten koston ja hän kertoi sen
mehiläisten kuningattarelle, ja tämä surisi koko parvineen kukkaruukun
ympärillä. Mehiläisiä ei saatu karkoitetuiksi. Silloin nosti muuan
nuori mies pois kukkaruukun ja yksi mehiläisistä pisti häntä käteen,
niin että hän pudotti ruukun ja se meni rikki.
Silloin näkivät he valkoisen pääkallon ja he tiesivät, että vainaja
vuoteessa oli murhamies.
Ja mehiläiskuningatar surisi ilmassa ja lauloi kukkasten kostosta ja
ruusunhaltijasta ja siitä, että pienimmänkin lehden takana asuu yksi,
joka voi kertoa ja kostaa pahan.
Sikopaimen.
Oli kerran köyhä prinssi. Hänellä oli kuningaskunta, joka oli aivan
pieni, mutta aina se sentään oli niin suuri, että sen varassa saattoi
mennä naimisiin, ja naimisiin hän tahtoi.
Täytyikin tietysti olla rohkea poika uskaltaessaan sanoa keisarin
tyttärelle: huolitkos sinä minusta? Mutta hän uskalsi kuin uskalsikin,
sillä hänen nimensä oli laajalti kuulu, oli satoja prinsessoja, jotka
olisivat sanoneet kiitoksia, mutta tämäpä ei tehnyt sitä.
Kuulkaahan nyt.
Prinssin isän haudalla kasvoi ruusupuu, oi, mikä ihana ruusupuu. Se
kukki ainoastaan joka viides vuosi ja silloinkin yhden ainoan kukan,
mutta se oli ruusu, joka tuoksui niin suloisesti, että kun haistoi
sitä, niin unohti kaikki surunsa ja huolensa, ja sitten oli prinssillä
satakieli, joka osasi laulaa, ikäänkuin kaikki kauniit sävelet olisivat
asustaneet sen pienessä kurkussa. Tämä ruusu ja tämä satakieli piti
prinsessan saada ja sentähden ne pantiin suuriin hopeakoteloihin ja
lähetettiin hänelle.
Keisari kannatti ne edellänsä suureen saliin, missä prinsessa leikki
"vieraisilla" hovinaistensa kanssa. Muuta eivät he toimittaneet. Ja kun
prinsessa näki suuret kotelot lahjoineen, taputti hän käsiään ilosta.
-- Kunpa se vain olisi pieni kisimirri! sanoi hän, mutta sieltä tulikin
tuo ihana ruusu.
-- Ei, mutta kuinka se on ihastuttavasti tehty! sanoivat kaikki
hovinaiset.
-- Se on enemmän kuin ihastuttava! sanoi keisari, -- se on kaunis!
Mutta prinsessa tunnusteli sitä ja silloin hän oli purskahtamaisillaan
itkuun.
-- Hyi pappa! sanoi hän, -- se ei ole keinotekoinen, se on oikea!
-- Hyi! sanoivat kaikki hoviväet, -- se on oikea!
-- Katsotaan nyt ensin, mitä toisessa kotelossa on, ennenkuin
suututaan! tuumi keisari, ja sitten tuli satakieli esiin. Se lauloi
niin kauniisti, ettei siitä ihan heti voinut sanoa mitään pahaa.
-- _Superbe! charmant!_ sanoivat hovinaiset, sillä he puhuivat koko
joukko ranskaa, toinen toistaan hullummin.
-- Kuinka tuo lintu tuo mieleeni keisarinna vainajan pelirasian! sanoi
vanha kavaljeeri. -- Oi niin, ihan sama ääni, sama esitystapa!
-- Niin! sanoi keisari, ja sitten hän itki kuin pieni lapsi.
-- En minä sittenkään uskoisi, että se on oikea! sanoi prinsessa.
-- Kyllä se on oikea lintu, sanoivat ne, jotka olivat tuoneet sen.
-- No, antakaa linnun sitten lentää, sanoi prinsessa, eikä hän millään
muotoa tahtonut sallia prinssin tulla.
Mutta prinssi ei säikähtänyt. Hän vatkasi kasvoihinsa ruskeaa ja
mustaa, painoi hatun päähänsä ja koputti.
-- Hyvää päivää, keisari! sanoi hän, -- enkös minä pääsisi palvelukseen
tänne linnaan?
-- Jaa, tänne on niin paljon hakijoita! sanoi keisari, -- mutta jahka
minä ajattelen! Minä tarvitsen jonkun paimentamaan sikoja! Sillä niitä
meillä on paljon!
Ja sitten prinssi otettiin kuninkaalliseksi sikopaimeneksi. Hän sai
huonon pienen kamarin alhaalla sikolätin luona, ja siellä hänen täytyi
olla. Mutta koko päivän hän istui ja teki työtä, ja kun tuli ilta, oli
hän saanut valmiiksi herttaisen pienen padan, sen ympärillä oli
tiukuja, ja niin pian kuin pata kiehui, helisivät ne niin kauniisti ja
soittivat vanhaa nuottia:
Oi, sa rakas Augustin,
kaikki on pois, pois, pois!
Mutta kaikkein merkillisintä oli sentään, että kun piti sormea padan
höyryssä, niin heti voi haistaa, mitä ruokaa keitettiin jokaisessa
kaupungin uunissa. Kas, se oli sittenkin toista kuin jokin ruusu.