ansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen -- kauniin meren, joka
maistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua.
Milloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.
Aphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa
veneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun
sitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen
vuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen,
ilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä
kuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä,
loistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut.
Valkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli
täällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä.
Minä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja
tähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme.
Ne olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni
päällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella.
Vihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä -- silloin polskahti
vedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä
Anastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian
nosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa,
pusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki
Aphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen
olivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet
pienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli
osansa.
Tuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat.
Minä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin
ikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli
äänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä
lemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet
ainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli
hiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla
ylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen
ilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten
ääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti
mukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaa
_Smidrakia_ [kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä
teurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan
maahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja
sakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.
Me saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi
rakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat
seinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle.
Äitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä
kaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee
usein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas
suutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat
olivat leikkikumppanejani.
Eräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli
halunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi
kokonaista kaksi päivää luonamme.
Kuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla
Patrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren
kalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei
ainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja
sankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin
turkkilaiset nyt.
Olen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa
tulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin
ajatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun
Anastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas
nuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse
nylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.
Silloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko,
voimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa
suuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista
haudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin
eräänlaisella kunnioituksella häneen.
-- Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, -- kylläpä sinä osaat kertoa!
-- Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta!
sanoi hän. -- Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt
mielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua
oikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja
Anastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on
Anastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään
ole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!
Anastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.
Tunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit
ja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui
alttarin edessä.
Minulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat
runsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja
ruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi
ja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen,
jommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta
jumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli
kallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa.
Jokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen
yksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan
lamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme
alttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame
riippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä.
Hänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista
rahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren
kauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen
ainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja
kultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa
koristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa
loistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.
Luimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: --
Tahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: --
Tahdomme. -- Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun
veljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on
hänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin
omalle sielulleni! -- Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski
kätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa
rukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät
kaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana,
kaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me
nousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.
Kuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden
varsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme,
hän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli
kietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me
puhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa.
Jokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä.
Silloin minä tartuin hänen käteensä.
-- Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain
Jumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on
rakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!
-- Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja
kaulansa punastuivat.
-- Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, -- ja hänen kätensä vapisi
kädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä
ymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä
kumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: -- En
ole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli,
muista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun
rinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!
-- Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, -- sinun! En saata valehdella
sinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna
lähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette
naimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä
saat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!
Hiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme
äitini majan luona.
Anastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei
ollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.
-- Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. -- Voi, kuinka se on
minusta ikävää!
-- Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä
oli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui
hänen käteensä ja sanoi: -- veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä
hänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!
Anastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet,
ajattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja
sanoin:
-- Niin, minä rakastan sinua!
Silloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä
lepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli
yhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.
Ennen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja
läksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten.
Anastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.
Ruusu Homeroksen haudalta.
Kaikissa Itämaiden lauluissa heläjää satakielen rakkaus ruusuun.
Äänettöminä, tähtikirkkaina öinä esittää siivekäs laulaja tuoksuvalle
armaalleen serenaadinsa.
Ei kaukana Smyrnasta, korkeiden plataanien alla, missä kauppias ajaa
kuormitettuja kamelejaan, jotka ylpeinä nostavat pitkiä kaulojaan ja
kömpelösti tallaavat maata, joka on pyhä, näin minä kukkivan
ruusupensaan. Villit kyyhkyset lensivät korkeiden puiden oksien lomitse
ja niiden siivet hohtivat, auringonsäteen liukuessa niiden yli,
ikäänkuin ne olisivat olleet helmiäistä.
Ruusupensaassa oli yksi kukka kaikkien joukossa kaunein ja sille
lauloi satakieli rakkautensa tuskan. Mutta ruusu oli äänetön, ei
kastepisaraakaan levännyt säälin kyyneleenä sen lehdillä. Oksan mukana
se kumartui muutamien suurten kivien yli.
-- Tässä lepää maan suurin laulaja! sanoi ruusu. -- Yli hänen hautansa
minä tahdon tuoksua, sille minä tahdon sirottaa lehteni, kun myrsky
irroittaa ne! Iliadin laulaja tuli maaksi tässä maassa, mistä minä
versoan -- minä, ruusu Homeroksen haudalta, olen liian pyhä kukkiakseni
köyhälle satakielelle!
Ja satakieli lauloi itsensä kuoliaaksi.
Kamelin ajaja tuli kuormitettuine kameleineen ja mustine orjineen.
Hänen pieni poikansa löysi kuolleen linnun, hän hautasi pienen laulajan
suuren Homeroksen hautaan. Ja ruusu värisi tuulessa. Ilta tuli, ruusu
sulki tiukempaan lehtensä ja näki unta, että oli kaunis aurinkoinen
päivä. Tuli joukko vieraita frankkilaisia miehiä, he olivat tehneet
pyhiinvaellusretken Homeroksen haudalle. Vieraiden joukossa oli laulaja
pohjolasta, sumujen ja revontulten kodista. Hän taittoi ruusun,
litisti sen tiukasti kirjaan ja vei sen sillä lailla mukaansa toiseen
maanosaan, kaukaiseen isänmaahansa. Ja ruusu kuihtui surusta ja lepäsi
ahtaassa kirjassa, jonka hän avasi kodissaan, ja hän sanoi: tässä on
ruusu Homeroksen haudalta.
Kas tämän unen näki kukka ja se heräsi ja värisi tuulessa. Kastepisara
putosi sen lehdiltä laulajan haudalle, ja aurinko nousi, tuli kuuma
päivä, ja ruusu hehkui kauniimpana kuin ennen, se oli lämpöisessä
Aasiassaan. Silloin kuului askelia, tuli vieraita frankkilaisia,
samanlaisina kuin ruusu oli nähnyt ne unessaan, ja vieraiden joukossa
oli runoilija pohjolasta. Hän taittoi ruusun, painoi suudelman sen
raikkaalle suulle ja vei sen mukanaan sumujen ja revontulten kotiin.
Muumiona lepää nyt kukkaisruumis hänen Iliaassaan ja kuin unessa kuulee
se hänen avaavan kirjan ja sanovan:
Tässä on ruusu Homeroksen haudalta!
Nukku-Matti.
Koko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuin
Nukku-Matti -- hän vasta osaa kertoa!
Tuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai
pienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös
portaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja
hyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin
hiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää
silmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse,
puhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä
raskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti
tarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat
hiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää
olla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.
Kun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä
vaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä
värinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina
sitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä
sateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle,
ja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen
sateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa
pahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole
aamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.
Nyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta
erään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi
hänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on
seitsemän päivää.
_Maanantai_.
-- Kuuleppas nyt! sanoi Nukku-Matti illalla, kun oli saanut Jalmarin
vuoteeseen, -- nyt minä koristan! Ja sitten muuttuivat kaikki kukkaset
ruukuissa suuriksi puiksi, jotka ojensivat pitkiä oksiaan katon alatse
ja pitkin seinää, niin että koko huone näytti mitä kauneimmalta
huvihuoneelta, ja kaikki oksat olivat täynnä kukkasia ja joka kukka oli
kauniimpi kuin ruusu, tuoksui niin hyvältä, ja jos halusi syödä sen,
oli se makeampi kuin sokerihillo. Hedelmät loistivat niinkuin kulta ja
sitten oli pullia, jotka olivat rusinoista halkeamaisillaan, se oli
suurenmoista! Mutta samassa alkoi niin hirveästi valittaa
pöytälaatikossa, missä Jalmarin koulukirjat olivat.
-- Mitä tuo nyt on? sanoi Nukku-Matti ja meni pöydän luo ja veti auki
laatikon. Rihvelitaulussa natisi ja paukkui, sillä laskuesimerkkiin oli
tullut väärä luku, niin että se oli menemäisillään hajalle. Rihveli
juoksi ja hyppeli rihmassaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni koira,
joka tahtoi korjata laskuesimerkkiä, mutta ei voinut! Ja sitten
vaikeroi Jalmarin kirjoitusvihossa, oi, sitä oli oikein kauhea
kuunnella! Pitkin reunaa seisoivat joka lehdellä kaikki suuret
kirjaimet, jokaisella vieressään pieni, kokonainen rivi alaspäin, se
oli sellainen mallikirjoitus ja sen vieressä taas seisoi muutamia
kirjaimia, jotka luulivat olevansa mallikirjainten näköisiä, sillä ne
oli Jalmari kirjoittanut. Ne olivat melkein niinkuin ne olisivat
kaatuneet lyijykynäviivan yli, jonka päällä niiden piti seisoa.
-- Kas sillä lailla teidän pitää pysytellä! sanoi mallikirjoitus. --
Kas noin, sivulle, nopealla käänteellä!
-- Oi, me tahtoisimme mielellämme, sanoivat Jalmarin kirjaimet, --
mutta me emme voi, me olemme niin huonot!
-- Sitten teidän pitää saada lapsenpulveria! sanoi Nukku-Matti.
-- Oi ei! huusivat ne ja sitten ne seisoivat niin suorina, että sitä
ilokseen katseli.
-- Niin, nyt emme saa kertoa satuja! sanoi Nukku-Matti, -- nyt minun
täytyy harjoitella niitä: yks, kaks! yks, kaks! ja sitten hän
harjoitteli kirjaimia ja ne seisoivat niin suorina ja terveinä kuin
ikinä mikään mallikirjoitus saattaa seisoa.
Mutta kun Nukku-Matti meni ja Jalmari aamulla katsoi niitä, olivat ne
yhtä surkeat kuin ennen.
_Tiistai_.
Niin pian kuin Jalmari oli vuoteessa, kosketti Nukku-Matti
taikaruiskullaan kaikkiin esineihin huoneessa, ja heti alkoivat ne
puhua ja kaikki puhuivat ne itsestään, lukuunottamatta sylkilaatikkoa,
joka seisoi äänetönnä ja harmitteli, että ne saattoivat olla niin
turhamaisia ja puhua vain itsestään, ajatella vain itseään eikä omistaa
ajatustakaan sille, joka kuitenkin seisoi niin vaatimattomana nurkassa
ja salli sylkeä itseensä.
Piirongin yläpuolella riippui suuri maalaus kullatuissa kehyksissä. Se
oli maisema, näkyi korkeita vanhoja puita, kukkasia nurmella ja suuri
järvi jokineen, joka juoksi metsän taakse, monien linnojen ohi, kauvas
aavaan mereen.
Nukku-Matti kosketti taikaruiskullaan maalaukseen ja niin alkoivat
linnut siinä laulaa, puiden oksat liikkua ja pilvet oikein lähtivät
lentoon, saattoi nähdä niiden varjon maiseman yllä.
Nyt nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ylös kehystä kohden ja Jalmari
pisti jalat maalaukseen, keskelle korkeaa nurmea ja siinä hän seisoi.
Aurinko paistoi puiden oksien lomitse häneen. Hän juoksi alas veden
luo, istuutui pieneen veneeseen, joka oli siinä. Se oli punaiseksi ja
valkoiseksi maalattu, purjeet hohtivat kuin hopea, ja kuusi joutsenta,
kaikilla kultakruunut kaulalla ja loistava sininen tähti päässä, veti
venettä vihreiden metsien ohi, missä puut kertoivat ryöväreistä ja
noidista, ja kukkaset kauniista pienistä keijukaisista ja mitä perhoset
olivat kertoneet heille.
Mitä kauneimmat kalat, joiden suomukset olivat kuin hopea ja kulta,
uivat veneen jäljestä. Väliin ne tekivät hyppäyksen, niin että vedessä
taas pani "loiskis", ja sinisiä ja punaisia lintuja lensi kahtena
pitkänä jonona perässä, hyttyset tanssivat ja turilas sanoi: pum, pum.
He tahtoivat kaikki seurata Jalmaria ja jokaisella oli tarina
kerrottavana.
Se se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja
pimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja
kukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista.
Parvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä,
jotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He
ojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta,
minkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi
purjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti
kiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein
suurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne
tekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja
tinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!
Milloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien
tai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen
lapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan
pieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja
viittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja
lähettänyt Jalmarille:
Sua, Jalmari, kullan murunen,
sua muistelen aina, aina,
sun purppuraposkias, joille en
ma enää suukkosta paina!
Sun ensi sanas ma kuulla sain,
näin kyynelet eron hetken.
Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain'
Isä siunatkoon elos retken!
Ja kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja
vanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja
heillekin.
_Keskiviikko_.
Oi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen
unissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen
asti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä
kaunein sää.
-- Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. --
Silloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi
takaisin.
Ja niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja
heti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät
kirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat
niin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita,
nekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät
perätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin
väsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli
viimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se
vaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari
kertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat
laivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se
seisoi kannella.
Silloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja
kalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.
-- Mokomakin! sanoivat kanat.
Ja kalkkunakukko pöyhistihe niin paksuksi kuin saattoi ja kysyi kuka se
oli. Ja hanhet kulkivat takaperin, tuuppivat toisiaan ja sanoivat: --
Väistyhän tieltä!
Ja haikara kertoi lämpimästä Afrikasta, pyramideista ja kamelikurjesta,
joka juoksi kuin villi hevonen aavikon halki, mutta hanhet eivät
ymmärtäneet mitä se sanoi, tuuppivat vain toisiaan ja tuhisivat: --
Sovitaankos siitä, että hän on tyhmä!
-- Tietysti hän on tyhmä! sanoi kalkkunakukko ja rupesi kuhertamaan.
Silloin haikara vaikeni kokonaan ja ajatteli Afrikkaansa.
-- Teilläpä on sirot ja ohuet jalat! sanoi kalkkuna. -- Paljonko
kyynärä maksaa?
-- Krat, krat, krat, hihittivät hanhet, mutta haikara ei ollut
kuulevinaan.
-- Voitte kernaasti yhtyä nauruun, sillä se oli hyvin sukkelasti
sanottu! huomautti kalkkuna. -- Tai se oli ehkä hänelle liian
yksinkertaista? Oi, oi, hän on kovin yksitotinen. Olkaamme edelleenkin
mielenkiintoisia itseksemme! Ja kanat kukersivat ja hanhet kaakattivat:
-- Kik, kak, kik, kak! Ja niillä oli hirveän hauskaa.
Mutta Jalmari meni kanalaan, avasi oven, kutsui haikaraa, ja se hyppäsi
ulos kannelle hänen luokseen. Nyt se oli levännyt ja näytti kuin se
olisi nyökyttänyt Jalmarille kiitokseksi. Sitten se levitti siipensä ja
lensi lämpimiin maihin, mutta kanat kukersivat, hanhet kaakattivat ja
kalkkunakukon pää lehahti aivan tulipunaiseksi.
-- Huomenna keitämme teistä lientä! sanoi Jalmari, ja sitten hän heräsi
pienessä sängyssään. Ihmeellisen matkan Nukku-Matti olikin järjestänyt
hänelle siksi yöksi.
_Torstai_
Tiedätkö mitä! sanoi Nukku-Matti. -- Älä nyt pelästy, tässä näet pienen
hiiren! Ja sitten hän piti Jalmarin edessä kättään, jossa oli kevyt
herttainen eläin. -- Se on tullut kutsumaan sinua häihin. Tänä yönä
kaksi pientä hiirtä aikoo kuulemma astua aviosäätyyn. Ne asuvat äitisi
ruokakomeron permannon alla, missä niillä on kaunis huoneisto.
-- Mutta kuinka minä voin päästä lattian pienen hiirenläven kautta?
kysyi Jalmari.
-- Anna minun hoitaa se asia! sanoi Nukku-Matti, -- kyllä minä saan
sinut pieneksi! ja sitten hän taikaruiskullaan kosketti Jalmariin, joka
heti kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, lopulta ei hän ollut niinkään
suuri kuin sormi. -- Nyt sinä voit lainata tinasotamiehen vaatteet,
arvelen, että ne sopivat ja sitten näyttää niin muhkealta, että on yllä
univormu, kun on seurassa!
-- Tietysti! sanoi Jalmari ja sitten hän silmänräpäyksessä oli puettu
mitä somimman tinasotamiehen tavoin.
-- Ettekö tee hyvin ja istuudu äitinne sormustimeen, sanoi pieni hiiri,
-- niin minulla on oleva kunnia vetää teitä.