seisoi siinä, missä sen aina oli tapana seisoa, _Porta rossan_
kadulla.
Pelko ja ahdistus täyttivät pojan mielen, kun hän ajatteli häntä, jota
hän kutsui äidiksi, häntä, joka eilen oli lähettänyt hänet ulos ja
sanonut, että hänen pitää hankkia rahaa -- hänellä ei ollut mitään.
Nälkä hänen oli ja jano, vielä kerran kietoi hän kätensä metallisian
kaulaan, suuteli sitä kärsälle, nyökkäsi sille päätään ja lähti sitten
vaeltamaan yhdelle kapeimmista kaduista, kadulle, joka tuskin oli
tarpeeksi leveä hyvin kuormitetulle aasille. Suuri raudoitettu ovi oli
puoleksi auki, siitä hän nousi kiviportaita, joiden seinät olivat
likaiset ja joilla kaidepuuna oli kiiltävä nuora, ja tuli avonaiselle
parvekkeelle, jolle oli ripustettu rääsyjä. Täältä johtivat portaat
pihalle, missä kaivosta oli johdettu paksuja rautalankoja kaikkiin
talon kerroksiin ja toinen vesiämpäri toisensa vieressä liiteli, pyörän
vinkuessa ja ämpärien hyppiessä ilmassa niin, että vesi läiskyi alas
pihamaalle. Taas noustiin ylös ränstyneitä kiviportaita. Kaksi
merisotilasta -- ne olivat venäläisiä -- juoksi iloisesti alas ja
olivat ne miltei kaatamaisillaan nurin poikaraukan. Ne tulivat
yöllisistä huveistaan. Ei nuori, mutta lujarakenteinen naisolento,
jolla oli suuri musta tukka, seurasi:
-- Mitä sinä tuot kotiin? sanoi hän pojalle.
-- Älä ole vihainen! pyysi poika, -- en saanut mitään, en ensinkään
mitään! Ja hän kävi kiinni äidin hameeseen, ikäänkuin olisi tahtonut
suudella sitä. He astuivat huoneeseen. Sitä emme käy kuvaamaan. Vain
niin paljon sanottakoon, että siellä seisoi korvallinen ruukku, jossa
oli hiilivalkea, _marito_, joksi sitä sanotaan. Nainen otti sen
käsivarrelleen, lämmitti hyppysiään ja sysäsi poikaa kyynärpäällään.
-- Onpa sinulla rahaa! sanoi hän.
Lapsi itki, hän potkaisi sitä, se vaikeroi ääneen.
-- Oletko vaiti tai minä halkaisen rähisevän pääsi! sanoi hän ja
heilutti hiilivalkearuukkua, joka hänellä oli kädessään. Poika
kyyristyi parkaisten maahan. Silloin astui naapurivaimo ovesta sisään,
hänelläkin oli _maritonsa_ käsivarrellaan.
-- Felicita, mitä sinä teet lapselle?
-- Lapsi on minun! vastasi Felicita. -- Minä voin tappaa
sen, jos tahdon, ja sinut myöskin, Gianina! ja hän heilutti
hiilivalkearuukkuaan. Toinen nosti torjuen ilmaan omansa ja molemmat
ruukut töytäsivät yhteen, niin että sirpaleet, tuli ja tuhka lensivät
pitkin huonetta. Mutta poika oli samassa hetkessä oven ulkopuolella,
pihan toisessa päässä ja poissa talosta. Lapsi raukka juoksi niin, että
hän lopulta ei saanut henkeään kulkemaan. Hän pysähtyi _Santa Crocen_
kirkon luona, jonka suuri ovi viime yönä oli avautunut hänelle, ja hän
meni sinne sisään. Kaikki säteili. Hän polvistui ensimäisen haudan
luona vasemmalla, se oli Michel Angelon, ja pian hän nyyhkytti ääneen.
Ihmisiä tuli ja meni, messu luettiin, kukaan ei välittänyt pojasta.
Ainoastaan vanhanpuoleinen porvari pysähtyi, katsoi häntä ja meni
sitten pois niinkuin muutkin.
Nälkä ja jano vaivasivat pienokaista, hän oli aivan voimaton ja sairas.
Hän ryömi seinän ja marmoripatsaan väliseen nurkkaan ja vaipui uneen.
Oli iltapuolta, kun hän taas heräsi siihen, että joku ravisti häntä.
Hän karkasi ylös, ja sama vanha porvari seisoi hänen edessään.
-- Oletko kipeä? Missä kotisi on? Oletko ollut täällä koko päivän?
Monta muuta kysymystä vanhus hänelle teki. Niihin vastattiin ja vanha
mies otti hänet mukaansa pieneen taloon, joka oli aivan likellä, erään
sivukadun varrella. Huone, mihin he tulivat, oli hansikkaantekijän
työhuone. Vaimo istui ahkerasti neuloen, kun he tulivat. Pieni
valkoinen bolognalaiskoira, jonka karva oli keritty niin lyhyeksi,
että näkyi ruusunpunainen iho, hyppäsi pöydälle ja juoksi pienen
pojan eteen.
-- Nuo hellanteltut tuntevat toisensa, sanoi vaimo ja taputti koiraa
ja poikaa. Tämä sai syödäkseen ja juodakseen noiden hyvien ihmisten
luona ja he sanoivat, että hänen oli lupa jäädä sinne yöksi.
Seuraavana päivänä aikoi isä Guiseppe puhua hänen äitinsä kanssa. Hän
sai pienen pahaisen vuoteen, mutta se oli kuninkaallisen komea hänelle,
jonka usein täytyi nukkua kovalla kivipermannolla. Hän nukkui hyvin ja
näki unta ihanista kuvista ja metallisiasta.
Isä Guiseppe läksi ulos seuraavana aamuna eikä lapsi raukka ollut siitä
ensinkään iloissaan, sillä hän tiesi, että tämä oli lähtenyt ulos
viedäkseen häntä hänen äitinsä luo, ja hän itki ja suuteli pientä
vilkasta koiraa, ja vaimo nyökytti päätään niille molemmille.
Entä mitä tietoja toi isä Guiseppe? Hän puhui paljon vaimonsa kanssa ja
hän nyökytti päätään ja taputti poikaa.
-- Se on kaunis lapsi! sanoi hän. -- Hänestä kyllä voi tulla oivallinen
hansikkaantekijä, niinkuin sinä olet! Ja sormet hänellä on hienot ja
taipuisat. Madonna on varmaan määrännyt hänet hansikkaantekijäksi!
Ja poika jäi tähän taloon ja vaimo itse opetti hänet neulomaan. Hän söi
hyvin, hän nukkui hyvin, hän kävi iloiseksi ja alkoi ärsyttää
Bellissimaa, jonka niminen pieni koira oli. Vaimo uhkasi sormellaan,
torui ja oli suuttunut, ja se koski pojan sydämeen. Ajatuksissaan istui
hän pienessä huoneessaan, joka antoi kadulle päin, siellä kuivattiin
nahkoja. Paksut rautakanget olivat ikkunoiden edessä, hän ei voinut
nukkua, metallisika oli hänen ajatuksissaan ja äkkiä kuuli hän
ulkopuolelta: kopo! kopo! Niin, se oli varmaan se! Hän juoksi ikkunaan,
mutta siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli jo ohi.
-- Auta herraa kantamaan hänen värilaatikkoaan! sanoi rouva aamulla
pojalle, kun nuori naapuri, maalari, tuli itse kantaen laatikkoa ja
suurta, kokoonkäärittyä liinakangasta. Lapsi otti laatikon, seurasi
maalaria ja he suuntasivat kulkunsa galleriaan, astuivat ylös samoja
portaita, jotka hän hyvin tunsi tuosta yöstä, jolloin hän ratsasti
metallisian selässä. Hän tunsi kuvapatsaat ja kuvat, kauniin
marmori-Venuksen ja ne, jotka olivat värilliset. Hän näki taasen
jumalanäidin, Jeesuksen ja Johanneksen.
Nyt he pysähtyivät Bronzinon maalauksen eteen, missä Kristus astuu alas
tuonelaan ja lapset ympärillä hymyilevät, suloisen varmoina taivaasta.
Köyhä lapsi hymyili hänkin, sillä hän oli täällä taivaassaan.
-- Niin, mene nyt kotiin! sanoi maalari hänelle, kun hän jo oli
seisonut niin kauan, että tämä oli pystyttänyt maalaustelineensä.
-- Saanko minä nähdä teidän maalaavan? sanoi poika. -- Saanko minä
katsoa, kuinka te saatte kuvan tuohon valkealle kangaskappaleelle?
-- Nyt en minä maalaa, vastasi mies ja otti esiin mustan liitunsa;
nopeasti liikkui käsi, silmä mittasi suurta kuvaa, ja vaikka syntyikin
vain ohut viiva, niin seisoi Kristus siinä kuitenkin, liidellen
niinkuin värillisessäkin kuvassa.
-- Mutta mene toki! sanoi maalari, ja poika taivalsi hiljaa kotiin
päin, istuutui pöydälle ja -- oppi neulomaan hansikkaita.
Mutta koko päivän olivat ajatukset taulusalissa, ja sentähden pisti hän
sormiinsa, käyttäytyi kömpelösti, mutta ei myöskään ärsyttänyt
Bellissimaa. Kun tuli ilta ja portti kadulle sattui olemaan auki, hiipi
hän ulos. Oli kylmä, mutta tähtikirkasta, niin kaunista ja kirkasta.
Hän taivalsi läpi katujen, joilla jo oli hiljaista ja pian hän seisoi
metallisian edessä. Hän kumartui alas sitä kohden, suuteli sen
kiiltävää kärsää ja istuutui sen selkään.
-- Sinä armas eläin, sanoi hän, -- kuinka minä olen sinua ikävöinyt!
Yöllä meidän täytyy tehdä pieni ratsastusretki.
Metallisika makasi liikkumatonna ja raikas vesi syöksyi suusta.
Pienokainen istui ratsastajana, silloin veti joku häntä vaatteista, hän
katsoi syrjään -- Bellissima, pieni, alaston Bellissima se oli. Koira
oli hiipinyt mukaan talosta ja seurannut pienokaista tämän sitä
huomaamatta. Bellissima haukahteli ikäänkuin sanoakseen: katso, minä
olen mukana, miksi sinä istut täällä? Ei tulta syöksyvä lohikäärmekään
olisi voinut pelästyttää poikaa enemmän kuin pieni koira tällä
paikalla. Bellissima kadulla ja pukeutumatta, niinkuin vanha äiti
sanoi. Mitä nyt tuleekaan? Koiraa ei koskaan talvisaikaan päästetty
ulos panematta sen ylle pientä lampaannahkaa, joka oli leikattu ja
ommeltu sitä varten. Nahka voitiin sitoa punaisella nauhalla kiinni
kaulan ympäri, siinä oli nauharuusu ja tiuku, ja samoin sidottiin se
kiinni vatsan alle. Koira oli miltei kuin pieni vohla, kun se
talvisaikaan tässä puvussa sai tassutella ulos rouvan kanssa.
Bellissima oli mukana ja pukemattomana! Mitä tästä tuleekaan? Kaikki
mielikuvat olivat kadonneet, kuitenkin suuteli poika metallisikaa, otti
Bellissiman käsivarrelleen. Eläin värisi vilusta ja sentähden juoksi
poika minkä jaksoi.
-- Mitä sinä siellä kuljetat? huusi kaksi santarmia, jotka tulivat
häntä vastaan, ja Bellissima haukkui. -- Mistä sinä olet varastanut
tuon kauniin koiran? kysyivät he ja ottivat sen häneltä.
-- Oi, antakaa se minulle takaisin! vaikeroi poika.
-- Jollet sinä ole sitä varastanut, niin voit kotona sanoa, että koiran
saattaa noutaa poliisikamarista, ja he mainitsivat paikan ja lähtivät,
vieden mukanaan Bellissiman.
Olipa siinä nyt kerrakseen hätää ja kauhistusta. Hän ei tietänyt,
pitikö hänen hypätä Arnoon vaiko mennä kotiin ja tunnustaa kaikki.
Varmaan he lyövät kuoliaaksi, ajatteli hän. Mutta minä tahdon
mielelläni tulla tapetuksi, minä tahdon kuolla, niin minä pääsen
Jeesuksen luo ja madonnan luo! Ja hän meni kotiin, pääasiassa
tullakseen tapetuksi.
Ovi oli suljettu, hän ei ulottunut kolkuttimeen, kadulla ei ollut
ketään, mutta siinä oli irtonainen kivi ja sillä hän jyskytti.
-- Kuka siellä on? huudettiin sisältä.
-- Minä! sanoi hän. -- Bellissima on poissa! Avatkaa minulle ja lyökää
minut sitten kuoliaaksi!
Pelästyttiin kauheasti, varsinkin pelästyi rouva Bellissima raukan
takia. Hän katsahti heti seinälle, missä koiran verhon piti riippua --
pieni lampaannahka riippui siellä.
-- Bellissima poliisikamarissa! huudahti hän. -- Sinä paha lapsi,
kuinka sinä sait sen ulos? Se paleltuu. Tuo hieno eläin raakojen
sotilaiden luona!
Ja isän piti heti lähteä liikkeelle. Vaimo vaikeroi ja poika itki.
Kaikki väki talossa tuli koolle, maalari niinikään. Hän otti pojan
polviensa väliin, kyseli häneltä ja katkelmina ja pätkittäin sai hän
esiin koko tarinan metallisiasta ja galleriasta. Sitä ei ollut hyvä
ymmärtää, maalari lohdutti pienokaista, puhui vanhukselle hänen
puolestaan, tämä ei rauhoittunut ennenkuin isä tuli Bellissiman kanssa,
joka oli ollut sotamiesten käsissä. Siitä vasta riemu nousi, ja maalari
taputti poika raukkaa ja antoi hänelle kourallisen kuvia.
Oi, ne olivat erinomaisia palasia, koomillisia päitä! Mutta ennen
kaikkea: siinä oli ilmielävänä metallisika itse. Oi, mikään ei
saattanut olla ihanampaa! Parilla viivalla oli se pantuna paperille ja
talokin takana oli hahmoiteltu.
-- Joka sentään osaisi piirustaa ja maalata! Silloin voisi saada koko
maailman luokseen!
Seuraavana päivänä, ensimäisenä yksinäisenä hetkenä, tarttui
pienokainen lyijykynään ja erään kuvan valkoiselle puolelle koetti hän
jäljitellä metallisian piirrosta. Ja se onnistui. Hiukan viistoon,
hiukan ylösalaisin, toinen jalka paksuksi, toinen ohueksi, mutta sen
saattoi kuitenkin ymmärtää. Itse hän riemuitsi siitä. Lyijykynä vain ei
tahtonut luistaa oikein niin hyvin kuin sen piti, sen hän kyllä
huomasi. Mutta seuraavana päivänä seisoi siinä metallisika toisen
vieressä, ja se oli sata kertaa parempi. Kolmas oli niin hyvä, että
jokainen saattoi tuntea sen.
Mutta hansikkaanneulominen kävi huonosti ja hitaasti edistyivät
asiaintoimitukset kaupungilla. Sillä metallisika oli nyt opettanut
hänelle, että kaikki kuvat täytyi voida siirtää paperille, ja Firenzen
kaupunki on kokonainen kuvakirja, jos sitä tahtoo selailla. Piazza
della Trinitalla seisoo kapea pylväs ja sen päässä _Oikeuden jumalatar_
sidotuin silmin ja kädessä vaaka. Pian oli se paperilla ja hansikkaan
tekijän pieni poika se hänet oli sinne pannut. Taulukokoelma kasvoi,
mutta kaikki siinä oli vielä kuolleita, elottomia esineitä. Silloin
hyppeli eräänä päivänä Bellissima hänen edessään. Ole hiljaa, sanoi
hän, niin tulet kauniiksi ja pääset mukaan kuviini! Mutta Bellissima ei
tahtonut pysyä hiljaa, niin että se täytyi sitoa kiinni. Pää ja häntä
sidottiin, se haukkui ja hyppeli, nyöriä täytyi vetää kireämmälle.
Silloin tuli rouva.
-- Sinä jumalaton poika! Eläin raukka! siinä kaikki, mitä hän sai
sanotuksi ja hän työnsi pojan syrjään, potkaisi häntä, karkoitti hänet
talostaan. Hän oli kiittämättömin heittiö, jumalattomin lapsi. Ja
itkien hän suuteli pientä, puoleksi tukehtunutta Bellissimaansa.
Maalari tuli samassa ylös portaita ja -- tässä on tarinan käännekohta.
1834 oli _Academia delle artessa_ Firenzessä näyttely. Kahden
vierekkäin asetetun maalauksen eteen kerääntyi joukko katselijoita.
Pienimmässä maalauksessa oli esitetty pieni iloinen poika, joka istui
ja piirsi. Mallina oli hänellä pieni valkoinen, lyhyeksi keritty
villakoira, mutta eläin ei tahtonut pysyä hiljaa ja oli sentähden
sidottu kiinni nuoralla, sekä päästään että hännästään. Siinä oli eloa
ja totuutta, jonka täytyi vaikuttaa jokaiseen. Maalari oli, kerrottiin,
nuori firenzeläinen, jonka sanottiin pienenä lapsena löydetyn kadulta,
ja jonka vanha hansikkaantekijä oli kasvattanut, itse hän oli oppinut
piirustamaan. Muuan nyt kuuluisa maalari oli keksinyt tämän kyvyn, kun
poika kerran aiottiin karkoittaa siitä syystä, että hän oli sitonut
kiinni rouvan lemmikin, pienen villakoiran, ja pitänyt tätä mallinaan.
Hansikkaantekijän pojasta oli tullut suuri maalari, sen osoitti tämä
kuva, sen osoitti varsinkin suurempi vieressä. Siinä oli vain yksi
ainoa kuvio, rääsyinen, kaunis poika, joka istuallaan nukkui kadulla,
hän nojasi metallisikaan _Porta rossan_ kadulla. [Metallisika on
jäljennös, alkuperäinen on antiikkinen ja marmorista. Se sijaitsee
Palazzo degli Ufficin gallerian sisäänkäytävässä.] Kaikki katselijat
tunsivat paikan. Lapsen kädet lepäsivät sian pään päällä. Pienokainen
nukkui turvallisesti, lamppu madonnankuvan luona loi voimakkaan valon
lapsen kalpeille, ihanille kasvoille. Se oli kaunis maalaus, suuri
kultainen kehys ympäröi sitä ja kehyksen kulmaan oli ripustettu
laakeriseppele, mutta vihreiden lehtien väliin punoutui musta nauha,
siitä riippui pitkä suruharso.
Nuori taiteilija oli näinä päivinä -- kuollut!
Ystävyyden liitto.
Me olemme hiljan tehneet pienen matkan ja ikävöimme jo suurempaa.
Minne? Spartaan? Mykeneen? Delfiin? On satoja paikkoja, joiden nimiä
mainitessa sydän sykkii matkustamishalusta. Kuljetaan hevosella ylös
vuoripolkuja, läpi viidakkojen ja pensaiden. Yksityinen matkustaja
kulkee eteenpäin kuin kokonainen karavaani. Itse ratsastaa hän edeltä
argojatineen, kuormahevonen kuljettaa matka-arkkua, telttaa ja
muonavaroja, pari sotamiestä seuraa, häntä suojellakseen. Ei mikään
majatalo hyvin valmistettuine vuoteineen odota häntä väsyttävän
päivänmatkan jälkeen, teltta on usein hänen kattonaan suuressa villissä
luonnossa, argojati keittää siellä _pilafin_ [se valmistetaan kanasta,
riisistä ja pippurista] illalliseksi. Tuhannet sääsket parveilevat
pienen teltan ympärillä, se on surullinen yö ja huomenna käy tie yli
voimakkaasti tulvineiden jokien. Istu lujasti hevosesi selässä, ettet
huuhtoudu pois!
Minkä palkinnon saa näistä vaivoista? Mitä suurimman, runsaimman!
Luonto ilmoittaa itsensä koko suuruudessaan, jokainen läikkä on
historiallinen, silmät ja ajatus nauttivat. Runoilija saattaa laulaa
siitä, maalari kuvata sen runsain kuvin, mutta todellisuuden tuoksua,
joka ikuisesti tunkeutuu ja jää katselijan ajatukseen, eivät ne saata
ilmaista.
Yksinäinen paimen ylhäällä tunturilla saattaisi ehkä yksinkertaisella
kuvauksella jostakin elämänsä tapahtumasta paremmin kuin matkakuvaaja
avata silmäsi, sinun, joka muutamin yksinkertaisin piirtein tahdot
nähdä hellenien maan.
Anna hänen siis puhua! Eräästä tavasta, kauniista, omituisesta tavasta
tulee paimen tuolla kalliolla kertomaan meille: _ystävyyden liitosta_.
Meidän talomme oli tehty savesta, mutta ovenpielet olivat rihlattuja
marmoripylväitä, löydettyjä siitä, missä talo rakennettiin. Katto
ulottui miltei maahan, se oli mustanruskea ja ruma, mutta kun se
tehtiin, oli se kukkivaa oleanderia ja tuoreita laakerinoksia, vuorten
takaa tuotuja. Ahdasta oli talomme ympärillä, kallioseinät kohosivat
jyrkkinä, alastomina ja mustan värisinä. Ylinnä niiden päällä riippui
usein pilviä kuin mitäkin valkoisia eläviä olentoja. En koskaan kuullut
siellä laululintua, eivät koskaan tanssineet siellä miehet säkkipillin
sävelten mukaan, mutta paikka oli pyhä ammoisista ajoista, nimikin
muistuttaa siitä, Delfiksihän sitä sanotaan! Tummat, vakavat vuoret
lepäsivät kaikki lumen peitossa. Ylin, joka hohti kauvimmin punaisessa
ilta-auringossa, oli _Parnassos_, puro likellä meidän taloamme kumpusi
sieltä ja oli sekin kerran pyhä. Nyt sotkee sitä aasi jalkoineen.
Kuitenkin juoksee virta eteenpäin ja käy taasen kirkkaaksi. Kuinka minä
muistankaan joka läikän ja pyhän, syvän hiljaisuuden siellä! Keskellä
majaa sytytettiin tuli ja kun kuuma tuhka hehkui läjänä, paistettiin
siinä leipä. Kun lumi lepäsi majamme ympärillä, niin että se miltei oli
peitossa, silloin tuntui äitini iloisimmalta, silloin piti hän päätäni
käsiensä välissä, suuteli otsaani ja lauloi lauluja, joita hän ei
muutoin milloinkaan laulanut, sillä turkkilaiset, meidän herramme,
eivät kärsineet niitä. Ja hän lauloi: Olympon huipulla, matalassa
kuusimetsässä, asusti vanha hirvi, sen silmät olivat kyynelistä
raskaat, punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä se itki, ja
metsäkauris kulki ohi: mikä sinua vaivaa, koska niin itket, itket
punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä? -- Turkkilainen on
tullut kaupunkiimme, hänellä on villejä koiria metsästystänsä varten,
mahtava joukko. -- Minä ajan ne saarten yli, sanoi nuori metsäkauris,
minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. -- Mutta ennenkuin ilta tuli,
oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja
kuollut. Ja kun äitini näin lauloi, kävivät hänen silmänsä kosteiksi ja
kyynel viipyi pitkissä silmäripsissä, mutta hän salasi sen ja käänsi
tuhassa mustan leipämme. Silloin pusersin minä käteni nyrkkiin ja
sanoin: me lyömme turkkilaisen kuoliaaksi! Mutta hän toisti laulua:
minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. Mutta ennenkuin ilta tuli, oli
metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut.
Monta yötä ja päivää olimme me olleet yksin majassamme, silloin tuli
isäni. Minä tiesin, että hän tuo minulle näkinkengänkuoria
Lepantonlahdelta, tai terävän ja kiiltävän veitsen. Hän toi meille
tällä kertaa lapsen, pienen, alastoman tytön, jota hän piti
lampaannahkaturkkinsa alla. Lapsi oli köytetty nahkaan, ja ainoa, mitä
hänellä oli, kun hän siitä päästettynä lepäsi äitini sylissä, oli kolme
hopearahaa, jotka olivat sidotut hänen mustaan tukkaansa. Ja isäni
kertoi turkkilaisista, jotka olivat surmanneet lapsen vanhemmat, hän
kertoi meille niin paljon, että minä näin siitä unta koko yön. Isäni
itsekin oli haavoittunut, äiti sitoi hänen käsivartensa, haava oli
syvä. Paksu lampaannahkaturkki oli jäätynyt kankeaksi verestä. Pienen
tytön piti olla sisareni, hän oli niin kaunis, niin hohtavan kirkas,
äitini silmä ei ollut lempeämpi kuin hänen silmänsä. Anastasian, joksi
häntä nimitettiin, piti olla minun sisareni, sillä hänen isänsä oli
vihitty minun isääni, vihitty vanhan tavan mukaan, tavan, jota me
vieläkin noudatamme. He olivat nuoruutensa aikana solmineet veljeyden,
valinneet kauneimman ja siveimmän tytön koko paikkakunnalla vihkimään
heidät ystävyyden liittoon. Minä kuulin niin usein tuosta kauniista,
omituisesta tavasta.
Nyt oli pienokainen minun sisareni. Hän istui sylissäni, minä toin
hänelle kukkia ja tunturilinnun höyheniä, me joimme yhdessä Parnasson
vettä, me nukuimme päät vieretysten majan laakerikaton alla, äitini
vielä monena talvena laulaessa punaisista, vihreistä ja vaalean
sinisistä kyynelistä. Mutta minä en vielä ymmärtänyt, että oman kansani
tuhatlukuiset surut kuvastuivat näissä kyynelissä.
Eräänä päivänä tuli kolme frankkilaista miestä, toisin puettua kuin me.
He kuljettivat sänkyjänsä ja telttojansa hevosten selässä ja enemmän
kuin kaksikymmentä sapeleilla ja kivääreillä aseistettua turkkilaista
seurasi heitä, sillä he olivat pashan ystäviä ja heillä oli hänen
kirjeensä. He tulivat vain katsomaan meidän vuoriamme, lumessa ja
pilvissä nousemaan Parnassolle ja katselemaan omituisia mustia, jyrkkiä
kallioita majamme ympärillä. He eivät voineet mahtua siihen eivätkä he
myöskään sietäneet savua, joka katon alatse meni ulos matalasta ovesta.
He pystyttivät telttansa ulos ahtaalle alueelle majamme luona,
paistoivat lampaita ja lintuja ja anniskelivat makeita,
väkeviä viinejä, mutta turkkilaiset eivät uskaltaneet juoda
niitä.
Kun he lähtivät, seurasin minä heitä kappaleen matkaa
ja pieni sisareni Anastasia riippui, vuohennahkaan ommeltuna,
selässäni. Yksi frankkilaisista herroista asetti minut kalliota vastaan
ja piirsi minut ja hänet niin elävinä kuin me siinä seisoimme, me
olimme kuin yksi ainoa olento. En koskaan ollut ajatellut sitä, mutta
Anastasia ja minähän olimmekin kuin yksi, aina hän lepäsi sylissäni ja
riippui selässäni, ja jos minä näin unta, niin oli hän unissani.
Kaksi yötä myöhemmin tuli muita ihmisiä majaamme, he olivat aseistetut
veitsillä ja kivääreillä. He olivat albanilaisia, reipasta väkeä,
niinkuin äitini sanoi. He viipyivät vain lyhyen ajan, sisareni
Anastasia istui yhden polvella. Kun tämä oli mennyt, oli hänellä kaksi
eikä kolme hopearahaa hiuksissaan. He panivat tupakkaa paperiliuskoihin
ja polttivat sitä ja vanhin puhui tiestä, joka heidän piti valita ja
oli siitä epävarma. "Jos minä syljen ylöspäin", sanoi hän, "niin se
putoaa kasvoihini, jos syljen alaspäin, niin se putoaa partaani."
Mutta yksi tie täytyi valita. He menivät ja isäni seurasi. Vähän
myöhemmin kuulimme laukauksia, taas paukahti. Sotamiehiä tuli majaamme,
he ottivat äitini, minut ja Anastasian. Rosvot olivat saaneet suojaa
meillä, sanoivat he, isäni oli seurannut heitä, sentähden täytyi meidän
lähteä pois. Minä näin rosvojen ruumiit, minä näin isäni ruumiin ja
minä itkin, kunnes nukuin. Kun heräsin, olimme me vankilassa, mutta
huone ei ollut köyhempi kuin huone omassa majassamme, ja minä sain
sipulia ja pihkaista viiniä, jota he kaatoivat tervatusta säkistä.
Parempaa ei meillä kotonakaan ollut.
Kuinka kauan me olimme vangittuina, en tiedä, mutta monta yötä ja
päivää kului. Kun me läksimme ulos, oli pyhä pääsiäisjuhlamme ja minä
kannoin Anastasiaa selässäni, sillä äitini oli sairas. Vain hitaasti
hän saattoi käydä ja oli pitkä matka, ennenkuin me pääsimme alas
merelle -- se oli Lepanton lahti. Me astuimme kirkkoon, joka säteili
kultapohjaisine kuvineen. Enkelejä ne olivat, oi, niin kauniita. Mutta
minusta tuntui kuitenkin, että meidän pieni Anastasiamme oli yhtä
kaunis. Keskellä lattiaa oli arkku täynnä ruusuja, Herra Kristus siellä
lepäsi kauniina kukkasina, sanoi äitini, ja pappi julisti: Kristus on
ylösnoussut! Kaikki ihmiset suutelivat toisiaan, jokainen piti
sytytettyä kynttilää kädessään, itsekin sain yhden, pieni Anastasia
toisen, säkkipillit soivat, miehet tanssivat käsi kädessä ulos kirkosta
ja ulkopuolella kirkkoa paistoivat naiset pääsiäislampaita. Meidät
kutsuttiin aterioimaan. Minä istuin tulen ääressä, poika, vanhempi
minua, kietoi kätensä kaulaani, suuteli minua ja sanoi: Kristus on
ylösnoussut! Sillä lailla kohtasimme toisemme ensi kerran, Aphtanides
ja minä.