heti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii
kertomuksestanne.
-- Niin, sen tuntee! sanoi vesiämpäri ja sitten se iloissaan teki
pienen hypyn, niin että lattialla sanoi loiskis.
Ja ruukku jatkoi kertomustaan ja loppu oli yhtä hyvä kuin alku.
Kaikki lautaset kalisivat ilosta ja lattiaharja otti vihreää persiljaa
hiekkasäiliöstä ja seppelöi ruukun, sillä se tiesi, että tämä
suututtaisi muita. Jos minä tänään seppelöin hänet, ajatteli se, niin
hän huomenna seppelöi minut.
-- Nyt minä tanssin! sanoi hiilihanko ja tanssi. Ja Herra varjele,
kuinka se osasi nostaa ilmaan yhtä jalkaansa. Vanha tuolinpäällinen
nurkassa repesi sitä katsellessaan. -- Seppelöikää nyt minutkin! sanoi
hiilihanko, ja se seppelöitiinkin.
-- Tuo on sentään vain roskaväkeä! ajattelivat tulitikut.
Nyt piti teekeittiön laulaa, mutta se sanoi olevansa kylmettynyt. Se ei
voinut, paitsi kiehuessaan, mutta tämä oli paljasta ylhäismielisyyttä.
Se ei tahtonut, paitsi silloin kun se seisoi pöydällä herrasväen luona.
Ikkunalla oli vanha hanhenkynä, jolla palvelustytön oli tapana
kirjoittaa. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli
kastettu liian syvälle mustepulloon, mutta _siitä_ se nyt ylpeili.
-- Jollei teekeittiö tahdo laulaa, sanoi se, -- niin olkoon ilman.
Ulkopuolella riippuu häkissä satakieli, se osaa laulaa, se tosin ei ole
oppinut mitään, mutta älkäämme siitä puhuko mitään pahaa tänä iltana.
-- Minusta se on hyvin sopimatonta, sanoi teepannu, joka oli
kyökkilaulajatar ja teekeittiön sisarpuoli, -- että tuollaista vierasta
lintua kuunnellaan! Onko se isänmaallista? Annan torikopan päättää.
-- Minua vain suututtaa, sanoi torikoppa, -- minua suututtaa niin
sanomattomasti kuin ikinä saattaa ajatella. Onko tämä sopiva tapa
viettää iltaa? Eikö olisi viisaampaa panna talo oikein nurin? Jokainen
joutuisi silloin paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa. Siitä
tulisi toista!
-- Niin, ruvetaanpa hulluttelemaan! sanoivat he kaikki.
Samassa avautui ovi. Se oli palvelustyttö, ja sitten he pysyivät
paikoillaan, ei kukaan äännähtänytkään. Mutta ei ollut ainoaakaan
ruukkua, joka ei olisi tietänyt, mihin se pystyisi ja kuinka ylhäinen
se oli.
-- Niin, jos minä olisin tahtonut, ajattelivat he, -- niin siitä kyllä
olisi tullut hauska ilta.
Palvelustyttö otti tulitikut, teki niillä tulen -- Herra varjele,
kuinka ne räiskivät ja loimusivat.
-- Nyt toki, ajattelivat ne, -- voi jokainen nähdä, että me olemme
ensimäiset! Mikä loisto meissä on, mikä valo!
Ja sitten ne olivat palaneet loppuun.
-- Se oli kaunis satu! sanoi kuningatar. -- Minä aivan tunsin olevani
kyökissä tulitikkujen luona. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme.
-- Tietysti! sanoi kuningas. -- Saat tyttäremme maanantaina. Sillä nyt
he sinuttelivat häntä, koska hänen piti kuulua sukuun.
Häät olivat siis määrätyt pidettäviksi ja illalla ennen niitä
valaistiin koko kaupunki juhlallisesti. Pullia ja rinkelejä lenteli
ilmassa, katupojat seisoivat varpaisillaan, hurrasivat ja viheltelivät
hyppysiinsä. Oli erinomaisen komeaa.
-- Niin, minun kai myöskin pitää koettaa tehdä jotakin, ajatteli
kauppiaanpoika ja niin hän osti raketteja, paukuttajia ja kaikkea
mahdollista ilotulitusta, pani sen matka-arkkuunsa ja lensi niine
päivineen ilmaan.
Ritsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.
Kaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän
tohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he
koskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se
oli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.
Niin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään,
ajatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja
olihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.
Voi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli
nähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä
kaikista.
-- Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, -- hänellä oli silmät kuin
tuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!
-- Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. -- Mitä kauneimmat
enkelilapset kurkistelivat poimuista.
Niin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen
viettää häitä.
Nyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se
oli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen,
se oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut
lentää, ei enään päästä morsiamensa luo.
Prinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin,
mutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät
enää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.
Haikarat.
Viimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä.
Haikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät
esiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt
punaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja
ryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen,
jotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi
vahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän
seisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän
ääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen
hänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne
seisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella
jalallaan.
Alhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat,
niin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan
runon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen
muisti.
Haikarainen haikaa,
täällä viettää aikaa!
Vaimollas on pesässään
neljä suurta poikaa.
Yksi nuoraan nostetaan,
toinen piikkiin pistetään,
kolmas tuleen työnnetään,
neljäs nurin käännetään!
-- Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat.
-- He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.
-- Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. -- Älkää vain
kuunnelko, niin ei se tee mitään.
Mutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan
haikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli
synti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana.
Haikaraemokin lohdutti poikasiaan.
-- Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. -- Katsokaa vain kuinka
levollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!
-- Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas
pesään.
Seuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät
haikarat, alkoivat he laulunsa:
Yksi nuoraan nostetaan,
toinen piikkiin pistetään,
kolmas tuleen työnnetään...
-- Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.
-- Ei suinkaan! sanoi äiti. -- Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä
harjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä
sammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja
sitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.
-- Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.
-- Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja
sitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on
erittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali
nokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun
harjoitus alkaa.
-- Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat
sanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!
-- Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. -- Suurten
manööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä,
yli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia
kivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan
pyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa
ajatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi.
Kävellään liejussa ja syödään sammakkoja.
-- Oi, sanoivat kaikki poikaset.
-- Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin
syödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole
ainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet
jäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.
Hän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.
-- Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.
-- Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja
heidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan
voitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä
auringonpaistetta.
Nyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne
saattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo
lensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä
ja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta
näytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle,
nokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja
sitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.
-- Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä
haikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle.
Oi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja
kuitenkin olivat putoamaisillaan!
-- Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, -- näin teidän täytyy pitää pää,
näin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää
auttaa teidät eteenpäin maailmassa.
Sitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön
hyppäyksen -- loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan
liian painavat.
-- Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas
pesään. -- Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!
-- Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö
poikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. -- Nyt minä
kutsun teidät!
-- Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle
niinkuin muut.
Kolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he
luulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He
koettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas
täytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja
lauloivat lauluaan:
Haikarainen haikaa!
-- Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat
poikaset.
-- Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. -- Kuunnelkaa vain
minua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme
oikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi.
Viimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan
huomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä
haikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat
kilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää
hyvältä ja herättää kunnioitusta!
-- Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät
haikaranpojat.
-- Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin
pilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä
ole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.
-- Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten
harjoiteltiin taas.
Kaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan
pilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni
naskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha.
Haikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä
olihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja
mistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset
saattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa.
Haikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat,
sitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata
heille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut,
että se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat
maassa.
-- Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos
teidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin
ovat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa
nyt!
-- Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein
koettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja
keveästi, että sitä ilokseen katseli.
Nyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen
lämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat
manööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain
nähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä.
Haikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat
"erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme". Se oli kaikkein paras
arvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he
tekivätkin.
-- Nyt me kostamme! sanoivat he.
-- Tietysti! sanoi haikaraemo. -- Se, mitä minä olen ajatellut, on
juuri oikein. Minä tiedän, missä lampi on, missä kaikki pienet
ihmislapset makaavat, kunnes haikara tulee ja tuo ne vanhemmille.
Herttaiset pienet lapset nukkuvat ja näkevät niin kaunista unta,
etteivät sittemmin koskaan tule näkemään sellaista. Kaikki vanhemmat
tahtovat mielellään tuollaisen pienen lapsen ja kaikki lapset tahtovat
sisaren tai veljen. Nyt me lennämme lammelle, tuomme yhden jokaiselle
niistä lapsista, jotka eivät ole laulaneet tuota pahaa laulua ja
tehneet pilkkaa haikaroista, sillä ne lapset eivät saa yhtään!
-- Mutta se, joka alkoi laulaa, tuo paha, ilkeä poika, huusivat nuoret
haikarat, -- mitä me teemme hänelle?
-- Lammikossa makaa pieni kuollut lapsi, se on uneksinut itsensä
kuoliaaksi, sen me otamme hänelle, niin hän saa itkeä sitä, että olemme
tuoneet hänelle kuolleen pienen veljen. Mutta entä tuo hyvä poika,
ettehän toki ole unohtaneet häntä, joka sanoi: on synti tehdä pilkkaa
eläimistä! Hänelle me viemme sekä veljen että sisaren ja koska tuon
pojan nimi oli Pekka, niin kutsuttakoon teitäkin kaikkia Pekaksi.
Ja tapahtui, niinkuin haikaraäiti sanoi, ja niin tuli kaikkien
haikaroiden nimeksi Pekka ja Pekka se on vieläkin.
Metallisika.
Firenzen kaupungissa, ei kaukana _Piazza del granducasta_, kulkee pieni
poikkikatu, luulen, että sitä sanotaan _Porta rossaksi_. Tällä
kadulla eräänlaisen myymälän edessä, missä kaupataan vihanneksia,
tavataan taidokkaasti ja hyvin tehty metallisika. Raikas, kirkas vesi
lirisee eläimen suusta, joka vanhuuttaan on aivan tumman vihreä.
Ainoastaan kärsä loistaa, ikäänkuin se olisi kiilloitettu ja niin se
onkin: monet sadat lapset ja köyhät ihmiset, jotka käyvät siihen
käsiksi, ja panevat suunsa eläimen suulle juodakseen, sen ovat
kiilloittaneet. Se on soma kuva, kun näkee kauniin puolialastoman
pojan, joka panee raikkaan suunsa kärsää vastaan, syleilevän
siromuotoista eläintä.
Jokainen, joka tulee Firenzeen, kyllä löytää paikan, hänen tarvitsee
vain kysyä ensimäiseltä kerjäläiseltä, jonka hän näkee, metallisikaa,
ja hän löytää sen.
Oli myöhäinen talvi-ilta, vuoret olivat lumen peitossa, mutta oli
kuutamo ja kuutamo Italiassa antaa valaistuksen, joka on yhtä hyvä kuin
pimeä talvipäivä pohjolassa, niin, se on parempikin, sillä ilma loistaa,
ilma nostaa, kun taas pohjoisessa kylmä, harmaa lyijykatto painaa meitä
maahan, kylmään, märkään maahan, joka kerran on painava meidän
arkkuammekin.
Herttuan linnanpuutarhassa, pinjapuun katoksen alla, missä tuhannet
ruusut talvisaikaan kukkivat, oli muuan pieni repaleinen poika istunut
koko päivän, poika, joka saattoi olla Italian kuva, niin kaunis, niin
hymyilevä ja kuitenkin niin kärsivä. Hän oli nälissään ja janoissaan,
ei kukaan antanut hänelle ropoakaan, ja kun tuli pimeä ja puutarha piti
suljettaman, ajoi portinvartia hänet pois. Kauan seisoi hän uneksien
sillalla, joka vei yli Arnon ja katseli tähtiä, jotka tuikkivat vedessä
hänen ja uljaan marmorisillan välillä.
Hän suuntasi askeleensa metallisian luo, polvistui puoleksi, kietoi
kätensä sen kaulaan, asetti pienen suunsa sen hohtavaa kärsää vastaan
ja joi suurin siemauksin raikasta vettä. Aivan vieressä oli muutamia
salaatin lehtiä ja pari kastanjaa, niistä tuli hänen illallisensa. Ei
ollut ainoaakaan ihmistä kadulla, hän oli aivan yksin, hän istuutui
metallisian selkään, kumartui eteenpäin, niin että hänen pieni
kiharainen päänsä lepäsi eläimen selällä, ja ennenkuin hän tiesikään,
hän nukkui.
Oli keskiyö, metallisika liikahti. Hän kuuli, että se sanoi aivan
selvästi: -- Sinä pieni poika, pidä kiinni, sillä nyt minä juoksen. Ja
sitten se läksi juosten viemään häntä. Se oli hullunkurinen ratsastus.
Ensin he tulivat _Piazza del granducalle_ ja metallihevonen, joka
kantoi herttuan kuvapatsasta, hirnui ääneen. Kirjavat aseet vanhalla
raatihuoneella loistivat kuin läpikuultavat kuvat ja Michel-Angelon
David heilutti linkoaan. Kummallinen elämä täällä liikkui!
Metalliryhmät, jotka esittivät _Perseusta_ ja _Sabinitarten ryöstöä_
seisoivat liiankin elävinä. Kuolinhuuto kajahti niistä yli uljaan,
yksinäisen torin.
_Palazzo degli Uffizin_ luona, holvikäytävässä, missä aatelisto paaston
aikana kokoontuu viettämään laskiaisiloa, pysähtyi metallisika.
-- Pidä kiinni! sanoi eläin, -- pidä kiinni, sillä nyt mennään ylös
portaita.
Pienokainen ei vielä lausunut sanaakaan, hän puoleksi vapisi, puoleksi
oli onnellinen.
He astuivat pitkään galleriaan, hän tunsi sen hyvin, hän oli ollut
täällä ennen. Seinillä upeili tauluja, täällä seisoi pystykuvia ja
rintakuvia, kaikki mitä ihanimmassa valossa, ikäänkuin olisi ollut
päivä. Mutta komeinta oli, kun ovi erääseen sivuhuoneeseen aukeni.
Niin, tämän ihanuuden täällä muisti pienokainen. Tänä yönä esiintyi
kuitenkin kaikki kauneimmassa loistossaan.
Täällä seisoi alaston, kaunis nainen, niin sorjana jommoiseksi vain
luonnon ja marmorin suuri mestari voivat muovata hänet. Hän liikutti
sorjia jäseniään, delfiinit hyppelivät hänen jalkainsa juuressa,
kuolemattomuus loisti hänen silmistään. Maailma kutsuu häntä
_Mediciläiseksi Venukseksi_. Molemmin puolin häntä upeili
marmoripatsaita, kauniita miehiä. Toinen hioi miekkaa, häntä sanottiin
_Hiojaksi. Taistelevat gladiaattorit_ muodostivat toisen ryhmän.
Miekkaa teroitettiin, urhot taistelivat kauneudenjumalattaren puolesta.
Kaikki tämä loisto ikäänkuin lumosi pojan. Seinät säteilivät väreissä
ja kaikki siellä oli elämää ja liikettä. Kaksinkertaisena näyttäytyi
Venuksen kuva, maallisen Venuksen, niin täyteläisenä ja tulisena,
jommoisena Tizian oli nähnyt hänet. Kahden kauniin naisen kuvat!
Ihanat, verhoamattomat jäsenet ojentuivat pehmeillä päänalaisilla,
rinta kohoili ja pää liikkui niin, että runsaat kiharat putoilivat alas
pyöreille olkapäille, tummien silmien lausuessa hehkuvia ajatuksia.
Mutta ei mikään kaikista kuvista kuitenkaan uskaltanut astua kokonaan
ulos kehyksestä. Itse kauneudenjumalatarkin, gladiaattorit ja hioja
pysyivät paikoillaan, sillä sädekehä, joka loisti madonnan, Jeesuksen
ja Johanneksen pään ympärillä, pidätti heitä. Pyhät kuvat eivät enää
olleet kuvia, ne olivat nuo pyhät itse.
Mikä loisto ja mikä ihanuus salista saliin! Ja pienokainen näki ne
kaikki. Metallisika kulki käyden läpi kaiken tämän upeuden ja ihanuuden.
Toinen näky karkoitti toisen, vain yksi kuva oikein tarttui mieleen ja
enimmän niiden iloisten, onnellisten lasten vuoksi, jotka siinä olivat.
Pienokainen oli kerran päivänvalossa nyökännyt niille.
Monet varmaan helposti kulkevat tämän kuvan ohitse ja kuitenkin
käsittää se kokonaisen runouden aarteen: se on Kristus, joka astuu alas
Tuonelaan, mutta hänen ympärillään ei näy kidutettuja, ei, ne ovat
pakanoita. Firenzeläinen _Angiolo Bronzino_ on maalannut tämän kuvan.
Ihaninta on siinä lasten varmuus siitä, että he tulevat taivaaseen.
Kaksi pienokaista jo syleilee toisiaan, muuan pienokainen ojentaa
kätensä toiselle, joka on alempana ja osoittaa itseään ikäänkuin hän
sanoisi: minä pääsen taivaaseen! Kaikki vanhemmat seisovat epävarmoina,
toivoen, tai kumartuvat nöyrästi rukoillen Herran Jeesuksen puoleen.
Tätä kuvaa katseli poika kauemmin kuin mitään muuta. Metallisika lepäsi
hiljaa sen edessä. Kuului hiljainen huokaus. Tuliko se kuvan vaiko
eläimen rinnasta? Poika nosti käden hymyileviä lapsia kohti -- silloin
läksi eläin lennättämään häntä, lennättämään läpi avonaisen esisalin.
-- Kiitos ja kunnia sinulle, sinä kaunis eläin! sanoi pieni poika ja
taputti metallisikaa, joka kopu! kopu! juosten vei häntä alas portaita.
-- Kiitos ja kunnia itsellesi! sanoi metallisika. -- Minä olen auttanut
sinua ja sinä olet auttanut minua, sillä vain viaton lapsi selässäni
minä saan voimia juosta. Niin, näetkö, uskallanpa mennä yksin lampun
säteen alle neitsyt Maarian kuvan edessä. Minä saatan kantaa sinut
kaikkialle, kirkkoon vain en. Mutta sen ulkopuolelta, kun sinä olet
luonani, minä voin katsella sisään avonaisesta ovesta. Älä astu alas
selästäni, jos sinä sen teet, niin minä makaan kuolleena, jommoisena
sinä näet minun olevan päivällä Porta rossa kadulla.
-- Minä jään luoksesi, siunattu eläin! sanoi pienokainen ja sitten
mentiin huimaavaa vauhtia läpi Firenzen katujen avonaiselle paikalle
_Santacrocen_ kirkon edustalla.
Suuri kaksoisovi lensi auki, tulet loistivat alttarilta, läpi kirkon,
ulos yksinäiselle torille.
Kummallinen valo virtasi eräästä hautapatsaasta vasemmassa
sivukäytävässä, tuhannet liikkuvat tähdet muodostivat ikäänkuin
sädekehän sen ympärille. Vaakunakiipi upeili haudalla: punaiset
tikapuut sinisellä pohjalla, se näytti hehkuvan kuin tuli. Se oli
Galilein hauta. Se on yksinkertainen muistopatsas, mutta punaiset
tikapuut sinisellä pohjalla ovat merkitsevä vaakunakilpi, se on kuin
taiteen oma, sillä siellä kulkee tie aina ylöspäin hehkuvia tikapuita
myöten, mutta taivaaseen. Kaikki hengen profeetat kulkevat taivaaseen
niinkuin profeetta Elias.
Kirkon käytävässä oikealla näytti jokainen kuvapatsas upeilla
sarkofaageiila alkaneen elää. Tuolla seisoi Michel Angelo, tuolla
Dante, laakeriseppele otsan ympärillä. Alfieri, Machiavelli -- kylki
kyljessä lepäävät täällä nämä suurmiehet, Italian ylpeys. [Aivan
vastapäätä Galilein hautaa on Michel Angelon hauta. Muistopatsaalle on
asetettu hänen rintakuvansa ja sitäpaitsi kolme kuvaa: veistotaide,
maalaustaide ja rakennustaide. Aivan likellä on Danten hauta (itse
ruumis on Ravennassa). Muistopatsaassa nähdään Italia, hän viittaa
Danten jättiläiskokoiseen kuvapatsaaseen, Runous itkee poismennyttä.
Pari askelta täältä on Alfierin hautapatsas, joka on koristettu
laakereilla, lyyralla ja naamioilla. Italia itkee hänen arkullaan.
Machiavelli on viimeinen tässä näiden kuuluisien suurten miesten
sarjassa.] Se on uhkea kirkko, paljon kauniimpi, joskaan ei niin suuri,
kuin Firenzen marmorinen tuomiokirkko.
Tuntui siltä, kuin marmorivaatteet olisivat liikkuneet, kuin nuo
suuret hahmot vielä enemmän olisivat nostaneet päätään ja laulun ja
sävelten soidessa yössä katsoneet ylös kirjavaa, säteilevää
alttaria kohden, missä valkopukuiset pojat heiluttivat kultaisia
suitsutusastioita. Väkevä tuoksu virtasi kirkosta avonaiselle paikalle.
Poika ojensi kätensä kynttiläin loistoa kohden ja samassa läksi
metallisika menemään. Hänen täytyi painautua kiinni siihen, tuuli
vinkui hänen korvissaan, hän kuuli kirkonportin narisevan saranoillaan,
kun se suljettiin, mutta samassa hän tuntui menettävän tajuntansa, hän
tunsi jäätävää kylmyyttä -- ja avasi silmänsä.