lehden on vanha Fenix-lintu, ainoa, joka oli maailmassa, antamat
minulle. Hän on nokallaan piirtänyt siihen koko elämäkertansa, ne sata
vuotta, jotka hän eli. Nyt prinsessa itse voi lukea sen. Minä näin,
kuinka Fenix-lintu itse pisti tulen pesäänsä ja istui siinä ja paloi
kuin hindun vaimo. Kuinka kuivat oksat paukkuivatkin, siinä sitä oli
sauhua ja tuoksua. Viimein leimahti kaikki liekkiin, vanha Fenix-lintu
muuttui tuhaksi, mutta hänen munansa oli hehkuvan punaisessa tulessa,
se halkesi, kovasti paukahtaen, ja poikanen lensi ulos. Nyt oli se
kaikkien lintujen hallitsija ja ainoa Fenix-lintu maailmassa. Hän on
puraissut läven palmunlehteen, jonka sinulle annoin, se on hänen
tervehdyksensä prinsessalle.
-- Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten
istuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui
Itätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.
-- Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, -- mikä prinsessa se on,
josta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin
puutarha?
-- Hohhoo! sanoi Itätuuli. -- Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun
kanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole
ollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä
kyllä tunnet piplian historiasta?
-- Tietysti, sanoi prinssi.
-- Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas
maahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa
ja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on
Autuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä
onkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen
sen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä
tahdon nukkua.
Ja sitten nukkuivat he kaikki.
Varhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo
oli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka
uskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa,
että metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella
värillisellä kartalla.
-- Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. -- Muuten voisit vielä vähän nukkua,
sillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua
haluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla
vihreällä laudalla.
Hän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.
-- Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja
veljillesi, sanoi prinssi.
-- Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin
nopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he
lensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi
kuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät
aallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin
uivat joutsenet.
Illemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet
syttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan
niinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet
tulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi
taputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin
pitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä
riippumaan johonkin kirkontornin huippuun.
Kotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi
keveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen
yli, mutta toisin kiiti prinssi.
-- Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. -- Se on korkein
vuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.
Sitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset.
Viikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä
viiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat
astuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset
nyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!
-- Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.
-- Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. -- Mutta nyt me pian tulemme
sinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä
viiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on
mentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain
askel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää
toista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä
talvessa.
-- Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.
Nyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta
sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne
loistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet,
joista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa
muodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea
nelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin
hautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.
-- Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi
prinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja
mitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet
yläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli
kirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä
kauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla,
tuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.
Siellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta
ja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa
kirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja
leveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli
punakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy
saa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin
taidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä
ja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin
puutarha kukoisti.
Itätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä
lauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen
lapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni
täällä voi niin laulaa.
Olivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka
täällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen
ollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia
köynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina
ainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne
alkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja,
kukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä
riikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin
oli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet
eläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä
loistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri
juoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka
lemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt.
Villi metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään
jalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi
nyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.
Nyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko
ja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein
onnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat
tytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.
Itätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen
silmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet
linnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat
tulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli
suuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä
näytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta:
silloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja
Eeva seisoivat aivan vieressä.
-- Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja
selitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa,
mutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli
elämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin
peilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli
Jaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja
enkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä
oli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin
taidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.
Haltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät
näyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia
kauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin,
että kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin
pieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se
pisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu
riippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä
riippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli
hyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat
syöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara.
Tuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.
-- Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. -- Siellä paisuvan veden
päällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta,
mutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.
Ja kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat
korkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi
niin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt
taivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli,
sysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja
kukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides
maanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli
pappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa.
Egyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit
ja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet
paloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka
vertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen
onnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä
kerromme.
-- Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.
-- Se riippuu sinusta itsestäsi, sanoi haltiatar. -- Jollet sinä,
niinkuin Aatami, anna johdattaa itseäsi kiusaukseen tekemään sitä,
mikä on kiellettyä, niin voit ainiaaksi jäädä tänne.
-- Minä en koske omenoihin hyvän- ja pahantiedon puussa! sanoi prinssi.
-- Täällähän on tuhansia yhtä kauniita hedelmiä kuin ne.
-- Koettele itseäsi, ja jollet ole tarpeeksi luja, niin seuraa
Itätuulta, joka toi sinut. Hän lentää nyt takaisin eikä palaa sataan
vuoteen. Se aika tulee tällä paikalla kulkemaan sinulta, ikäänkuin se
olisi vain sata tuntia, mutta se on pitkä aika kiusaukselle ja
synnille. Joka ilta kun minä lähden luotasi, täytyy minun huutaa
sinulle: tule mukaan! Minun täytyy viitata sinulle kädelläni, mutta jää
paikoillesi. Älä lähde mukaan, sillä silloin sinun ikäväsi joka
askeleelta käy suuremmaksi: sinä tulet saliin, missä hyvän- ja
pahantiedon puu kasvaa; minä nukun sen lemuavien, riippuvien oksien
alla, sinä painut minun ylitseni ja minun täytyy hymyillä, mutta jos
sinä painat suudelman minun suulleni, niin vaipuu paratiisi syvälle
maahan ja on sinulta mennyttä. Erämaan tikerä tuuli tulee puhaltamaan
ympärilläsi, kylmä sade pisaroimaan hiuksistasi. Suru ja tuska ovat
olevat osasi.
-- Minä jään tänne! sanoi prinssi.
Ja Itätuuli suuteli häntä otsalle ja sanoi:
-- Ole luja, niin tapaamme taas täällä sadan vuoden perästä. Hyvästi,
hyvästi! ja Itätuuli levitti suuret siipensä, ne loistivat kuin
ohrasalamat syksyllä tai revontulet kylmänä talvena.
-- Hyvästi, hyvästi! helähteli kukkasista ja puista.
Haikarat ja pelikaanit lensivät jonoissa kuin hulmuavat nauhat ja
saattoivat puutarhan rajalle.
-- Nyt alkavat meidän tanssimme! sanoi haltiatar. -- Lopussa, kun minä
tanssin sinun kanssasi, tulet näkemään, kun aurinko laskee, että minä
viittaan sinulle. Sinä tulet kuulemaan minun huutavan sinulle: tule
mukaan! Mutta älä tee sitä. Sadan vuoden aikana täytyy minun joka ilta
toistaa se. Joka kerta, kun tuo aika on ohi, voitat sinä enemmän
voimaa, lopulta et sinä koskaan ajattele sitä. Tänä iltana on ensi
kerta. Nyt olen varoittanut sinua!
Ja haltiatar vei hänet suureen saliin, joka oli valkoisista,
läpikuultavista liljoista. Keltaiset heteet jokaisessa olivat pieni
kultaharppu, joka helisi kieliäänin ja huilusävelin. Mitä kauneimmat
tytöt, kevyet ja solakat, yllään hulmuavat harsot, niin että sirot
jäsenet näkyivät, liitelivät tanssissa ja lauloivat, miten ihanaa on
elää, etteivät he koskaan kuole ja että paratiisin puutarha ikuisesti
tulee kukoistamaan.
Ja aurinko laski, koko taivas muuttui kullaksi, joka antoi liljoille
kauneimpien ruusujen hohteen. Ja prinssi joi vaahtoavaa viiniä, jonka
neidot hänelle ojensivat, ja hän tunsi autuutta, jommoista hän ei
milloinkaan ollut tuntenut. Hän näki, kuinka salin tausta avautui ja
hyvän- ja pahantiedon puu seisoi hohteessa, joka häikäisi hänen
silmiään. Laulu sieltä oli pehmoinen ja suloinen niinkuin hänen
äitinsä ääni ja hän tuntui laulavan: lapseni, rakas lapseni!
Silloin viittasi haltiatar ja huusi niin lempeästi: Seuraa minua!
Seuraa minua! Ja hän syöksyi häntä vastaan, unohti lupauksensa, unohti
sen jo ensimäisenä iltana, ja haltiatar viittasi ja hymyili. Lemu,
hyvänhajuinen lemu ympärillä, kävi väkevämmäksi, harput soivat paljon
kauniimmin ja tuntui siltä, kuin miljoonat hymyilevät päät salissa,
missä puu kasvoi, olisivat nyökyttäneet ja laulaneet: Kaikki pitää
tuntea! Ihminen on maan herra. Eikä hyvän- ja pahantiedon puun oksilta
enään pudonnut verisiä kyyneliä, hänestä tuntui, että ne olivat
tuikkivia tähtiä. Seuraa minua! Seuraa minua! soivat vapisevat äänet ja
joka askeleella paloivat prinssin posket kuumempina, hänen verensä
liikkui voimakkaampana.
-- Minun täytyy! sanoi hän. -- Eihän se ole mikään synti, ei voi olla
sitä. Miksei saisi seurata kauneutta ja iloa! Tahdon nähdä hänen
nukkuvan, eihän mitään ole menetetty, kun vain olen suutelematta häntä.
Ja sitä en tee, olen väkevä, minulla on luja tahto!
Ja haltiatar heitti yltään sädehtivän pukunsa, käänsi oksat syrjään ja
hetkisen perästä oli hän siellä sisällä peitossa.
-- En vielä ole tehnyt syntiä, sanoi prinssi, -- enkä tule
tekemäänkään.
Ja sitten hän veti oksat syrjään. Siellä hän jo nukkui, kauniina
niinkuin yksin haltiatar paratiisin puutarhassa voi olla. Hän hymyili
unessa, prinssi painui hänen puoleensa ja näki kyynelten vapisevan
hänen silmäripsiensä välissä.
-- Itketkö minun tähteni? kuiskasi hän. -- Älä itke, sinä ihana nainen.
Vasta nyt minä ymmärrän paratiisin onnen, se virtaa läpi vereni, läpi
ajatukseni, keruhimin voiman ja ikuisen elämän tunnen maallisessa
ruumiissani. Tulkoon minulle ikuinen yö, yksi minuutti sellainen kuin
tämä -- siinä on yllin kyllin rikkautta!
Ja hän suuteli kyynelen hänen silmistään, hänen suunsa kosketti hänen
suutaan.
Silloin jyrähti ukkonen niin syvään ja hirvittävästi, ettei kukaan
ennen ole sellaista kuullut ja kaikki luhistui kokoon: kaunis
haltiatar, kukoistava paratiisi vaipui, se vaipui niin syvään, niin
syvään, prinssi näki sen vaipuvan mustaan yöhön. Pienenä tuikkivana
tähtenä loisti se kaukana poissa. Kuolonkylmyys meni hänen jäsentensä
läpi, hän sulki silmänsä ja makasi kauan kuin kuollut.
Kylmä sade putosi hänen kasvoilleen, tikerä tuuli puhalsi hänen päänsä
ympärillä, silloin kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin. Mitä minä
olen tehnyt! huokasi hän. Olen tehnyt syntiä niinkuin Aatami, tehnyt
syntiä, niin että paratiisi on vaipunut syvälle tuonne alas! Ja hän
avasi silmänsä, hän näki tähden kaukana poissa, tähden, joka tuikki
kuin vaipunut paratiisi, sen hän vielä näki. Se oli kointähti
taivaalla.
Hän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien
äiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti
käsivartensa ilmaan.
-- Heti ensi iltana! sanoi hän. -- Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos
sinä olisit _minun_ poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.
-- Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies,
kädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. -- Ruumisarkkuun
hänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen
vielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi
ja paremmaksi -- kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa,
pistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän
ylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on
hyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen
ajatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän
kirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka
tuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi
syvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla
ylhäällä.
Lentävä matka-arkku.
Oli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea
koko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta
sitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi
pois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli
-- ja sitten hän kuoli.
Poika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö
naamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti
järvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat
piankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut
kuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja
yönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa
he eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä,
joka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: -- Pane
kokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut
mitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.
Se oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi
matka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet
ylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois.
Pohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä
silloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän
tuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien
lehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä,
sillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja
tohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä
lasta.
-- Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, -- mikä suuri linna
se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?
-- Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, -- hänelle on
ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi
ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja
kuningatar ole mukana.
-- Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui
matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään
prinsessan luo.
Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että
kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti,
mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut
ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.
Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita
hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset
uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli
lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi
haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.
Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja
prinsessa myöntyi heti.
-- Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, -- silloin
tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat
olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta
katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani
hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni
hauskaa, niin että voi nauraa.
-- Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi
kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle
miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi
käyttää.
Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua.
Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään
helppoa.
Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.
Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina,
prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.
-- Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, -- sellainen,
joka on syvämietteinen ja opettavainen.
-- Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.
-- Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.
Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.
-- Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä,
että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri
honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu
metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen
padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me
olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme
vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko
päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien
pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin
huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat
puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin
vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat
puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui.
Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi
purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja
meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden
olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."
-- Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä
tulitikut viruivat. -- Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua
kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta
puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa
iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja
pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois
vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki
aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se
puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli
tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni
kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!
-- Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen,
niin että säkenöi. -- Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?
-- Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.
-- Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, -- pannaanpa
toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen
on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin
huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä...!
-- Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, -- siitä tulee varmaan
tarina, josta minä pidän!
-- Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona.
Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin
puhtaat uutimet!