-- Tuossa saat palmunlehden prinsessalle! sanoi Etelätuuli. -- Sen

lehden on vanha Fenix-lintu, ainoa, joka oli maailmassa, antamat

minulle. Hän on nokallaan piirtänyt siihen koko elämäkertansa, ne sata

vuotta, jotka hän eli. Nyt prinsessa itse voi lukea sen. Minä näin,

kuinka Fenix-lintu itse pisti tulen pesäänsä ja istui siinä ja paloi

kuin hindun vaimo. Kuinka kuivat oksat paukkuivatkin, siinä sitä oli

sauhua ja tuoksua. Viimein leimahti kaikki liekkiin, vanha Fenix-lintu

muuttui tuhaksi, mutta hänen munansa oli hehkuvan punaisessa tulessa,

se halkesi, kovasti paukahtaen, ja poikanen lensi ulos. Nyt oli se

kaikkien lintujen hallitsija ja ainoa Fenix-lintu maailmassa. Hän on

puraissut läven palmunlehteen, jonka sinulle annoin, se on hänen

tervehdyksensä prinsessalle.

-- Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten

istuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui

Itätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.

-- Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, -- mikä prinsessa se on,

josta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin

puutarha?

-- Hohhoo! sanoi Itätuuli. -- Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun

kanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole

ollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä

kyllä tunnet piplian historiasta?

-- Tietysti, sanoi prinssi.

-- Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas

maahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa

ja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on

Autuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä

onkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen

sen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä

tahdon nukkua.

Ja sitten nukkuivat he kaikki.

Varhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo

oli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka

uskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa,

että metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella

värillisellä kartalla.

-- Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. -- Muuten voisit vielä vähän nukkua,

sillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua

haluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla

vihreällä laudalla.

Hän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.

-- Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja

veljillesi, sanoi prinssi.

-- Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin

nopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he

lensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi

kuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät

aallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin

uivat joutsenet.

Illemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet

syttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan

niinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet

tulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi

taputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin

pitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä

riippumaan johonkin kirkontornin huippuun.

Kotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi

keveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen

yli, mutta toisin kiiti prinssi.

-- Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. -- Se on korkein

vuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.

Sitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset.

Viikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä

viiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat

astuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset

nyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!

-- Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.

-- Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. -- Mutta nyt me pian tulemme

sinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä

viiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on

mentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain

askel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää

toista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä

talvessa.

-- Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.

Nyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta

sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne

loistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet,

joista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa

muodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea

nelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin

hautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.

-- Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi

prinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja

mitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet

yläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli

kirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä

kauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla,

tuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.

Siellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta

ja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa

kirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja

leveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli

punakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy

saa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin

taidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä

ja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin

puutarha kukoisti.

Itätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä

lauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen

lapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni

täällä voi niin laulaa.

Olivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka

täällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen

ollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia

köynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina

ainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne

alkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja,

kukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä

riikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin

oli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet

eläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä

loistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri

juoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka

lemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt.

Villi metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään

jalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi

nyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.

Nyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko

ja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein

onnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat

tytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.

Itätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen

silmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet

linnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat

tulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli

suuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä

näytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta:

silloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja

Eeva seisoivat aivan vieressä.

-- Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja

selitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa,

mutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli

elämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin

peilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli

Jaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja

enkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä

oli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin

taidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.

Haltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät

näyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia

kauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin,

että kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin

pieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se

pisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu

riippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä

riippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli

hyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat

syöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara.

Tuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.

-- Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. -- Siellä paisuvan veden

päällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta,

mutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.

Ja kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat

korkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi

niin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt

taivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli,

sysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja

kukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides

maanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli

pappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa.

Egyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit

ja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet

paloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka

vertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen

onnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä

kerromme.

-- Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.

-- Se riippuu sinusta itsestäsi, sanoi haltiatar. -- Jollet sinä,

niinkuin Aatami, anna johdattaa itseäsi kiusaukseen tekemään sitä,

mikä on kiellettyä, niin voit ainiaaksi jäädä tänne.

-- Minä en koske omenoihin hyvän- ja pahantiedon puussa! sanoi prinssi.

-- Täällähän on tuhansia yhtä kauniita hedelmiä kuin ne.

-- Koettele itseäsi, ja jollet ole tarpeeksi luja, niin seuraa

Itätuulta, joka toi sinut. Hän lentää nyt takaisin eikä palaa sataan

vuoteen. Se aika tulee tällä paikalla kulkemaan sinulta, ikäänkuin se

olisi vain sata tuntia, mutta se on pitkä aika kiusaukselle ja

synnille. Joka ilta kun minä lähden luotasi, täytyy minun huutaa

sinulle: tule mukaan! Minun täytyy viitata sinulle kädelläni, mutta jää

paikoillesi. Älä lähde mukaan, sillä silloin sinun ikäväsi joka

askeleelta käy suuremmaksi: sinä tulet saliin, missä hyvän- ja

pahantiedon puu kasvaa; minä nukun sen lemuavien, riippuvien oksien

alla, sinä painut minun ylitseni ja minun täytyy hymyillä, mutta jos

sinä painat suudelman minun suulleni, niin vaipuu paratiisi syvälle

maahan ja on sinulta mennyttä. Erämaan tikerä tuuli tulee puhaltamaan

ympärilläsi, kylmä sade pisaroimaan hiuksistasi. Suru ja tuska ovat

olevat osasi.

-- Minä jään tänne! sanoi prinssi.

Ja Itätuuli suuteli häntä otsalle ja sanoi:

-- Ole luja, niin tapaamme taas täällä sadan vuoden perästä. Hyvästi,

hyvästi! ja Itätuuli levitti suuret siipensä, ne loistivat kuin

ohrasalamat syksyllä tai revontulet kylmänä talvena.

-- Hyvästi, hyvästi! helähteli kukkasista ja puista.

Haikarat ja pelikaanit lensivät jonoissa kuin hulmuavat nauhat ja

saattoivat puutarhan rajalle.

-- Nyt alkavat meidän tanssimme! sanoi haltiatar. -- Lopussa, kun minä

tanssin sinun kanssasi, tulet näkemään, kun aurinko laskee, että minä

viittaan sinulle. Sinä tulet kuulemaan minun huutavan sinulle: tule

mukaan! Mutta älä tee sitä. Sadan vuoden aikana täytyy minun joka ilta

toistaa se. Joka kerta, kun tuo aika on ohi, voitat sinä enemmän

voimaa, lopulta et sinä koskaan ajattele sitä. Tänä iltana on ensi

kerta. Nyt olen varoittanut sinua!

Ja haltiatar vei hänet suureen saliin, joka oli valkoisista,

läpikuultavista liljoista. Keltaiset heteet jokaisessa olivat pieni

kultaharppu, joka helisi kieliäänin ja huilusävelin. Mitä kauneimmat

tytöt, kevyet ja solakat, yllään hulmuavat harsot, niin että sirot

jäsenet näkyivät, liitelivät tanssissa ja lauloivat, miten ihanaa on

elää, etteivät he koskaan kuole ja että paratiisin puutarha ikuisesti

tulee kukoistamaan.

Ja aurinko laski, koko taivas muuttui kullaksi, joka antoi liljoille

kauneimpien ruusujen hohteen. Ja prinssi joi vaahtoavaa viiniä, jonka

neidot hänelle ojensivat, ja hän tunsi autuutta, jommoista hän ei

milloinkaan ollut tuntenut. Hän näki, kuinka salin tausta avautui ja

hyvän- ja pahantiedon puu seisoi hohteessa, joka häikäisi hänen

silmiään. Laulu sieltä oli pehmoinen ja suloinen niinkuin hänen

äitinsä ääni ja hän tuntui laulavan: lapseni, rakas lapseni!

Silloin viittasi haltiatar ja huusi niin lempeästi: Seuraa minua!

Seuraa minua! Ja hän syöksyi häntä vastaan, unohti lupauksensa, unohti

sen jo ensimäisenä iltana, ja haltiatar viittasi ja hymyili. Lemu,

hyvänhajuinen lemu ympärillä, kävi väkevämmäksi, harput soivat paljon

kauniimmin ja tuntui siltä, kuin miljoonat hymyilevät päät salissa,

missä puu kasvoi, olisivat nyökyttäneet ja laulaneet: Kaikki pitää

tuntea! Ihminen on maan herra. Eikä hyvän- ja pahantiedon puun oksilta

enään pudonnut verisiä kyyneliä, hänestä tuntui, että ne olivat

tuikkivia tähtiä. Seuraa minua! Seuraa minua! soivat vapisevat äänet ja

joka askeleella paloivat prinssin posket kuumempina, hänen verensä

liikkui voimakkaampana.

-- Minun täytyy! sanoi hän. -- Eihän se ole mikään synti, ei voi olla

sitä. Miksei saisi seurata kauneutta ja iloa! Tahdon nähdä hänen

nukkuvan, eihän mitään ole menetetty, kun vain olen suutelematta häntä.

Ja sitä en tee, olen väkevä, minulla on luja tahto!

Ja haltiatar heitti yltään sädehtivän pukunsa, käänsi oksat syrjään ja

hetkisen perästä oli hän siellä sisällä peitossa.

-- En vielä ole tehnyt syntiä, sanoi prinssi, -- enkä tule

tekemäänkään.

Ja sitten hän veti oksat syrjään. Siellä hän jo nukkui, kauniina

niinkuin yksin haltiatar paratiisin puutarhassa voi olla. Hän hymyili

unessa, prinssi painui hänen puoleensa ja näki kyynelten vapisevan

hänen silmäripsiensä välissä.

-- Itketkö minun tähteni? kuiskasi hän. -- Älä itke, sinä ihana nainen.

Vasta nyt minä ymmärrän paratiisin onnen, se virtaa läpi vereni, läpi

ajatukseni, keruhimin voiman ja ikuisen elämän tunnen maallisessa

ruumiissani. Tulkoon minulle ikuinen yö, yksi minuutti sellainen kuin

tämä -- siinä on yllin kyllin rikkautta!

Ja hän suuteli kyynelen hänen silmistään, hänen suunsa kosketti hänen

suutaan.

Silloin jyrähti ukkonen niin syvään ja hirvittävästi, ettei kukaan

ennen ole sellaista kuullut ja kaikki luhistui kokoon: kaunis

haltiatar, kukoistava paratiisi vaipui, se vaipui niin syvään, niin

syvään, prinssi näki sen vaipuvan mustaan yöhön. Pienenä tuikkivana

tähtenä loisti se kaukana poissa. Kuolonkylmyys meni hänen jäsentensä

läpi, hän sulki silmänsä ja makasi kauan kuin kuollut.

Kylmä sade putosi hänen kasvoilleen, tikerä tuuli puhalsi hänen päänsä

ympärillä, silloin kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin. Mitä minä

olen tehnyt! huokasi hän. Olen tehnyt syntiä niinkuin Aatami, tehnyt

syntiä, niin että paratiisi on vaipunut syvälle tuonne alas! Ja hän

avasi silmänsä, hän näki tähden kaukana poissa, tähden, joka tuikki

kuin vaipunut paratiisi, sen hän vielä näki. Se oli kointähti

taivaalla.

Hän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien

äiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti

käsivartensa ilmaan.

-- Heti ensi iltana! sanoi hän. -- Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos

sinä olisit _minun_ poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.

-- Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies,

kädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. -- Ruumisarkkuun

hänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen

vielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi

ja paremmaksi -- kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa,

pistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän

ylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on

hyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen

ajatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän

kirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka

tuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi

syvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla

ylhäällä.

Lentävä matka-arkku.

Oli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea

koko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta

sitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi

pois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli

-- ja sitten hän kuoli.

Poika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö

naamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti

järvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat

piankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut

kuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja

yönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa

he eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä,

joka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: -- Pane

kokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut

mitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.

Se oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi

matka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet

ylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois.

Pohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä

silloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän

tuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien

lehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä,

sillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja

tohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä

lasta.

-- Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, -- mikä suuri linna

se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?

-- Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, -- hänelle on

ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi

ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja

kuningatar ole mukana.

-- Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui

matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään

prinsessan luo.

Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että

kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti,

mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut

ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.

Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita

hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset

uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli

lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi

haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.

Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja

prinsessa myöntyi heti.

-- Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, -- silloin

tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat

olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta

katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani

hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni

hauskaa, niin että voi nauraa.

-- Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi

kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle

miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi

käyttää.

Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua.

Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään

helppoa.

Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.

Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina,

prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.

-- Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, -- sellainen,

joka on syvämietteinen ja opettavainen.

-- Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.

-- Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.

Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.

-- Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä,

että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri

honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu

metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen

padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me

olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme

vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko

päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien

pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin

huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat

puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin

vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat

puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui.

Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi

purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja

meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden

olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."

-- Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä

tulitikut viruivat. -- Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua

kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta

puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa

iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja

pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois

vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki

aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se

puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli

tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni

kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!

-- Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen,

niin että säkenöi. -- Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?

-- Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.

-- Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, -- pannaanpa

toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen

on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin

huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä...!

-- Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, -- siitä tulee varmaan

tarina, josta minä pidän!

-- Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona.

Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin

puhtaat uutimet!

Satuja ja tarinoita II · 第 2 / 12 段