Samassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä

Note: Project Gutenberg has Volume I of this work.

See https://www.gutenberg.org/ebooks/53484

SATUJA JA TARINOITA II

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

Villit joutsenet.

Paratiisin puutarha.

Lentävä matka-arkku.

Haikarat.

Metallisika.

Ystävyyden liitto.

Ruusu Homeron haudalta.

Nukku-Matti.

Ruusunhaltia.

Sikopaimen.

Tattari.

Enkeli.

Satakieli.

Kihlatut.

Ruma ankanpoikanen.

Kuusi.

Lumikuningatar.

Villit joutsenet.

Kaukana täältä, siellä, minne pääskyset lentävät, kun meillä on talvi,

asui kuningas, jolla oli yksitoista poikaa ja yksi tytär, Elisa.

Nuo yksitoista veljeä -- prinssejä he olivat -- kävivät koulua

tähti rinnassa ja sapeli vyöllä. He kirjoittivat kultataululle

timanttirihvelillä ja lukivat yhtä hyvin ulkoa kuin sisältä, saattoi

heti kuulla, että he olivat prinssejä. Sisar, Elisa, istui pienellä

peililasista laitetulla jakkaralla ja hänellä oli kuvakirja, joka oli

maksanut puolen kuningaskuntaa.

Oi, noilla lapsilla oli niin hyvä, mutta niin ei ollut aina oleva.

Heidän isänsä, joka oli koko maan kuningas, meni naimisiin pahan

kuningattaren kanssa, joka ei ollut lapsiraukoille ensinkään hyvä. Jo

ensimäisenä päivänä saattoivat he selvään huomata sen. Koko linnassa

vallitsi suuri loisto ja lapset leikkivät vieraisilla. Mutta sensijaan,

että he muuten saivat kaikki leivokset ja paistetut omenat mitä vain

oli, antoi hän heille vain hiekkaa teekupissa ja sanoi, että he voivat

olla pitävinään sitä jonakin.

Viikkoa myöhemmin pani hän pienen sisar Elisan maalle joidenkin

talonpoikaisihmisten luo, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai

kuninkaalle uskotelluksi niin paljon prinssi raukoista, ettei hän enää

ensinkään välittänyt heistä.

-- Lentäkää maailmalle ja pitäkää huolta itsestänne! sanoi paha

kuningatar. -- Lentäkää suurina lintuina ilman ääntä!

Mutta hän ei kuitenkaan saanut tehdyksi niin pahaa, kuin hän halusi,

heistä tuli yksitoista kaunista valkeaa joutsenta. Oudosti kirkuen

lensivät ne linnan ikkunoista yli puiston ja metsän.

Oli vielä varsin varhainen aamu, kun ne kulkivat sivu siitä, missä

sisar Elisa makasi talonpojan tuvassa. Siinä ne liihoittelivat katon

yli, kääntelivät pitkiä kaulojaan ja räpyttelivät siipiään, mutta

kukaan ei nähnyt eikä kuullut sitä. Niiden täytyi taas lähteä

liikkeelle, korkealle pilviä kohti, kauas maailmalle. Ne lensivät

suureen pimeään metsään, joka ulottui rantaan asti.

Pieni Elisa raukka seisoi talonpojan tuvassa, leikitellen vihreällä

lehdellä, muuta leikkikalua ei hänellä ollut. Ja hän pisti läven

lehteen, tirkisteli siitä ylös aurinkoa kohti ja silloin tuntui siltä,

kuin hän olisi nähnyt veljiensä kirkkaat silmät, ja joka kerta kun

lämpimät auringonsäteet loistivat hänen poskilleen, ajatteli hän

kaikkia heidän suudelmiaan.

Toinen päivä meni niinkuin toinenkin. Kun tuuli puhalsi läpi suurten

ruusupensaiden talon ulkopuolella, niin se kuiskasi ruusuille: kuka

saattaa olla kauniimpi kuin te? Mutta ruusut pudistivat päitään ja

sanoivat: Elisa on! Ja kun vanha vaimo sunnuntaina istui ovella ja luki

virsikirjaansa, niin tuuli käänsi lehtiä ja sanoi kirjalle: kuka

saattaa olla hurskaampi sinua? -- Elisa on! sanoi virsikirja, ja se oli

aivan totta, mitä ruusut ja virsikirja sanoivat.

Kun hän oli viidentoista vanha, piti hänen tulla kotiin. Ja kun

kuningatar näki, miten kaunis hän oli, kävi hän hänelle suuttuneeksi ja

vihamieliseksi. Mielellään hän olisi muuttanut hänet villiksi

joutseneksi, niinkuin veljetkin, mutta sitä ei hän uskaltanut heti,

koska tietysti kuningas tahtoi nähdä tyttärensä.

Varhaisena aamuna meni kuningatar saunaan -- se oli rakennettu

marmorista ja koristettu pehmeillä tyynyillä ja mitä kauneimmilla

matoilla --, ja hän otti kolme rupisammakkoa, suuteli niitä ja sanoi

yhdelle: asetu Elisan pään päälle, kun hän tulee kylpyyn, jotta hän

kävisi yhtä kömpelöksi kuin sinä! Asetu hänen otsalleen, sanoi hän

toiselle, jotta hän kävisi rumaksi kuin sinä, niin ettei hänen isänsä

tunne häntä! Lepää hänen sydämellään, kuiskasi hän kolmannelle, anna

hänen saada häijy luonne, niin että hän kärsii siitä! Sitten hän asetti

rupisammakot kirkkaaseen veteen, joka heti kävi vihreähtävän väriseksi,

kutsui Elisan, riisui hänet ja antoi hänen astua alas veteen. Ja hänen

painuessaan veteen, asettui yksi rupikonnista hänen hiuksiinsa, toinen

hänen otsalleen ja kolmas rinnalle, mutta Elisa ei ensinkään tuntunut

sitä huomaavan. Niin pian kuin hän nousi, ui kolme punaista unikukkaa

vedessä. Jolleivät eläimet olisi olleet myrkyllisiä ja noidan

suutelemia, niin ne olisivat muuttuneet punaisiksi ruusuiksi, mutta

kukkasiksi ne kuitenkin tulivat levätessään hänen päänsä päällä ja

hänen sydämellään. Hän oli liian hurskas ja viaton, noituudella ei

voinut olla mitään valtaa häneen.

Kun paha kuningatar näki sen, hieroi hän hänet saksanpähkinän mehulla

niin, että hän kävi aivan tumman ruskeaksi, siveli kauniit kasvot

haisevalla voiteella ja vanutti kauniit hiukset. Oli mahdotonta tuntea

kaunista Elisaa.

Kun siis hänen isänsä näki hänet, pelästyi hän aivan ja sanoi, ettei se

ollut hänen tyttärensä. Kukaan muukaan ei tahtonut tuntea häntä paitsi

kahlekoira ja pääskyset, mutta ne olivat eläinparkoja eikä niillä ollut

mitään sanomista.

Silloin itki Elisa raukka ja ajatteli seitsemää veljeään, jotka kaikki

olivat poissa. Suruissaan hiipi hän ulos linnasta, kulki koko päivän

yli vainioiden ja soiden, suureen metsään. Hän ei ensinkään tietänyt

minne hän pyrki, mutta hän oli kovin suruissaan ja ikävöi veljiään. He

olivat varmaan hekin, niinkuin hän, ajetut maailmalle. Heidät hän

tahtoi koettaa löytää.

Vain lyhyen ajan hän oli ollut metsässä, kun yö joutui. Hän oli aivan

joutunut pois tiestä ja polulta. Silloin hän laskeutui alas pehmeälle

sammalelle, luki ehtoorukouksensa ja nojasi päänsä kantoa vastaan. Oli

niin hiljaista, ilma oli niin lauha ja yltympäri ruohossa ja suolla

loisti vihreän tulen lailla yli sata kiiltomatoa. Kun hän kädellään

hiljaa kosketti yhtä oksaa, putosivat loistavat hyönteiset kuin

tähdenlennot alas hänen puoleensa.

Koko yön hän näki unta veljistään: he leikkivät taas lapsina,

kirjoittivat timanttirihveleillä kultatauluille ja katselivat kaunista

kuvakirjaa, joka oli maksanut puolen valtakuntaa. Mutta taululle eivät

he kirjoittaneet, niinkuin ennen, vain nollia ja viivoja, ei, vaan mitä

rohkeimpia urotöitä, joita he olivat suorittaneet, kaikkea, mitä he

olivat kokeneet ja nähneet. Ja kuvakirjassa oli kaikki elävää, linnut

lauloivat ja ihmiset astuivat ulos kirjasta ja puhuivat Elisalle ja

hänen veljilleen, mutta kun hän käänsi lehteä, juoksivat he heti

takaisin, jotta ei kuviin syntyisi sekamelskaa.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Tosin ei hän

saattanut sitä nähdä, korkeat puut levittivät oksansa niin tiheinä ja

lujina, mutta säteet leikittelivät siellä ulkona kuin löyhyttelevä

kultaharso. Vihanta tuoksui ja linnut olivat istuutumaisillaan hänen

hartioilleen. Hän kuuli veden loiskivan, siellä oli monta suurta

lähteensilmää, jotka kaikki laskivat lammikkoon, missä oli mitä kaunein

hiekkapohja. Tosin siellä yltympäri kasvoi tiheitä pensaita, mutta

yhteen kohtaan olivat hirvet tehneet suuren aukon, ja siitä meni Elisa

veden luo, joka oli niin kirkasta, että jollei tuuli olisi liikuttanut

oksia ja pensaita niin, että ne liikkuivat, olisi hänen täytynyt uskoa,

että ne olivat maalatut alas pohjaan, niin selvänä kuvastui joka lehti,

selvä sellainen, jonka läpi aurinko paistoi, että sellainen, joka oli

kokonaan varjossa.

Niin pian kuin hän näki omat kasvonsa, hän aivan pelästyi, niin ruskeat

ja rumat ne olivat, mutta kun hän kasteli pienen kätensä ja hankasi

silmiä ja otsaa, niin loisti valkea iho taas esiin. Silloin hän riisui

kaikki vaatteensa ja astui raikkaaseen veteen. Kauniimpaa

kuninkaanlasta kuin hän oli ei ollut tässä maailmassa.

Kun hän taas oli pukeutunut ja palmikoinut pitkät hiuksensa,

meni hän kumpuavan lähteen luo, joi kourastaan ja asteli kauemma

metsään, itsekään tietämättä minne. Hän ajatteli veljiään, ajatteli

hyvää Jumalaa, joka varmaankaan ei heitä häntä. Hän, joka antaa

villien metsäomenain kasvaa ravitsemaan nälkäisiä, hän näytti

hänellekin sellaisen puun; oksat notkuivat hedelmiä. Täällä hän söi

päivällisateriansa, asetti tukia puun oksien alle ja meni niin metsän

pimeimpään osaan. Siellä oli niin hiljaista, että hän kuuli omat

askeleensa, kuuli jokaisen pienen lakastuneen lehden kahinan, kun ne

taipuivat hänen jalkansa alla. Ei lintuakaan siellä näkynyt, ei

auringonsädekään voinut tunkea suurten tiheäin puunoksien läpi. Korkeat

rungot olivat niin likellä toisiaan, että kun hän katsoi suoraan

eteenpäin, näytti siltä, kuin pystyaita aivan toisen vieressä, olisi

ympäröinyt häntä. Oi, täällä vallitsi hiljaisuus, jommoista ei hän

milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yö tuli pimeä, ei ainoakaan pieni kiiltomato loistanut suosta,

alakuloisena pani hän nukkumaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin

puunoksat hänen päänsä päällä olisivat menneet syrjään ja Jumala

lempein silmin olisi katsellut häneen ja pienet enkelit olisivat

kurkistelleet hänen päänsä päällitse ja hänen käsivarsiensa alatse.

Kun hän aamulla heräsi, ei hän tietänyt, oliko hän nähnyt tuon kaiken

unissaan vai oliko se todella niin.

Hän kulki muutamia askelia eteenpäin, silloin kohtasi hän vanhan

vaimon, jolla oli marjoja kopassa, vanhus antoi hänelle muutamia

niistä. Elisa kysyi, eikö hän ollut nähnyt viidentoista prinssin

ratsastavan metsän läpi.

-- Ei, sanoi vanhus, -- mutta eilen minä näin yhdentoista joutsenen,

kultakruunut päässä, uivan alas jokea tässä aivan likellä.

Ja hän vei Elisan kappaleen kauemma, töyrään luo. Tämän alapuolella

kiemurteli joki. Puut sen varsilla levittivät pitkät, lehtevät oksansa

vastatusten, ja missä ne eivät luonnollisen kasvunsa mukaisesti voineet

ulottua yhteen, siellä olivat ne repineet juuret irti maasta ja

kumartuivat veden yli, oksat punoutuneina toisiinsa.

Elisa sanoi hyvästi vanhukselle ja meni jokea pitkin sinne, missä tämä

laski suureen, avonaiseen meren rantaan.

Koko kaunis meri lepäsi nuoren tytön edessä, mutta ei ainoaakaan

purjehtijaa näkynyt vesillä, ei ainoaakaan venettä ollut näkyvissä,

miten hän siis pääsisi kauemma? Hän katseli lukemattomia pieniä kiviä

rannalla, vesi oli hionut ne kaikki pyöreiksi. Lasi, ranta, kivet,

kaikki mikä oli ajautunut maihin, oli saanut muodon vedeltä, joka

kuitenkin oli paljon pehmeämpää kuin hänen hieno kätensä. Se vyöryy

väsymättömänä ja niin tasaantuu se, mikä on kovaa -- minä tahdon olla

yhtä väsymätön! Kiitos opetuksestanne, te kirkkaat vyöryvät laineet!

Kerran, sen sanoo minulle sydämeni, kannatte te minut rakkaiden

veljieni luo!

Maihin ajautuneilla kaisloilla lepäsi yksitoista valkoista höyhentä,

hän kokosi ne vihkoksi. Niillä oli vesipisaroita, olivatko ne kastetta

vaiko kyyneliä, sitä ei kukaan saattanut nähdä. Yksinäistä oli siellä

rannalla, mutta hän ei tuntenut sitä. Sillä meri tarjosi ikuista

vaihtelua, niin, muutaman tunnin kuluessa enemmän kuin sisäjärvet

voivat tarjota koko vuonna. Kun tuli suuri musta pilvi, niin tuntui

siltä kuin meri olisi tahtonut sanoa: myöskin minä voin näyttää

synkältä! Ja silloin puhalsi tuuli ja aallot käänsivät valkoisen puolen

ulospäin. Mutta kun pilvet hohtivat punaisina ja tuuli nukkui, niin oli

meri kuin ruusunlehti, milloin se oli vihreä, milloin valkoinen. Mutta

miten hiljaisena se lepäsikin, niin vallitsi rannalla kuitenkin

hiljainen liikunta. Vesi kohoili heikosti kuin nukkuvan lapsen rinta.

Kun aurinko oli laskemaisillaan, näki Elisa yhdentoista villin

joutsenen, kultakruunut päässä, lentävän maata kohti. Ne liitelivät

toinen toisensa takana, se oli kuin pitkä valkoinen nauha. Silloin

nousi Elisa töyräälle ja piiloutui pensaan taakse. Joutsenet asettuivat

aivan hänen likelleen ja räpyttelivät suuria, valkoisia siipiään.

Samassa kun aurinko oli painunut veden taakse, putosi äkkiä

joutsenhahmo ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, Elisan

veljet. Häneltä pääsi suuri huuto, sillä vaikka ne olivat muuttuneet

paljon, tiesi hän, että ne olivat ne, tunsi, että niiden täytyi olla

ne. Ja hän juoksi heidän syliinsä, kutsui heitä nimeltä, ja he tulivat

niin onnellisiksi, kun näkivät ja tunsivat pienen sisarensa, joka nyt

oli niin suuri ja kaunis. He nauroivat ja he itkivät, ja pian olivat he

kertoneet toisilleen, miten paha heidän äitipuolensa oli ollut heille

kaikille.

-- Me veljekset, sanoi vanhin, -- lennämme villeinä joutsenina niin

kauan kuin aurinko on taivaalla. Kun se on alhaalla, saamme me

inhimillisen hahmomme. Sentähden täytyy meidän aina auringonlaskussa

katsoa, että meillä on tuki jalkaamme varten, sillä jos me silloin

lennämme ylhäällä pilviä kohti, täytyy meidän ihmisinä syöksyä

syvyyteen. Täällä me emme asu, meren toisella puolen on yhtä kaunis maa

kuin tämä. Mutta tie sinne on pitkä, meidän täytyy kulkea yli suuren

meren eikä tiellämme ole yhtään saarta, jolla voisimme olla yötä, vain

yksinäinen luoto kohoaa keskellä merta. Se ei ole suurempi kuin että me

kylki kyljessä voimme levätä sillä. Jos meri sattuu olemaan myrskyinen,

niin pärskyy vesi korkealle meidän ylitsemme, mutta kuitenkin kiitämme

Jumalaa luodosta. Sillä vietämme me yön ihmishahmossamme, ilman sitä

emme milloinkaan voisi käydä katsomassa rakasta isänmaatamme, sillä

vuoden kaksi pisintä päivää käytämme me lentoomme. Vain kerran vuodessa

on meidän sallittu käydä isänkodissamme, yksitoista päivää uskallamme

viipyä täällä, lentää yli tämän suuren metsän, mistä me saatamme nähdä

linnan, missä synnyimme ja missä isämme asuu, nähdä kirkon korkean

tornin, kirkon, minne äitimme on haudattu. Täällä tuntuu meistä siltä

kuin puut ja pensaat olisivat sukua kanssamme, täällä kiitävät villit

hevoset tasankojen poikki, niinkuin me näimme lapsuudessamme, täällä

laulaa miilunpolttaja ne vanhat laulut, joiden mukaan me lapsina

tanssimme, täällä on isänmaamme, tänne meitä vetää ja täällä olemme

löytäneet sinut, sinä rakas pieni sisar. Kaksi päivää vielä uskallamme

viipyä täällä, sitten meidän täytyy rientää pois yli meren, kauniiseen

maahan, joka ei ole isänmaamme. Miten saamme sinut mukaan? Meillä ei

ole laivaa eikä venettä!

-- Kuinka minä voisin pelastaa teidät? sanoi sisar.

Ja he puhelivat keskenään miltei koko yön, silmät ummistettiin vain

muutamaksi tunniksi.

Elisa heräsi joutsensiipien havinaan, niiden humistessa hänen

ylitsensä. Veljet olivat taas muuttuneet ja lensivät suurissa kaarissa

ja vihdoin kauas pois, mutta yksi heistä, nuorin, jäi paikalle. Ja

joutsen laski päänsä hänen helmaansa ja hän taputti sen valkoisia

siipiä. Koko päivän he olivat yhdessä. Illemmällä tulivat muut takaisin

ja kun aurinko oli alhaalla, seisoivat he luonnollisessa hahmossaan.

-- Huomenna me lennämme täältä, emme uskalla palata ennen kuin

kokonaisen vuoden mentyä, mutta sinua emme voi näin jättää. Onko

sinulla rohkeutta seurata? Minun käsivarteni on kylliksi väkevä

kantamaan sinut metsän halki, eikö meillä sitten kaikilla olisi kyllin

väkevät siivet kantaaksemme sinut yli meren!

-- Niin, ottakaa minut mukaan! sanoi Elisa.

Koko yön he viettivät punomalla verkkoa taipuisasta pajunkuoresta ja

sitkeästä kaislasta, ja siitä tuli suuri ja luja. Siihen laskeutui

Elisa ja kun aurinko tuli esiin ja veljet muuttuivat villeiksi

joutseniksi, tarttuivat ne nokkineen verkkoon ja lensivät korkealle

pilviä kohti, mukanaan rakas sisar, joka vielä nukkui. Auringonsäteet

lankesivat aivan hänen kasvoilleen, sentähden lensi yksi joutsenista

hänen päänsä yläpuolella, jotta sen leveät siivet voisivat antaa varjoa.

He olivat kaukana maasta, kun Elisa heräsi. Hän luuli vielä näkevänsä

unta, niin kummalliselta hänestä tuntui, että häntä kannettiin meren

poikki, ilmojen halki. Hänen vieressään oli oksa mitä kauneimpine

kypsine marjoineen ja kimppu hyvänmakuisia juuria. Ne oli nuorin veli

koonnut ja pannut hänen viereensä, ja hän hymyili hänelle kiitollisena,

sillä hän tunsi, että hän se oli, joka lensi aivan hänen päänsä

yläpuolella, varjostaen siivillään.

He olivat niin korkealla, että ensimäinen laiva, jonka he allaan

näkivät, oli kuin valkoinen lokki, joka lepäsi veden päällä. Suuri

pilvi oli heidän takanaan, se oli kokonainen vuori ja sitä vastaan näki

Elisa oman ja yhdentoista joutsenen varjot, niin jättiläiskokoisina ne

siinä lensivät. Se oli komeampi taulu kuin mitä hän koskaan oli nähnyt.

Mutta sitä myöten kuin aurinko nousi ja pilvi heidän takanaan piteni,

katosi liitelevä varjokuva.

Koko päivän lensivät he eteenpäin kuin humiseva nuoli ilman halki,

mutta se tapahtui kuitenkin hitaammin kuin tavallista, heillä oli nyt

sisar kannettavanaan. Rajuilma nousi, ilta läheni. Tuskissaan näki

Elisa auringon laskevan eikä vielä saattanut erottaa yksinäistä luotoa

meressä. Hänestä tuntui siltä kuin joutsenet olisivat voimakkaammin

liikuttaneet siipiään. Oi, hän oli syypää siihen, etteivät ne kyllin

nopeasti päässeet eteenpäin. Kun aurinko on laskenut, muuttuvat ne

ihmisiksi, syöksyvät mereen ja hukkuvat. Silloin hän sydämensä pohjasta

rukoili Jumalaa, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa. Musta

pilvi tuli likemmä, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa,

väkevät tuulenpuuskat ennustivat myrskyä, pilvet olivat yhtenä ainoana

suurena, uhkaavana aaltona, joka lyijynraskaana kiiti eteenpäin. Salama

seurasi salamaa.

Nyt oli aurinko aivan meren äärellä. Elisan sydän vapisi. Silloin

kiitivät joutsenet alaspäin niin äkkiä, että hän luuli putoavansa,

mutta samassa ne taas liitelivät. Aurinko oli puoleksi alhaalla

vedessä, vasta silloin näki hän pienen luodon allansa, se ei näyttänyt

suuremmalta kuin hylje, joka nosti päätään vedestä. Aurinko laski niin

nopeasti, nyt se oli kuin tähti vain. Silloin sattui hänen jalkansa

kiinteään kamaraan, aurinko sammui niinkuin viimeinen kipuna palavassa

paperissa, käsi kädessä näki hän veljesten seisovan ympärillään, mutta

enempää tilaa kuin juuri heille ja hänelle ei siinä myöskään ollut.

Meri hyrskyi luotoa vastaan ja huuhtoi kuin rankkasade heidän ylitseen.

Taivas loisti alati loimuavassa tulessa ja ukkosen jyrähdykset

seurasivat toisiaan. Mutta sisar ja veljet pitelivät toisiaan käsistä

ja veisasivat virren, mistä he saivat lohdutusta ja rohkeutta.

Päivän koittaessa oli ilma puhdas ja tyven. Niin pian kuin aurinko

nousi, lensivät joutsenet, vieden Elisan pois saarelta. Meri kävi vielä

voimakkaana, näytti, heidän ollessaan korkealla ilmassa, siltä kuin

valkoinen vaahto tummanvihreällä merellä olisi ollut miljoonia

joutsenia, jotka ajelehtivat vedessä.

Kun aurinko nousi korkeammalle, näki Elisa edessään, puoleksi uiden

ilmassa, vuoriston, tuntureillaan loistavia jääröykkiöitä, ja keskellä

sitä varmaankin penikulmanpituisen linnan, toinen uljas pilaristo

toisensa päällä. Alapuolella keinui palmumetsiä ja loistokukkia, suuria

kuin myllynpyörät. Hän kysyi, oliko tuo se maa, mihin hän oli matkalla,

mutta joutsenet pudistivat päitään, sillä se, mitä hän näki, oli

_Fata Morganan_ kaunis, alati vaihteleva pilvilinna. Sinne he eivät

uskaltaneet viedä ketään ihmistä. Elisa tuijotti siihen. Silloin

romahtivat vuoret, metsät ja linnat ja siinä seisoi kaksikymmentä

uljasta kirkkoa, kaikki korkeine tornineen ja suippoine ikkunoineen

toistensa kaltaisina. Hän luuli kuulevansa urkujen soivan, mutta se oli

meri, jonka hän kuuli. Nyt oli hän aivan lähellä kirkkoja, silloin tuli

näistä kokonainen laivasto, joka purjehti hänen allansa. Hän katsahti

alas ja se olikin vain meriusvaa, joka kiiti veden poikki. Niin,

alituista vaihtelua hänellä oli silmien edessä, ja nyt hän näki sen

todellisen maan, mihin hän oli matkalla. Siellä kohoilivat kauniit

siniset vuoret setrimetsineen, kaupunkeineen ja linnoineen. Hyvän aikaa

ennen kuin aurinko laski, istui hän tunturilla suuren rotkon edessä,

joka kasvoi hienoja vihreitä köynnöskasveja, näytti siltä kuin ne

olisivat olleet kirjailtuja mattoja.

-- Saadaanpa nyt nähdä mitä unta sinä yöllä näet täällä! sanoi nuorin

veli ja osoitti hänelle hänen makuuhuoneensa.

-- Kunhan saisinkin nähdä unta siitä, miten voisin pelastaa teidät!

sanoi Elisa.

Ja tämä ajatus askarteli hänessä elävänä, hän rukoili Jumalalta

hartaasti hänen apuaan, niin yksinpä unessakin jatkoi hän

rukoilemistaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lentänyt

korkealle ilmaan, Fata Morganan pilvilinnalle, ja haltiatar tuli häntä

vastaan kauniina ja sädehtivänä, ja kuitenkin muistutti hän aivan sitä

vanhaa vaimoa, joka oli antanut hänelle marjoja metsässä ja kertonut

hänelle joutsenista, joilla oli päässä kultakruunut.

-- Sinun veljesi voidaan pelastaa! sanoi hän, -- mutta onko sinulla

rohkeutta ja kestävyyttä? Tosin on meri pehmeämpi kuin sinun hienot

kätesi ja muuttaa kuitenkin kovien kivien muodon, mutta se ei tunne

sitä tuskaa, minkä sinun kätesi tulevat tuntemaan. Sillä ei ole

sydäntä, se ei kärsi sitä hätää ja tuskaa, mikä sinun täytyy kestää.

Näetkö tämän tulinokkosen, jota minä pidän kädessäni? Tätä lajia kasvaa

paljon rotkon ympärillä, missä sinä nukut. Ainoastaan nämä täällä ja

ne, jotka kasvavat kirkkomaan haudoilla, kelpaavat käytettäviksi,

huomaa se. Ne sinun pitää poimia, vaikka ne polttaisivat ihosi

rakoille. Vaivaa nokkoset jaloillasi, niin saat pellavia. Siitä sinun

pitää punoa ja kutoa yksitoista pitkähihaista panssaripaitaa, viskaa ne

yhdentoista villin joutsenen päälle, niin laukeaa noituuden valta.

Mutta huomaa, että siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä alat työsi ja

siihen asti kuin se on täytetty, et saa puhua, vaikka vuosia kuluisi

välillä. Ensi sana, jonka lausut, menee kuin tappava tikari veljiesi

sydämeen. Sinun kielestäsi riippuu heidän henkensä. Huomaa kaikki tämä!

Ja samassa kosketti hän nokkosella hänen kättään. Se oli kuin polttavaa

tulta, Elisa heräsi siihen. Oli valkoinen päivä ja aivan likellä sitä

paikkaa, missä hän oli nukkunut, oli samanlainen nokkonen kuin se,

minkä hän oli nähnyt unissaan. Silloin hän lankesi polvilleen, kiitti

Jumalaa ja läksi ulos rotkosta, alkaakseen työnsä. Hienoine käsineen

hän kävi kiinni ilkeihin nokkosiin, ne olivat kuin tulta. Suuria

rakkoja ne polttivat hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, mutta mielellään

kärsi hän sen, kunhan vain saattoi pelastaa rakkaat veljet. Hän vaivasi

joka nokkosen paljaine jalkoineen ja punoi sitten vihreän pellavan.

Kun aurinko oli laskenut, tulivat veljet, ja he pelästyivät tavatessaan

hänet niin mykkänä. He luulivat pahan äitipuolen lähettäneen uuden

noituuden. Mutta kun he näkivät hänen kätensä, ymmärsivät he, mitä hän

teki heidän tähtensä, ja nuorin veli itki ja minne hänen kyyneleensä

putosivat, siellä ei Elisa tuntenut mitään kipua, sieltä katosivat

polttavat rakot.

Yön hän vietti työssään, sillä hänellä ei ollut rauhaa, ennenkuin hän

oli pelastanut rakkaat veljet. Koko seuraavan päivän, kun joutsenet

olivat poissa, istui hän yksinäisyydessään, mutta ei milloinkaan ollut

aika lentänyt niin nopeasti. Yksi panssaripaita oli jo valmiina, nyt

hän aloitti seuraavaa.

Silloin soivat metsästystorvet vuorten välissä, hän aivan pelästyi.

Ääni tuli likemmäksi, hän kuuli koirien haukkuvan. Säikähdyksissään

riensi hän rotkoon, sitoi nokkoset, jotka oli koonnut ja häkilöinyt,

kimppuun ja istuutui sille.

Samassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä toinen ja

vieläkin yksi. Ne haukkuivat lujaan, juoksivat takaisin ja tulivat taas

esiin. Ei kestänyt montakaan minuuttia, kun kaikki metsästäjät seisoivat

rotkon edustalla ja kaunein heistä oli maan kuningas. Hän astui Elisan

luo, ei ikinä hän ollut nähnyt ihanampaa tyttöä.

-- Kuinka sinä olet tullut tänne, sinä kaunis lapsi? sanoi hän.

Elisa pudisti päätään, hän ei uskaltanut puhua, hänen veljiensä

pelastus ja elämä oli kysymyksessä. Hän piiloitti kätensä esiliinan

alle, jottei kuningas näkisi, mitä hänen täytyi kärsiä.

-- Tule minun mukaani, sanoi hän, -- tänne et sinä saa jäädä! Jos

sinä olet yhtä hyvä kuin sinä olet kaunis, niin minä puetan sinut

silkkiin ja samettiin, panen kultakruunun päähäsi ja sinä saat elää ja

olla komeimmassa linnassani! Ja niin hän nosti hänet hevosensa selkään.

Elisa itki ja väänteli käsiään, mutta kuningas sanoi: -- Minä tahdon

vain sinun onneasi, kerran sinä minua kiität siitä! Ja niin hän

kiidätti vuorten välitse ja piteli häntä edessään hevosen selässä, ja

metsästäjät laskettivat perässä.

Kun aurinko laski, lepäsi komea kuningaskaupunki kirkkoineen ja

kupukattoineen heidän edessään, ja kuningas vei hänet linnaan, missä

suuret suihkuvedet loiskuivat korkeissa marmorisaleissa, missä seinät

ja katot upeilivat täynnä maalauksia. Mutta hänen silmänsä eivät

nähneet niitä, hän itki ja suri. Tahdottomana salli hän naisten pukea

itsensä kuninkaallisiin vaatteihin, punoa helmiä hiuksiinsa ja vetää

hienot hansikkaat palaneihin sormiinsa.

Kun hän seisoi siinä kaikessa loistossaan, oli hän niin häikäisevän

kaunis, että hovi kumarsi hänen edessään entistä syvempään, ja kuningas

valitsi hänet morsiamekseen, vaikka arkkipiispa ravisti päätään ja

kuiskasi, että kaunis metsätyttö varmaan oli noita, joka häikäisi

heidän silmänsä ja lumosi kuninkaan sydämen.

Mutta kuningas ei kuunnellut sitä, hän antoi musiikin soida, kantaa

esiin mitä kallisarvoisimpia ruokia, hän antoi kauneimpien tyttöjen

tanssia Elisan ympärillä, ja hänet vietiin läpi lemuavien puutarhojen

komeihin saleihin. Mutta ei hymykään tullut hänen huulilleen tai hänen

silmiinsä, suru pysyi siellä ikuisena perintönä ja omaisuutena. Nyt

avasi kuningas pienen huoneen aivan sen vieressä, missä hänen piti

nukkua. Se oli koristettu kallisarvoisilla vihreillä matoilla ja

muistutti aivan rotkoa, missä hän oli ollut. Lattialla oli se

pellavakimppu, minkä hän oli kehrännyt nokkosista, ja katossa riippui

panssaripaita, joka oli kudottu valmiiksi. Kaiken tämän oli yksi

metsästäjistä ottanut mukaansa harvinaisuutena.

-- Täällä sinä saatat uneksia olevasi entisessä kodissasi! sanoi

kuningas. -- Tässä on se työ, joka siellä kiinnitti mielesi. Nyt,

keskellä loistoasi saattaa sinua huvittaa muistella tuota aikaa.

Kun Elisa näki tämän, joka oli niin likellä hänen sydäntään, värähti

hymy hänen suupielissään ja veri palasi kasvoille. Hän ajatteli

veljiensä pelastamista, suuteli kuninkaan kättä ja kuningas painoi

hänet sydäntään vastaan ja käski kaikkien kirkonkellojen kuuluttaa

hääjuhlaa. Kaunis mykkä tyttö metsästä oli maan kuningatar.

Silloin kuiskasi arkkipiispa pahoja sanoja kuninkaan korvaan, mutta ne

eivät tunkeneet hänen sydämeensä, häät piti vietettämän, arkkipiispan

itsensä täytyi laskea kruunu hänen päähänsä, ja hän painoi

pahansuovasti ahtaan renkaan niin syvään otsalle, että teki kipeää.

Elisan sydämen ympärillä oli kuitenkin raskaampi rengas: suru veljistä,

hän ei tuntenut ruumiillista tuskaa. Hänen suunsa oli mykkä, veisihän

ainoakin sana hänen veljiltänsä hengen, mutta hänen silmissään eli syvä

rakkaus hyvään kauniiseen kuninkaaseen, joka teki kaikkensa

ilahuttaaksensa häntä. Koko sydämellään kävi hän hänelle päivä päivältä

alttiimmaksi, oi, kunhan hän saisikin uskoutua hänelle, kertoa hänelle

kärsimyksensä! Mutta mykkänä hänen täytyi olla, mykkänä täytyi hänen

täyttää tehtävänsä. Sentähden hiipi hän yöllä hänen rinnaltaan, meni

pieneen salakammioon, joka oli koristettu luolaksi, ja hän kutoi

panssaripaidan toisensa jälkeen valmiiksi. Mutta kun hän aloitti

seitsemännen, niin ei hänellä enään ollut pellavia.

Kirkkomaalla tiesi hän kasvavan niitä nokkosia, joita hänen tuli

käyttää, mutta hänen itsensä täytyi ne poimia. Kuinka hän pääsisi

sinne?

-- Oi, mitä onkaan kipu minun sormissani sen tuskan rinnalla, mitä

sydämeni kärsii! ajatteli hän. -- Minun täytyy uskaltaa! Jumala ei

kiellä minulta apuaan!

Hengen hädässä, ikäänkuin hän olisi ollut ryhtymässä huonoon tekoon,

hiipi hän tähtikirkkaana yönä alas puutarhaan, meni pitkien puukujien

läpi yksinäisiä katuja kirkkomaalle. Siellä näki hän yhdellä

leveimmistä hautakivistä piirissä istumassa vamppyyreja, inhoittavia

naisolentoja, jotka riisuivat ryysynsä ikäänkuin olisivat

aikoneet, kylpeä ja sitten ne pitkine laihoine sormineen kaivoivat

vastapeitettyjä hautoja, ottivat esiin ruumiit ja söivät niiden lihaa.

Elisan täytyi mennä aivan niiden ohi ja ne kiinnittivät häneen pahat

silmänsä, mutta hän luki rukouksensa, kokosi polttavat nokkoset ja

kantoi ne kotiin linnaan.

Vain yksi ainoa ihminen oli nähnyt hänet, arkkipiispa: hän oli

ylhäällä, kun muut nukkuivat. Nyt oli toki se, mitä hän väitti,

osottautunut todeksi: kuningattaren laita ei ollut, niinkuin piti. Hän

oli noita, sentähden hän oli lumonnut kuninkaan ja koko kansan.

Rippituolissa sanoi hän kuninkaalle, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän

epäili, ja kun nuo kovat sanat läksivät hänen huuliltaan, pudistivat

puuhun veistetyt pyhäinkuvat päätään ikäänkuin sanoakseen: se ei ole

niin, Elisa on viaton. Mutta arkkipiispa selitti sen toisin, hän

arveli, että ne todistivat Elisaa vastaan, että ne pudistivat päätään

hänen syntinsä vuoksi. Silloin vieri kaksi raskasta kyyneltä alas

kuninkaan poskea, hän meni kotiin epäilys sydämessään. Ja hän oli öisin

nukkuvinaan, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta, hän huomasi, kuinka

Elisa nousi, joka yö hän tämän uudisti ja joka kerta seurasi kuningas

ja näki hänen katoavan salakammioonsa.

Päivä päivältä kävi hänen katsantonsa synkemmäksi, Elisa näki sen,

mutta ei ymmärtänyt miksi, se teki hänet kuitenkin levottomaksi ja mitä

hän sydämessään kärsikään veljien tähden! Kuninkaalliselle sametille ja

purppuralle vuosivat hänen katkerat kyyneleensä, ne lepäsivät siinä

kuin kimmeltävät timantit, ja kaikki, jotka näkivät upean loiston,

toivoivat olevansa kuningatar. Pian oli hänen työnsä kuitenkin

päättymäisillään, ainoastaan yksi panssaripaita vielä puuttui. Mutta

pellavaa ei hänellä myöskään enään ollut eikä ainoaakaan nokkosta.

Yhden kerran, vain tämän viimeisen, täytyi hänen sentähden mennä

kirkkomaalle poimimaan muutamia kourallisia. Hän ajatteli tuskissaan

yksinäistä kulkuaan ja kauheita vamppyyreja, mutta hänen tahtonsa oli

yhtä luja kuin hänen luottamuksensa Jumalaan.

Elisa meni, mutta kuningas ja arkkipiispa seurasivat. He näkivät hänen

ristikkoportin luona katoavan kirkkomaalle, ja kun he sitä likenivät,

istuivat vamppyyrit hautakivellä samanlaisina kuin Elisa oli ne nähnyt,

ja kuningas kääntyi pois. Sillä näiden joukossa kuvitteli hän näkevänsä

hänet, jonka pää vielä tänä iltana oli levännyt hänen rinnallaan.

-- Kansa hänet tuomitkoon! sanoi hän, ja kansa tuomitsi:

-- Hänet on poltettava punaisissa liekeissä!

Muhkeista kuningassaleista vietiin hänet pimeään, kosteaan loukkoon,

missä tuuli puhalsi sisään ristikoilla varustetuista ikkunoista.

Sametin ja silkin asemasta antoivat he hänelle sen pellavakimpun, jonka

hän oli koonnut, sille hän saattoi laskea päänsä. Kovien, polttavien

panssaripaitojen, jotka hän oli kutonut, piti olla patjana ja

peitteenä, mutta mitään rakkaampaa eivät he olisi voineet hänelle

lahjoittaa, hän kävi taas kiinni työhönsä ja rukoili Jumalaansa.

Ulkopuolella lauloivat katupojat pilkkalauluja hänestä, ei yksikään

sielu lohduttanut häntä ystävällisellä sanalla.

Silloin humahti illan tullen aivan lähellä ristikkoa joutsenensiipi. Se

oli nuorin veljeksistä, hän oli löytänyt sisaren. Ja Elisa nyyhki

ääneen ilosta, vaikka hän tiesi, että tuleva yö ehkä oli viimeinen,

mikä hänellä oli elettävänä. Mutta nythän työ olikin miltei täytetty ja

hänen veljensä olivat täällä.

Arkkipiispa tuli viettämään viimeistä hetkeä hänen luonaan, sen hän oli

luvannut kuninkaalle, mutta Elisa pudisti päätään, pyysi katsein ja

ilmein, että hän lähtisi: tänä yönähän hänen täytyi päättää työnsä,

muuten olisi kaikki ollut turhaa, kaikki tuska, kyyneleet ja unettomat

yöt. Arkkipiispa meni pois, lausuen pahoja sanoja häntä vastaan, mutta

Elisa raukka tiesi, että hän oli viaton, ja jatkoi työtään.

Pienet hiiret juoksivat lattialla, ne kuljettivat nokkoset hänen

jalkainsa juureen toki hiukkasen auttaakseen, ja rastas istuutui

ikkunan ristikon ääreen ja lauloi koko yön niin iloisesti kuin se

saattoi, jottei hän menettäisi rohkeuttaan.

Aamu vasta koitti, vasta tunnin perästä aurinko nousee. Silloin

seisoivat nuo yksitoista veljestä linnan portilla, vaatien, että heidät

vietäisiin kuninkaan eteen, mutta se ei saattanut tapahtua, vastattiin,

olihan vielä yö, kuningas nukkui eikä häntä uskaltanut herättää. He

pyysivät, he uhkasivat, vartija tuli, niin, jopa itse kuningaskin astui

ulos ja kysyi, mitä tämä merkitsee. Silloin nousi aurinko, mitään

veljiä ei näkynyt, mutta yli linnan lensi yksitoista villiä joutsenta.

Ulos kaupungin portista tulvi koko kansa, se tahtoi nähdä noitaa

poltettavan. Kurja hevonen veti rattaita, missä hän istui. Hänen ylleen

oli annettu mekko paksua säkkikangasta, hänen kauniit pitkät hiuksensa

riippuivat valloillaan sorjan pään ympärillä, hänen poskensa olivat

kalmankalpeat, hänen huulensa liikkuivat hiljaa, sormien punoessa

vihreää pellavaa. Ei matkalla kuolemaansakaan hän päästänyt käsistään

aloitettua työtä: kymmenen panssaripaitaa oli hänen jalkainsa juuressa,

yhdennettätoista hän kutoi. Roskaväki pilkkasi häntä.

-- Kas noitaa, kuinka se mutisee! Virsikirjaa ei hän pitele käsissään,

ei, vaan rumaa noituuttaan hän jatkaa, repikää se hänen käsistään

tuhansiksi kappaleiksi!

Ja he tunkeutuivat kaikki hänen kimppuunsa ja aikoivat repiä sen rikki.

Silloin tulla viiletti yksitoista valkeaa joutsenta. Ne asettuivat

hänen ympärilleen rattaille ja räpyttelivät suuria siipiään. Silloin

väistyi joukko kauhistuksissaan syrjään.

-- Se on merkki taivaasta! Hän on varmaan viaton! kuiskasivat monet,

mutta he eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Nyt tarttui pyöveli hänen käteensä. Silloin viskasi hän kiireesti

yksitoista paitaa joutsenten päälle, ja siinä seisoi yksitoista

kaunista prinssiä, mutta nuorimmalla oli joutsenensiipi toisen

käsivarren sijasta, sillä hänen panssaripaidastaan puuttui hiha, Elisa

ei ollut saanut sitä valmiiksi.

-- Nyt minä uskallan puhua! sanoi hän. -- Minä olen viaton!

Ja kansa joka näki, mitä oli tapahtunut, kumarsi häntä kuin pyhimystä,

mutta hän vaipui tajuttomana veljesten käsivarsille, niin olivat

jännitys, hätä ja tuska häneen vaikuttaneet.

-- Niin, viaton hän on! sanoi vanhin veli ja nyt hän kertoi kaikki mitä

oli tapahtunut, ja hänen puhuessaan levisi miljoonien ruusujen tuoksu,

sillä jokainen halko roviossa oli ottanut juuria ja työntänyt oksia.

Siinä oli tuoksuva pensasaita, niin korkea ja suuri punaisine

ruusuineen. Ylinnä oli valkoinen hohtava kukka, joka loisti kuin tähti.

Sen taittoi kuningas, pani sen Elisan rintaan. Silloin hän heräsi,

sydämessään rauha ja autuus.

Ja kirkonkellot soivat itsestään ja linnut tulivat suurissa parvissa.

Kulku takaisin linnaan muodostui hääkulkueeksi, jommoista ei vielä

kukaan kuningas ollut nähnyt.

Paratiisio puutarha.

Oli kuninkaanpoika -- ei kenelläkään ollut niin monta ja niin

kaunista kirjaa kuin hänellä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tässä

maailmassa, sen hän saattoi lukea opikseen ja nähdä kuvattuna kauniissa

tauluissa. Jokaisesta kansasta ja jokaisesta maasta hän saattoi saada

tietoja, mutta mistä paratiisin puutarha oli löydettävissä, siitä ei

siellä sanottu sanaakaan, ja sitä, juuri sitä hän enimmän ajatteli.

Hänen isoäitinsä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni,

mutta kun hänen juuri piti alkaa koulunkäyntinsä, että jokainen kukka

paratiisin puutarhassa oli makein leivos, heteet hienointa viiniä.

Yhdestä saattoi lukea historiaa, toisesta maantietoa tai taulukkoja, ei

tarvinnut muuta kuin syödä leivosta, niin osasi läksynsä. Kuta enemmän

söi, sitä enemmän sai päähänsä historiaa, maantietoa ja taulukkoja.

Sen hän silloin uskoi. Mutta sitä mukaan kuin hän varttui suuremmaksi

pojaksi, oppi enemmän ja tuli paljon viisaammaksi, ymmärsi hän kyllä,

että paratiisin puutarhassa mahtoi vallita aivan toisenlainen ihanuus.

-- Oi, minkätähden Eeva poimikaan hyvän- ja pahantiedon puusta!

Minkätähden Aatami söi kiellettyä hedelmää! Jos minä olisin ollut hänen

sijassaan, niin ei se olisi tapahtunut! Ei koskaan synti olisi tullut

maailmaan.

Sen hän sanoi silloin ja sen hän sanoi vielä, kun hän oli

seitsemäntoista vuotias. Paratiisin puutarha täytti kaiken hänen

ajatuksensa.

Eräänä päivänä hän meni metsään. Hän meni yksin, sillä se oli hänen

suurin huvinsa.

Ilta tuli, pilvet kokoontuivat, tuli sellainen sade, että olisi luullut

koko taivaan olevan yhtenä ainoana sulkuna, mistä vesi syöksyi. Oli

niin pimeää kuin muutoin on yöllä syvimmässä kaivossa. Milloin hän

luisui märkään heinään, milloin hän kompastui alastomiin kiviin, jotka

törröttivät esiin kalliopohjalta. Kaikki valui vettä, prinssi raukan

ylle ei jäänyt kuivaa lankaakaan. Hänen täytyi kavuta korkeiden

kivilohkareiden yli, missä vesi tirsui esiin paksusta sammaleesta. Hän

oli nääntymäisillään. Silloin kuuli hän kummallisen kohinan ja edessään

hän näki suuren, valaistun luolan. Keskellä paloi tuli, jossa olisi

voinut paistaa vaikkapa hirven, ja se tehtiinkin: mitä komein hirvi

korkeine sarvineen oli pistetty vartaaseen ja sitä kierrettiin hitaasti

ympäri kahden kuusen välissä. Vanhanpuoleinen vaimo, pitkä ja roteva

kuin naiseksi puettu mies, istui tulen ääressä ja viskasi siihen halon

toisensa jälkeen.

-- Tule sinä vain likemmä! sanoi hän, -- istu tulen ääreen, että

vaatteesi kuivuvat.

-- Tässä käy paha veto! sanoi prinssi ja istuutui lattialle.

-- Vielä pahemmaksi käy, kun poikani tulevat kotiin! vastasi vaimo. --

Olet täällä tuulten luolassa, poikani ovat taivaan neljä tuulta.

Ymmärrätkö sen?

-- Missä sinun poikasi ovat? kysyi prinssi.

-- Niin, ei ole helppo vastata, kun kysytään tyhmästi, sanoi vaimo. --

Minun poikani ovat omissa hoteissaan, he lyövät pitkääpalloa pilvien

kanssa tuolla ylhäällä suuressa tuvassa.

Ja sitten hän viittasi ylös ilmaan.

-- Vai niin! sanoi prinssi. -- Te puhutte muuten hiukan kovasti ettekä

ole niin hempeä kuin ne naiset, joita olen tottunut näkemään

ympärilläni!

-- Niin, heillä kai ei ole muuta tekemistä. Minun täytyy olla kova, jos

mielin pitää poikani kurissa. Mutta siihen minä pystyn, vaikka heillä

onkin jäykät niskat. Näetkö nuo neljä säkkiä, jotka riippuvat seinällä?

Niitä he pelkäävät yhtä paljon, kuin sinä olet peljännyt vitsaa peilin

takana. Minä saatan taivuttaa pojat, sen sinulle sanon, ja sitten he

joutuvat pussiin. Siinä ei tehdä mitään verukkeita. Siellä he istuvat

eivätkä pääse juoksentelemaan, ennenkuin minä katson hyväksi. Mutta

tuossapa onkin yksi heistä!

Se oli Pohjatuuli, joka astui sisään, tuoden mukanaan jäisen kylmyyden.

Suuria rakeita hyppeli pitkin lattiaa ja lumihiutaleita tuprutteli

yltympäri. Hän oli puettu karhunnahkaisiin housuihin ja takkiin.

Hylkeennahkainen lakki ulottui korvien yli. Pitkät jääpuikot riippuivat

hänen parrassaan ja rae toisensa jälkeen vieri alas takinkauluksesta.

-- Älkää heti menkö tulen ääreen, sanoi prinssi. -- Voitte helposti

saada kylmää kasvoihinne ja käsiinne!

-- Kylmää! sanoi Pohjatuuli ja nauroi ääneensä. -- Kylmää! Sehän juuri

on suurin huvini. Mikä koipeliini sinä muuten olet? Mitenkä sinä olet

tullut tuulien luolaan?

-- Hän on minun vieraani! sanoi vanhus, -- ja jollet sinä tyydy siihen

selitykseen, niin voit joutua pussiin! Nyt tiedät päätökseni.

Kas se auttoi ja Pohjatuuli kertoi, mistä hän tuli ja missä hän nyt oli

ollut melkein koko kuukauden.

-- Jäämereltä minä tulen, sanoi hän. -- Olen ollut Beeren-Eilandilla

venäläisten valaanpyytäjien kanssa.

Istuin ja nukuin vuorilla, kun he purjehtivat Nordkapista. Kun minä

välillä vähän heräsin, lenteli myrskylintu kintereilläni. Se on

hullunkurinen lintu, se tekee väkevän lyönnin siivillään ja sitten se

pitää niitä liikuttamatta levällään ja sillä on silloin tarpeeksi

vauhtia.

-- Älä vain kerro niin laajalti, sanoi tuulien äiti. -- Ja sitten sinä

siis tulit Beeren-Eilandille?

-- Siellä on ihanaa! Siellä on tanssipermanto niin sileä kuin lautanen!

Puoleksi sulanutta, sammalensekaista lunta, teräviä kiviä ja valaitten

ja jääkarhujen luurankoja siellä oli. Ne olivat kuin jättiläisten käsiä

ja jalkoja homeisen vihannan peitossa. Ei olisi luullut auringon

koskaan paistaneen niihin. Minä hiukan puhalsin pois sumua, jotta voisi

nähdä majan. Se oli laivahylyistä tehty ja valaannahalla päällystetty

talo. Lihapuoli oli ulospäin, se oli täynnä punaista ja vihreää.

Katolla istui möristen elävä jääkarhu. Minä menin rannalle, katselin

linnunpesiä, katselin alastomia poikasia, jotka huusivat ja

töllistelivät. Silloin minä puhalsin noihin tuhansiin kitoihin ja ne

oppivat sulkemaan suunsa. Alimpana piehtaroivat mursut kuin mitkäkin

elävät sisälmykset tai jättiläismadot, joilla on sianpää ja

kyynäränpituiset hampaat!

-- Sinä kerrot hyvin, poikaseni! sanoi äiti. -- Vesi kihoaa suuhuni,

kun sinua kuuntelen.

-- Sitten lähdettiin saalistamaan. Harppuuni pistettiin mursun rintaan,

niin että höyryävä verisäde suihkuna nousi yli jään. Silloin ajattelin

minäkin leikkiäni: minä puhalsin, annoin purjehtijoideni,

vuorenkorkuisten jäätunturien, litistellä veneitä. Hui, kuinka

vinguttiin ja huudettiin, mutta minä vinguin lujemmin! Kuolleita

valaanruumiita, kirstuja ja touveja heidän täytyi tyhjentää jäälle!

Minä ravistelin lumihiutaleita heidän ympärilleen ja annoin heidän

litistyneissä aluksissaan ajelehtia saaliineen eteläänpäin maistamaan

suolavettä. He eivät koskaan enään tule Beeren-Eilandille!

-- Sinä olet siis tehnyt pahaa! sanoi tuulien äiti.

-- Mitä hyvää minä olen tehnyt, sen saavat toiset kertoa! sanoi

Pohjatuuli. -- Mutta tässähän on veljeni lännestä, hänestä pidän

enimmän heistä kaikista. Hän maistuu mereltä ja tuo mukanaan ihanan

viileyden!

-- Onko se pieni Zefyr? kysyi prinssi.

-- On kyllä se Zefyr! sanoi vanhus, -- mutta mikään pieni hän ei

kuitenkaan ole. Ennen vanhaan oli hän kaunis poika, mutta nyt se on

ohi!

Hän oli villi-ihmisen näköinen, mutta hänellä oli yllään pudotussuoja,

jottei hän loukkaantuisi. Kädessään hän piti mahonkinuijaa, joka oli

hakattu amerikkalaisesta mahonkimetsästä. Vähempi ei kelvannut.

-- Mistä sinä tulet? kysyi hänen äitinsä.

-- Aarniometsistä, sanoi hän, -- missä piikkiset lianit muodostavat

aidan joka puun väliin, missä vesikäärme makaa märässä ruohossa ja

ihmiset tuntuvat tarpeettomilta.

-- Mitä sinä siellä teit?

-- Minä katselin syvää jokea, näin, kuinka se syöksyi kalliosta,

muuttui vaahdoksi ja lensi pilviä kohti kannattamaan taivaankaarta.

Minä näin villin puhvelin uivan joessa, mutta virta tempasi sen

mukaansa. Se ajelehti villisorsien parven mukana, joka lensi ilmaan

siellä, missä vesi syöksyi alas. Puhvelin täytyi mennä alas, siitä minä

pidin ja puhalsin sellaisen myrskyn, että ikivanhat puut purjehtivat

alas ja muuttuivat lastuiksi.

-- Ja muuta et sinä ole toimittanutkaan? kysyi vanhus.

-- Olen tehnyt kuperkeikkoja Savanneissa, olen taputellut villejä

hevosia ja ravistanut maahan kokospähkinöitä. Niin, niin, minulla on

tarinoita kerrottavana, mutta ei pidä sanoa kaikkea, mitä tietää. Sen

sinä kyllä tiennet, vanhus!

Ja sitten hän suuteli äitiänsä, niin että tämä miltei oli

kaatumaisillaan takaperin. Hän oli totisesti hurja poika.

Nyt tuli Etelätuuli, yllään turbaani ja liehuva beduiniviitta.

-- Täälläpä on aika kylmä täällä sisällä! sanoi hän ja viskasi puita

tuleen. -- Huomaa, että Pohjatuuli on saapunut ensiksi.

-- Täällä on niin kuuma, että voisi paistaa jääkarhun! sanoi

Pohjatuuli.

-- Itse olet jääkarhu! sanoi Etelätuuli.

-- Tahdotteko päästä pussiin? kysyi vanhus. -- Istu tuohon kivelle ja

kerro, missä olet ollut.

-- Afrikassa, äitini! vastasi hän. -- Minä olin hottentottien kanssa

jalopeuranajoissa kafferien maassa. Mitä ruohoa siellä kasvaakaan

tasangolla -- vihreää kuin olivi! Siellä tanssi gnuuhärkä ja

kamelikurki juoksi kilpaa minun kanssani, mutta minä olen kuitenkin

nopeampi kintuistani. Minä tulin erämaahan, keltaisen hiekan ääreen,

joka on samanlaista kuin meren pohjalla. Minä kohtasin karavaanin! He

teurastivat viimeisen kamelinsa saadakseen vettä juodakseen, mutta he

saivat vain vähän. Aurinko poltti ylhäältä päin ja hiekka paistoi

alhaalta päin. Ei mitään rajoja ollut laajalla erämaalla. Silloin minä

piehtaroin hienossa, irrallisessa hiekassa ja tuiskutin sitä ylös

suurina pylväinä. Se se oli tanssia! Olisitpa nähnyt, kuinka

alakuloisena dromedaari seisoi ja kauppias veti kauhtanan päänsä yli.

Hän heittäytyi maahan minun eteeni niinkuin Allahin, Jumalansa, eteen.

Nyt ne ovat haudatut, hiekkapyramiidi kohoaa heidän kaikkien yllään.

Kun minä kerran puhallan sen pois, niin haalistaa aurinko valkoiset

luut. Silloin voivat matkustajat nähdä, että täällä ennen on ollut

ihmisiä, muuten ei sitä uskoisi erämaassa.

-- Sinä olet siis vain tehnyt pahaa! sanoi äiti. -- Mars pussiin!

Ja ennenkuin Etelätuuli tiesikään, oli hän ottanut häntä vyötäisistä ja

pistänyt hänet pussiin. Se kieritteli pitkin permantoa, mutta hän

istuutui sen päälle ja sitten sen täytyi pysyä paikallaan.

-- Onpa sillä muorilla reippaita poikia! sanoi prinssi.

-- Onpa niinkin, vastasi vanhus, -- ja kurittaa heitä minä osaan!

Tuossapa tulee neljäs.

Se oli Itätuuli, hän oli puettu kiinalaiseksi.

-- Vai tulet sinä siltä kulmalta, sanoi äiti. -- Minä luulin sinun

olleen paratiisin puutarhassa.

-- Sinne minä lennän vasta huomenna! sanoi Itätuuli. -- Huomenna on

kulunut sata vuotta siitä, kuin minä olin siellä. Minä tulen nyt

Kiinasta, missä olen tanssinut posliinitornin ympärillä, niin että

kaikki kellot soivat. Alhaalla kadulla saivat virkamiehet selkäänsä.

Bamburuokoja suomittiin heidän selkiinsä ja he olivat väkeä

ensimäisestä aina yhdeksänteen arvoasteeseen asti. He huusivat: "paljon

kiitoksia, isällinen hyväntekijäni!" mutta he eivät sillä tarkoittaneet

mitään ja minä helistelin kelloja ja lauloin tsing, tsang, tsu!

-- Sinäpä olet rasavilli! sanoi vanhus. -- Hyvä on, että huomenna

lähdet paratiisin puutarhaan, aina se edistää kehitystäsi. Juo sitten

kelpo lailla viisauden kaivosta ja tuo mukaasi pieni pullollinen

minulle!

-- Sen minä teen, sanoi Itätuuli. -- Mutta minkätähden sinä nyt olet

pistänyt eteläisen veljeni pussiin? Ota hänet esiin! Hänen pitää kertoa

minulle Fenix-linnusta. Siitä linnusta tahtoo prinsessa paratiisin

puutarhassa aina kuulla, kun minä joka sadas vuosi käyn tervehdyksellä.

Avaa pussi, niin olet herttaisin äitini ja minä lahjoitan sinulle kaksi

taskullista teetä, niin vihreänä ja tuoreena kuin poimin sen paikalla.

-- No, teen tähden ja koska olet lellipoikani, avaan pussin!

Sen hän teki ja Etelätuuli kömpi ulos, mutta hän näytti aivan nololta,

kun vieras prinssi oli sen nähnyt.