Juhlallisen Susannan päivän edellisenä iltana tuli Agneta isän
hakemana ja setä Fagerhjelmin ja Susenin saattamana kotiin. Joachimin
ja äidin kirjeestä, sekä vihdoin isältä itseltään oli hän saanut
tiedon Karin Marian odottamattomasta kihlauksesta — nyt sai hän
iltasella, ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Beatalta kuulla
kaikki yksityisseikat, niin hyvin kuin Beata itse, pääasiallisesti
mielikuvituksensa avustamana ne tunsi.
Agneta oli nyt ollut niin kauan poissa ja aluksi ympäröi häntä
sellainen kaupunkilaisilmakehä, että häntä kohdeltiin koko ensimäisenä
iltana melkein yhtä suurella kohteliaisuudella kuin Susenia. Isän
mielestä hän oli kasvanut ja äiti huomasi ensi silmäyksellä hänen
vähän lihonneen ja että hän oli tullut rinnan kohdalta korkeammaksi.
Hänen pukunsa olivat muodikkaammat, tukka oli "koketimmin" kammattu
ja tapa oli käynyt paljon tottuneemmaksi ja varmemmaksi. Kun hän
iltasella — he saapuivat Munkebodaan vasta kello kahdeksan — etehisessä
heitti päältään ruskean päällystakkinsa ja vaaleassa, kukkaisessa
karttuunihameessaan astui saliin, matkasta kalpeana, suurin, ruskein,
kotiintulon ilosta sädehtivin silmin, näytti hän kaikkien mielestä
lempeässä kesäillanhämyssä kauniimmalta, viehkeämmältä kuin ennen
koskaan. Joachimin mielestä ainakin oli niin, kun hän tavanmukaisella
kohteliaisuudella vei hänen kätensä huulillensa, — lämpimämpää
tervehdystä näissä epävarmoissa oloissa ei Lotti täti olisi antanut
hänelle koskaan anteeksi. Agneta punastui hieman alasluoduin silmin;
kun hän sitte nosti ne ja kohtasi serkun lämpimän, vakavan ja
ihastuneen katseen, välähti hieno, petollisen veitikkamainen hymy
hänen huulillaan — hymyily joka samassa sai nuoren Skytten onnen
hurmauksissaan hilpeäksi ja veitikkamaiseksi kuin hän itsekin. Sillä
vasta nyt tunsi Joachim tuossa hienossa neidissä jälleen oikein oman
armaan, itsepäisen, intohimoisen ja kapinallisen Agneta serkkunsa, joka
kyllä voi näytellä kohteliaasti huvinäytelmää, mutta ei kumminkaan
ottanut kohteliaisuutta eikä huvinäytelmää niin hirveän totisesti.
Kumminkaan ei hän saanut puhua ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa
sinä iltana. Tuo aina väsymätön Susen neiti ei jättänyt häntä
rakastettavalla liehakoinnillaan hetkeksikään rauhaan, toisekseen
tiesivät he kyllä molemmat että äidillä, vaikkakin hän istui
nyt tarkkaavaisesti kuunnellen sotaneuvoksen juttuja, kyllä oli
silmät auki. Joachim oli niin iloinen, ettei hän huolinut ottaa
ensinkään omalletunnollensa, vaikkakin oli hakkaillut Susenia niin
"hävyttömästi", että Beataa aivan suututti. Illallisen jälkeen, joka
viipyi ja viipyi, mentiin melkein kohta levolle; pitihän vieraiden
levätä matkan vaivoista ja toisekseen odotettiin että Susannan päivät,
kuten tavallisesti, kysyisivät kyllä taas voimia.
Karin Maria nukkui kohteliaisuudesta vieraskamarissa Susenin kanssa.
Siinä tapauksessa tarjousi Beatalle jo tänä iltana tilaisuus kertoa
Agnetalle kaikki "pikkuseikkoja myöten".
Äiti itse saattoi tytöt huoneesen ja katsoi että vuode oli säännöllinen
ja että kaikki oli hyvässä järjestyksessä Agnetalle, sekä näytti
hänelle miten hän oli järjestänyt vasta silitetyt vaatteet hänen
kaappinsa laatikkoihin.
Hän viipyi paljon kauemmin kuin mitä hän oli aikonut — koko ajan, kun
tytöt riisuutuivat — ja kun hän vihdoinkin läksi, kääntyi hän vielä
kerran ovelta takasin ja otti yhtäkkiä nuorimman tyttärensä pään
käsiensä väliin suudellen samalla häntä molemmille poskille suuremmalla
lämmöllä kuin mitä hän muutoin katsoi hyödylliseksi jopa sopivaksikaan
lapsillensa näyttää.
"Nuku hyvin"! sanoi hän vain, selvitti vähän ääntään ja kiiruhti ulos
huoneesta.
Mutta Agneta ja Beata nousivat ylös, kyynäspäillään tyynyyn nojaten ja
pää käsien välissä kuiskailivat kauan — kunnes kukot alkoivat akkunan
alla laulaa ja valoisa elokuun aamu koitti idästä.
Talon kolme tytärtä nousivat aikasin seuraavana aamuna — aamiainen oli
katettava huvihuoneesen, pöytä ja äidin tuoli olivat taitehikkaasti
kukkasilla koristettavat. Kepeissä, kannattomissa nauhakengissään
hiipivät he rappuja alas ja kielsivät Bengtaa, joka ajattelemattomasti
laulaa hyräili etehistä siistiessään.
Siellä seisoi mamseli Fiken jo heitä odottamassa ja Joachim serkku
suuri veitsi kädessä oli juuri lähdössä koivujen ja kuusenoksien hakuun.
"Eikö Agneta serkku tule mukaan"? kysyi hän viattomasti, pirttipiika
Bengtan ja kaikkien muiden kuullen.
Agneta ei vastannut heti. Hän katseli vain valoisaa, hieman autereista
kesätaivasta, jossa aurinko ei näkynyt, mutta joka lupasi oikein
lämpimän päivän ja solmi suuren, kukilla koristetun hattunsa nauhat
kiinni tukan ylitse.
"Mene vain Agneta pieni", lupaili Karin Maria suojelevaisesti. "Voit
kenties Joachimin avuksi kantaa oksia kotiin".
Ja hän lisäsi välinpitämättömästi, ikäänkuin sivumennen vain:
"Äiti ei tiedustele sinua vielä vähään aikaan. Tiedäthän, hän nukkuu
aina nimipäivä-aamun pitempään..."
Agneta asteli kori käsivarrella, jonka Joachim kohteliaasti tahtoi
häneltä anastaa. Mamseli Fiken sanoi pelästyneenä, mutta hyvää
tarkoittavan sukkeluuden miten "olisi aivan sopimatonta löjtnantin
kävellä korin kanssa", jolleka he kaikki nauroivat sydämellisesti,
vallattoman hyvällä tuulella.
Sitte Joachim ja Agneta, joka viime mainittu aivan tarpeettoman
korkealla molemmin käsin kantoi lyhyttä karttuunihamettaan, astelivat
pihalta keittiöpuutarhaan — kolmen hyväntahtoisen hieman huolestuneen
silmäparin heitä seuratessa.
"Nyt täytynee kai äidin myöntyä"! lausui Beata yhtäkkiä.
"Niin..." vastasi Karin Maria vähän epävarmasti. "Mutta sitte on
saatava kuninkaan lupa..."
Mamseli Fiken kertoi lohdutellen kahdesta serkustaan, jotka olivat
anoneet kuninkaalta. Kaarlo XIII:sta aikana ja se "oli käynyt kuin
tanssi", vakuutti hän.
Karin Maria jäi, varjoten kädellään silmiään seisomaan rapulle, kunnes
sisar ja serkku olivat kadonneet koivujen taa joelle vievällä tiellä.
Kello yhdeksän oli aamiaispöytä valmiiksi katettu lehtimajassa, — ei
siellä missä tuuliharppu oli, ja joka nyt sitäpaitse oli Karin Marian
suosiossa enemmän kuin ennen, mutta suuressa lehmusmajassa, keittiön
rappusten luona, jonne ruoka oli niin saapusalla.
Äiti oli, kuten aina Susannanpäivänä hyvin armollinen — ja täysissä
juhlapukimissa, uudenuutukainen mitä hienoin, ruusunvärinen tyllimyssy
päässä, jonka Agneta oli toimittanut Kristianstadista. Karin Maria oli
ommellut helmeillä kellonpitimen, joka sai osaksensa paljon ihailua,
Beata oli kutonut kahvipöytäliinan, jota reunusti kukkaiskiehkura ja
jota hiljaisen sopimuksen mukaan ihmeteltiin aivan "odottamattomana"
lahjana huolimatta siitä, että äiti itse oli auttanut vaivaloisessa
pujotustyössä ja Agneta oli ommellut bobinettikankaalle myssyn,
joka juhlallisesti julistettiin "aivan erinomaisen kauniiksi". Kun
nuorin tyttö punastuen näytti tämän mestariteoksen — saman jota hän
näperteli Netti tädin "Mathildea" lukiessa sotaneuvoksen huvimajassa —
tarkasteli armollinen rouva häntä kerran vielä salaisella ylpeydellä:
hänhän tottatosiaan oli kuin hovineitonen tuossa vaaleakukkaisessa
karttuunihameessaan, ametistinen koriste otsallansa! Ja ajatteleppa
sitte sitä... Jäykkä majuurska tukahdutti huokauksensa ja hänen
katseensa solui tahdottomastikin Joachimin tyhjän paikan ohi; iloisena,
ettei häntä siinä nyt tällä hetkellä istunut riemuiten hänestä.
Sitte huokasi hän kerran vielä päättäväisesti, melkeinpä huomiota
herättävästi. Hänhän oli jo sydämessänsä myöntynyt — aina siitä
päivästä saakka kun Karin Maria oli kääntänyt kaiken mullin mallin,
ja niin arvaamatta kihlautunut Stjernen kanssa, näki hän selvästi,
etteivät pitemmät vastustelemisetkaan mitään auttaisi.
Hän ymmärsi että Joachim, joka jo niin monessa asiassa oli päässyt
Munkebodaan herraksi, myöskin tässä suhteessa ajan oloon saisi
kyllä tahtonsa täyttymään, mutta se tuntui vaikealta... se tuntui
vaikealta... Agneta, joka olisi voinut saada kreivin, jos olisi
tahtonut — noilla silmillä! Oli tietysti lohdullinen asianhaara, että
hän saisi jäädä Munkebodaan, että yksi hänen tyttäristään kumminkin
tuli rouvaksi vanhaan taloon...
Joachim ei ollut tällä haavaa saapusalla. Hän oli kohta, oltuansa
vihantaa hakemassa Agnetan kanssa — joka sitäpaitse ei vienyt niinkään
vähän aikaa — heti ennen aamiaista ratsastanut täyttä, laukkaa
provastilaan, mistä juuri näihin aikoihin saatiin posti. Niilo setä
oli uskonut hänelle laukun avaimen: äidin ei tarvitseisi ensinkään
odottaa Anne Ulla tädin tavanmukaista onnittelukirjettä, eikäpähän
ollut sen vaarallisempaa, jos sai sanomalehdenkin hitusta ennemmin kuin
tavallisesti.
Susen neiti, joka myöskin vietti nimipäiväänsä oli pukeutunut
hengettäreksi keveään harsopukuun ja lukematon joukko ruusuja
hiuksissa. Tällaisena keijukaisena toi hän sitte ristikankaalle
ommellun pallin. Hän oli ainoa, jolla oli erityinen "puku" mamseli
Fikenin ja Beatan suureksi lohdutukseksi, jotka oikeastaan pitivät
sen välttämättömästi juhlaan kuuluvana, mutta tällä kertaa eivät itse
olleet tulleet "panneeksi toimeen" mitään sellaista.
Ennenkuin oli ehditty ensimäistäkään "lisätilkkasta", tarjota, kuului
hevosparin laukkaa pihalta. Agneta ehdottomastikin kääntyi katsomaan
Karin Mariaa, ja kun heidän katseensa sattuivat toisiinsa, lensivät he
molemmat aivan punasiksi. Joachim ei mitenkään voinut vielä palata...
Beata ei uskaltanut katsoa ylös ja itse mamseli Fikenkin, jonka elämän
kokemukset eivät olleet niinkään vähäisiä, naureskeli hermostuneesti ja
aiheettomasti majuurin vakavalle pilalle että "tätä ilmaa ei mitenkään
voinut kestää niin kauan että rukiit saataisiin kokoon". Beata puristi
lohduttavasti ja lämpimästi sisaren kättä pöydän alla ja samalla astui
Niilo Olavi Stjerne, vanhan Figgen seuraamana puutarhaan.
Niilo Olavikin oli tavallista punakampi kasvoiltaan kun hän kumarsi
Agnetalle ja uljaasti koki saada lausutuksi miten iloinen hän oli
hänen kotiin tulostaan. Kaikki olivat noloja eikä kukaan uskaltanut
keskeyttää häntä. Agneta niiaili niiailemistaan, vasta sitte kun
Niilo Olavi tykkänään hämmästyneenä heitä ympäröivästä ilkeästä
hiljaisuudesta avuttomasti takertui kesken sanottavaansa, katsahti
Agneta vihdoinkin häneen ja — ensi kerran elämässään — huomasi hän
ja ymmärsi tuon perin rehellisen, sydämellisen hyväntahtoisen ilmeen
hänen vähän tylsässä katseessaan. Hän käsitti yhtäkkiä — vieläkin
vastenmielisesti — että Karin Maria kumminkin kenties voi hänestä
hiukan välittää.
Figge Wallqvist päästi pulmasta ruhtinaallisella ritarillisuudella
esittäen majuurskalle ampumakauden ensimäiset teeret. Hän laverteli
äänekkäästi ja seikkaperäisesti miten hän ja veli Stjerne olivat
huomanneet nämät aamusella puiston edustalta, johon ne olivat
laskeutuneet... "Oivallisia", vakuutteli hän innokkaasti, "ja lihavia
kuin lahtihanhet... Mitkä rinnat!" Hän paineli useita kertoja
sormillaan untuvan sisään, ennenkuin hän hennoi luovuttaa linnut
Bengtalle, joka kärsimättömänä seisoi odotellen saadaksensa viedä ne
keittiöön. Karin Maria oli nyt saavuttanut jälleen koko tavallisen
mielenmalttinsa — kohteliaasti ja kumminkaan liiaksi pyytelemättä
tarjosi hän rinnallaan sulhollensa paikan ja kaatoi kahvia hänen
kuppiinsa, ollen ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Susenin läpitunkevia
silmäyksiä.
Taaskin kuului kavion kopsetta pihalta — kiivaampaa kuin äsken ja
samassa syöksähtikin Joachim kuin rajuilma, ratsastuksesta tomuisena
lehtimajaan.
Ehtimällä edes onnitella Lotti tätiä, tai tervehtää vieraita, heitti
hän huolimattomasti tuon Tukholmasta varrotun kirjeen pöydälle ja
vetäsi sanomalehden esille povitaskustaan. Kaikki olivat nousseet —
varroten, odottaen. He käsittivät heti että hän toi suuria uutisia.
Nuori Skytte lykkäsi hattunsa korkealle otsalle ja pyyhki koneellisesti
hiusrajaansa, samalla kun hän — ikäänkuin hetkisen herättämästään
jännityksestä nauttien — katsoi iloiten ja riemuiten heitä kaikkia
tuolta missä hän seisoi huvimajan ovella.
"Kuningasvalta on kukistunut Ranskassa! Kaarle X on karkoitettu!
— Uusi, suuri vallankumous on alkanut..." Hän löi käsiselällään
sanomalehteen, ojentaessansa sen sedällensä. "Lukekaa itse! — tässä
näette..."
Mamseli Fikeniltä pääsi huudahdus ja kaikki alkoivat puhua yhteen
ääneen ja kurottautuivat toistensa olkapäiden ylitse lukeaksensa pientä
sanomalehteä, jota Niilo setä lasisilmät nenällään, nyt piti kaukana
itsestään. Kuka olisi uskonut sen! — Kukapa sen tosiaankaan olisi
voinut uskoa? Olihan koko maailmassa vallinnut jo niin kauan rauha!
Joachim oli kuin tuli ja leimaus, niin innoissaan kuin olisi hän itse
ollut koko heinäkuun vallankumouksen alkuunpanija.
"Tuossa Niilo setä", huusi hän innokkaasti osottaen sanomalehteä,
"tuossa! Oi kun ajattelee sitä! ..." Hänen sinisilmänsä sädehtivät.
"Heitä on johtanut taistelussa taaskin kolmivärinen lippunsa ja kansa
on jälleen laulanut Marseljesinsä... Ja kun Ranska alkaa, niin nousee
koko Eurooppa! Se on vapaus — vapaus, ymmärrättekö te — joka alkaa..."
"Niin", sanoi Niilo ukko laskien hiljaa sanomalehden pöydälle. "Se on
varmaan jotain uutta, joka taaskin alkaa..."
"Ja sitte", lisäsi hän ajattelevaisesti, kun ei kukaan tähän vastannut,
"kun se on hetkisen kestänyt, niin huomataan, että se vain olikin tuota
vanhaa..."
"Ei", huusi Joachin Skytte tarmokkaasti. "Olen miettinyt sitä paljon
viime aikoina ja minä luulen, minä luulen... Ja tänään on ikäänkuin
selvennyt minulle, että taantumisesta, ruhtinas- ja pappisvallasta
yleisen mielipiteen orjuudesta, kaikenlaisesta raukkamaisuudesta
huolimatta, me kumminkin... kumminkin edistymme aina. Maailma ei
koskaan seiso paikallaan, eikä mennyt tule koskaan takaisin".
Hän puhui niin vakavasti, niin innostuksissaan, kauniit silmät
loistivat niin rohkeina miehekkään, avoimen otsan alta kun hän
ylpeänä heitti päänsä taaksepäin ja ikäänkuin vedoten katsoi heihin
kaikkiin — uskaliaana, rohkeana, kukistamattoman varmana itsestään
ja siitä sukupolvesta, johon _hän_ kuului. Ehkäpä vanhoillinen Niilo
Olavi Stjernekään, laillinen Figge ja viisas ja ymmärtäväinen Lotti
tätikään voineet tällä hetkellä olla tuntematta, vaikka vähän säälien,
myötätuntoista ihailua häntä kohtaan.
"Joachim serkku!" Vielä kyynelsilmin osaksi kapinasta innostuksissaan,
osaksi säälistä "vanhaa kuningas-raukkaa" kohtaan vetäsi Beata
häntä salavihkaa takin liepeestä "Sinähän olet aivan unohtanut
onnitella äitiä..." Joachim pyysi nolona anteeksi, kumarsi ja täytti
velvollisuutensa, lausuen tavalliset onnittelusanat. Lotti täti hymyili
hienosti ja Karin Maria tarjosi hänelle, kuten hän sanoi "hyvin
ansaitun" kupin kahvia. Joachim pyysi kohteliaasti, istuutuessaan
pöytään, että ne jotka olivat jo valmiit, eivät suinkaan odottaisi
häntä...
Ja viisas ja hieno Karin Maria ehdotti heti, että koko seurue siirtyisi
vieraskamariin sitomaan seppeleitä seinälamppujen väliin, niin että se
olisi päivälliseksi valmis — niin näkisi äitikin itse samalla miltä se
näyttäisi. He nousivat kaikki ja menivät puhellen auringonpaisteessa
sirosti silitellyn käytävän poikki keittiön rapun ohi; ukko Niilo
vain jäi varjoisaan nurkkaan piippuineen ja sanomalehtineen sekä
Agneta, joka muitta mutkitta omasta halustaan jäi tarjoilemaan
Joachimille. Äiti näki sen kyllä, mutta ei ollut huomaavinaankaan,
eikä kutsunut häntä muun seurueen luo. Tällä hetkellä antoi hän —
kaikki sen ymmärsivät — hiljaa vaieten myöntymyksensä siihen mikä oli
välttämätöntä.
Agneta seisoi Joachimin tuolin takana ja näki hänen suurella
ruokahalulla ottavan itsellensä ruokaa. Hänen kauniin, voimakkaan
niskansa oli aurinko paahtanut punaruskeaksi ja kutrinen musta tukka
oli vielä ripeästä ratsastuksesta kostea. Hän istui vallattomasti
toinen jalka kauaksi eteenpäin ojennettuna, kyynäsvarsi pöydällä
syödessään. Agneta silmäsi arasti isään päin, joka vielä piti
sanomalehteä kasvojensa eteen levitettynä — hän huomasi, että hänkin
myös oli myöntynyt ilman sanoitta ja tällä tavoin äänettömästi hyväksyi
hänen suhteensa serkkuun. Sitte taivuttausi Agneta alas, painoi
nopeasti kuin salama kasvonsa hetkeksi serkun päälakea vastaan.
Tavallisissa oloissa ei hän koskaan itsestään kenenkään muun
läsnäollessa olisi antanut hänelle mitään hyväilyä, mutta nyt...
Ensikerran elämässään tuntui hänestä, että Joachim ikäänkuin
ajatuksiinsa vaipuneena _unohti_ hänen läsnäolonsa. Mustasukkainen
vaisto ajoi hänet tekemään itsensä huomatuksi.
Hän taivutti päänsä taaksepäin ja hymyili turvallisesti suoraan
hänen silmiinsä. Hän käännähti tuolilla ja rajattomalla rohkeudella,
vähääkään Niilo sedästä huolimatta kietoi hän kätensä hänen
vyötärölleen.
"Nyt kun seisot täällä luonani näin, Agneta", kuiskasi hän, "tarjoillen
minulle ja... ja... kaikkea muuta sellaista, tuntuu kuin olisimme me
kotona. Tarkoitan... kotona omassa kodissamme..."
Agneta seisoi aivan hänen edessään, selin pöytään nojaten molemmilla
käsillään siihen ja jalat eteenpäin vähän ojennettuina, samalla kun hän
— totisempana kuin mitä Joachim hänet koskaan ennen oli nähnyt — katsoi
Joachimia suoraan kasvoihin.
"Sano", sanoi hän hiljaa, osaksi epäillen, "voitko sinä... luuletko
sinä voivasi _aina_ viihtyä täällä?..."
"Mitä tarkoitat?" kysyi toinen ihmeissään.
"Niin..." tyttö loi silmänsä alas eikä tietänyt oikein miten
ajatuksensa ilmaiseisi. "Joka kerran kun kuulet jotain suuresta
maailmasta... kuin nytkin nuot Pariisin uutiset... niin tuntuu
ikäänkuin se vetäisi sinua", sanoi hän kiivaammin, melkeinpä
nuhtelevaisesti.
Joachim hymyili, katsomatta ylös ja tarttui hänen käteensä. Hän pudisti
kaidat sormet toistansa vasten ja katsoi tarkasti monia hienoja juovia
käden sisäpuolella, vei sen hiljaa huulillensa ja suuteli sitä.
"Sinä vedät minua enemmän", kuiskasi hän hellästi ja sydämellisen
lämpimästi. "Ja", jatkoi hän helpommin, vähän häpeissään että hän tällä
juhlallisella tavalla lausui sydämensä sisimmät ajatukset, "istun
juuri tässä miettien, Agneta, että sen sijaan kuin uhraisin vereni
vieraalla maalla, olisi kenties sekä rohkeampaa että parempaa antaa
voimansa omalle maalleen... Murtaa louhikoita Göingen kihlakunnassa",
lisäsi hän veitikkamaisesti, "sen sijaan kun rakentaisin vallituksia
Pariisissa".
Agneta laski molemmat kätensä hänen hartioilleen ja katsoi lämpimästi
häneen. Tällä hetkellä ei hän huolinut vähääkään isästään, joka istui
vielä liikkumattomana nurkassaan sanomalehti kasvojen edessä.
"Kun alottaa maaperän valloittamisella", jatkoi hän samalla äänellä,
"niin voihan tapahtua että tällä tavoin vetää kortensa pesään vähä
kerrassaan kansan vapauttamiseksi... köyhyydestä, taitamattomuudesta
ainakin..." Hänen äänensä mataleni joka sanalta.
Agneta kumartui reippaasti ja suuteli häntä kiihkeästi — taaskin
ikäänkuin mustasukkaisena hänen kasvojensa ilmeestä.
Hän katsahti ylös ja sulki Agnetan syliinsä. "Ja sinä olet auttava
minua..." kuiskasi hän.
"Olen rakastava sinua", vastasi Agneta lyhyesti, "paljon. Alanpa
uskoa että se onkin ainoa, mitä minä oikeastaan osaan", lisäsi hän
keveämmällä äänellä, eikä niin kiihkoisasti.
Vanha Niilo Skytte rykäsi tarkoittavasti sanomalehden takaa — he eivät
kuulleet häntä ensinkään. Joachim loitonsi hymyillen Agnetan luotaan
molemmin käsin ja katsoi häneen — puolipäivän aurinko, joka pujotteli
lehmushuoneesen suurten lehtien lomitse, leikehti kultapilkkuina
hänen hopeanvaaleilla hiuksillaan, hänen kasvoillaan ja paljailla,
pehmeillä harteillaan, joilta pitsiliina oli solunut pois. Ja
kaikki ihanteelliset tulevaisuustuumat, kaikki haaveellisen rohkeat
tuulentuvat vaalenivat tuokiossa hänen lämpöisen, nuoren kauneutensa
rinnalla, joka oli elävä nykyhetki.
"Ja minä lupaan sinulle olla onnellinen... Alan luulla että sitä juuri
minä osaan..."