Munkebodassa, joka nyt on rappeutunut ja toisten talojen varjossa
— eikä enää niin yksinäisenä sitte kun maa oli tullut jaetuksi ja
myydyksi — istui vielä muutamia vuosia sitte vanha Joachim Skytte
kuluneessa nojatuolissaan salin keskimäisen akkunan ääressä, missä
hänen anoppinsa oli istunut tuona kevätpäivänä vuonna 1830 kun hän
tuli Göingen kihlakuntaan pysähtyäksensä tänne koko elämänsä ajaksi.
Siinä hän istui "Iltalehti"' eteensä levitettynä ja joku noista
vanhoista hänen nuoruutensa aikuisista romantiikan punaisimpien ja
sen taivaansinisimpien runoilijoiden kirjoja vierellään, melkeinpä
aina joku Viktor Hugon runokokoelma eli joku osa Geijerin historiaa
— noita kirjoja, joita hän oli suosinut koko elämänsä ajan, ja jotka
olivat osaksi kasvattaneet hänet siksi mieheksi mikä hän oli. Hän luki
paljon, mutta tuon tuostakin taivuttausi hän eteenpäin ja hänen himmeät
silmänsä — nyt niin tyynet suurten kulmakarvain alla — katselivat
ylimaiden, mitkä hän oli perinyt, viljellyt, kylvänyt, ojittanut ja
kiivennyt, kunnes hänen taloansa ympäröivät pellot olivat silinneet,
ja tasoittuneet ja kantoivat runsaan sadon — muille. Sillä Munkeboda,
joka oli kestänyt 1600 vuosiluvun sodat ja melskeet, reduktioonit ja
majoitukset, joka Stenbockin sotaretken jälkeen tuskin oli omistanut
ainoatakaan hopeapikaria eli täysiarvoista taalaria muuriensa sisällä,
joka jälleen Myssyjen aikana oli saanut kalkkia seinilleen, auroja
vajaansa, lehmiä kytkyiinsä — ja vieläpä pöydällensä hopeakaluja —
ja sitte taas 1700 vuosiluvun loppupuolella kantanut Kustaa III:n
raskasta verokuormaa, kestänyt herrojensa poissaolon sodissa ja
taisteluissa, ja tilan parhaan nuorison sotapalvelukseen oton sekä
maksanut rehellisesti "veriveronsa" vuonna 1809 — sama Munkeboda, ei
ollut voinut kestää nuoren Joachim Skytten romantillista "vapauden"
ihailua ja hänen uskaliaiden, veressä perityiden, vähä kerrassaan
juurtuneiden kansanvaltaisten aatteittensa toteuttamista. Oli
aikoja muinoin, jolloin maat olivat metsittyneet ja metsät säälittä
kaadettiin; mutta tammi ja kuusi korkeni taas, ja kun paremmat päivät
koittivat perkattiin kanervikko ja rikkaruohokko poltettiin uudelleen
kaskeksi ja pellot kasvoivat jälleen ruista ja kauraa — _alueet eivät
pienenneet koskaan_. Mutta viimeinen Munkebodan haltia oli vapauttanut
ja jakanut "sidotun" maansa ja antanut talonpoikien ja torpparien
ostaa maapalstareita helpolla hinnalla. Hän oli antanut rankaisematta
heidän — sillä "kukaan Skytte ei koskaan tehnyt tikusta asiaa!" —
antanut heidän ampua metsiensä otuksia ja viedä kotiinsa kuormittain
halkoja ja havuja sekä oli tyynesti hymyillen katsellut, miten heidän
karjansa kutsumattomana vieraana säännöllisesti kävivät laitumella
hänen tiluksillaan. Hän oli rakentanut kouluja alustalaisilleen —
taannut talonpojille lainoja uusista säästöpankeista, joiden
perustamisessa hän oli ollut avullinen; yksin, omilla varoillaan oli
hän ojittanut maan ja kuivannut suot voittaaksensa yhteisen vihollisen,
ilta-usvat ja yökylmät. Ja kaikkina näinä vuosina oli hän tietysti
— vanhojen perityiden käsitteiden mukaan vanhasta ruotsalaisesta
vierasvaraisuudesta — auliisti avannut talonsa Munkebodassa kaikille
jotka vain halusivat vierailla hänen luonaan. Väkevä mallasolut kävi
panimohuoneessa ja paloviinaa, kahvia ja punssia tarjottiin jokaiselle,
jolla oli asiaa taloon. Mutta filistealaiset kokoontuivat Simsonin
huoneesen ja ijäisesti nuoren Delilan avulla, — tuon lumoavan,
lupaavan jumalattaren, frygiläinen hattu päässä, joka oli ollut hänen
nuoruus rakkautensa, jonka palvelemisen hän oli tehnyt elämänsä ja
kunnianhimonsa päämaaliksi — leikkasivat, ryöstivät ja sitoivat
jaloista ja käsistä tuon uljaan, herkkäuskoisen haaveilijan.
Ja kävi niin, että Skytten suku menetti Munkebodan ja että vanha
Joachim Skytte, miehuusajan tulisena ylpeytenä, ja myöskin
turhamaisuutena oli ollut, olla eurooppalaisen sivistyksen raivaajana
täällä Länsi-Göingen kihlakunnan karuilla sydänmailla ja jolle hän
oli uhrannut iloisen voimansa istui nyt vanhaksi tultuaan tyhjät
kädet ajattelevaisesti ristiin painettuna Viktor Hugon kirjojen ja
Hiertan Iltalehden päällä, kuroittaen nyt harmenneen päänsä ruutua
kohti ja tuijottaen tyynillä sinisilmillään vainioille, jotka eivät
enää olleet hänen ja joiden halki nyt uusi rautatie huhkasi. Hän
ajatteli silloin niin paljon — eli uudelleen muistoissaan koko
elämänsä. Hän ajatteli ensi lapsuuttansa, jolleka suuren keisarin
kanuunien kaiku Austerlitzista aina oli niin lupaavana ja ennustavasti
paukkunut, aina siksi kunnes hän kymmenvuotisena itkien ymmärsi että
Waterloon tappelun jälkeen ei sotilaasta tullut marsalkkaa eikä
kuningasta. Hän ajatteli kouluaikaansa, kovia kadettina-olo vuosiaan,
lyhyttä hupaista upseeriaikaansa, pelineen, juominkeineen ja kuumine
rakkausseikkailuineen. Ja sitte — kun hän oli kaksikymmentäviisi
vuotias — tuloansa vanhalle Skyttejen perintötilalle, rakkauttaan
Agnetaan, josta versoi rakkaus kotiseutuunkin, perintötaloon omiinsa
ja hänen hallittaviin: tähän kiivaaseen, uhkarohkeaan, sitkeään
rajalaiskansaan, johon hän aina koko sielustaan ja mielestään tunsi
kuuluvansa. Ja tuo isoisältä peritty, epäselvä, mutta haaveellisen
ihanteellinen vapauden ihailu voitti yhä täydellisemmin pintapuolisen
sotilaskurin ja yhtyi niinikään perittyyn sukutilan rakkauteen,
kunnes se vihdoin kuumana kesäkuun päivänä 1830, kun koko Euroopan
nuoriso itsetietoisena ja voiton hurmauksissaan puhkesi riemuitsemaan
uudesta vallankumous sanomasta Pariisista, leimahti hänessä liekiksi
niin kirkkaaksi ja voimakkaaksi, että sillä olisi voima valaista
koko hänen elämänsä. Hän ajatteli kaikkea tätä jälleen, tuossa nyt
istuessaan vanhana ja seutulaistensa unhottamana — tuo "vanha hupsu
Joachim Skytte", joka oli istuttanut metsää, kuivannut soita, kiivennyt
maita, kaskennut kanervikot siksi kunnes hän ei enää omistanut mitään
muuta kuin talon rappeutuneet rauniot ja tuolin millä istui, muiden
korjatessa sadon hänen pelloiltaan ja he ajoivat Länsi-Göingen
kihlakunnan asioita kansan edustajoiden joukossa, laativat maan lakeja
ja komeilivat kuninkaallisilla kunniamerkeillä.
Näitä hän myöskin ajatteli, joskus — mutta ei useasti, sillä hän oli
tylsä ja välinpitämätön koko maailmalle nyt ja Agnetan kuolemaa ja
lasten poissaoloa hän useimmin mietiskeli.
Hänen mielestänsä oli tuntunut ennen että elämä oli korkea vuori,
jonka huipulle tuli kiivetä, ja hän oli päättänyt saavuttaa sen huipun
— hän eläisi elämänsä niinkuin suurin ja voimakkain sen eläisi.
Alinomaa elämänsä vuosina — tuntui hänestä että hän — kapusi yhä
Korkeammalle — ja usein oli hän pannut kaikki kuntoon ja varustaunut
valmiiksi vihdoinkin uskaltaakseen ratkaisevan askeleen, suuren voiton
voittaaksensa. Ja niin eräänä päivänä näki hän että korkea vuori, joka
piti "saavuttaa" oli kutistunut moneksi pieneksi myyräkummuksi, että
suuri elämä, joka aina lapsuuspäivistä saakka oli kuvastunut hänelle
jonain auringon valaisemana luvattuna maana — että "elämä" kaikkine
tuumineen, kuvitteluineen, päätöksineen ja toiveineen yhtäkkiä oli
kutistunut kokoon päivien sarjaksi — tämäpäivä, huomen ja ylihuomen —
moneksi pieneksi myyräkummuksi, joiden jokaisen yli erikseen täytyi
pyrkiä. Se oli selvennyt hänelle yht'äkkiään — kerran kymmenen vuotta
sitte, kun hän kadotti Agnetan, vaimonsa. Silloin oli tuska tunkeutunut
hänen elämäänsä ja suru siirtynyt hänen oviensa sisäpuolelle. Hän
oli häntä rakastanut ja hän oli niin kauan kun hän eli, rehellisesti
pitänyt, mitä oli luvannut hänelle: hän oli "osannut olla onnellinen".
Ja Agneta myös oli täyttänyt lupauksensa hänelle. He olivat rakastaneet
toisiaan sovussa ja epäsovussa, myötä ja vastoinkäymisessä, kirkkaina
ja pilvisinä päivinä — eläneet yhdessä iloisina ja vapaina maalla, joka
vuossadat oli elättänyt heidän isiänsä, talossa, jonka muurien sisällä
molemmat olivat syntyneet. Kun lapsia karttui, olivat he uskollisesti
tasanneet ahdistukset ja onnen, toiveet ja pettymykset, ilon ja
tuskan. Sillä tuskaa kyllä oli heidän elämässänsä ollut, mutta ei
koskaan surua — kuvitelmat olivat usein katkenneet mutta ei tuo suuri
kuvittelu, johon jokainen elämä nojaa. Ajat olivat kyllä ulkonaisiin
oloihin nähden olleet väliin kovia kyllä — esim. 50-vuosiluvun
ahtaina aikoina — mutta aina olivat he tunteneet sen, että heitä oli
kaksi kuormaa kantamassa ja että, he huolimatta kaikesta, elivät ja
hengittivät suuren rakkautensa lämpimässä auringonpaisteessa. Sitte
kuoli Agneta ja hän jäi yksin. Vuodet vierivät ja katkerin kaipaus
tyyntyi, mutta — elämänkuvittelu oli murtunut: puuttui taustaa hänen
elämältään, tuota taustaa, jonka muodostavat kaikenmoiset harrastukset
ja tulevaisuustuumat, alituinen huolenpito toisesta ja tulevaisuudesta,
jotka ovat välttämättömät voidaksensa tuntea jotain maallista onnea.
Lapset myöskin olivat nyt täysikasvuiset, ja olivat soluneet yhä
kauemmaksi pois isästään. He elivät elämäänsä; heillä oli omat tuumansa
ja unelmansa — isä oli käynyt sivuhenkilöksi heidän elämässänsä. Ja
hän tietysti ymmärsi heidät niin hyvin — nyt kun hän tunsi itsensä
vanhaksi, ja ei uskonut enää tulevaisuuteen eikä omaan voimaansa —
heidän tietysti oli vaikea antaa anteeksi että hän niin itsevaltiaasti,
niin omaa etuaan katsomatta ja niin ymmärtämättömästi oli tuhlannut
heidän perintönsä, hukannut heidän sukuomaisuutensa. He eivät häntä
nuhdelleet, mutta hän ei voinut olla näkemättä mitä he ajattelivat. He
kuuluivat toiseen, järkevämpään sukupolveen ja hänen aikansa ihanteet
olivat heille turhia unelmia — kuula oli vierähtänyt takasin.
Kerran oli herännyt hänen harrastuksensa päivän tapahtumiin ja
kysymyksiin ikäänkuin uudelleen. Se oli syyskuun päivinä 1870, kun
Ranskan toinen keisarikunta kukistettiin ja tasavalta julistettiin.
Sinä päivänä — hän istui yksin kuten tavallisesti — tuli hänen kälynsä
Karin Maria, Marieholman vanha vapaaherratar, Munkebodaan ja hänellä
oli sähkösanoma syyskuun 4 p:ltä taskussaan. Hän tuli yksin ajaen mäen
poikki omassa vanhanaikaisessa yksivaljakossaan, sillä vaikkakin hän
oli täyttänyt jo kuusikymmentä neljä vuotta, voi Karin Maria vallan
hyvin hallita vielä ohjasparia.
Joachim Skytte nousi paikaltaan salin akkunan äärestä ja varjosti
silmiään kädellään — syyskuun aurinko paistoi niin kimakasti, ja oli
niin harvinaista että joku ajoi Munkebodan tietä nyt. Sitte otti hän
keppinsä, pani lakin päähänsä ja seisoi ja kumarteli etehisen ovella,
kun renki auttoi vapaaherratarta vaunuista.
Vieras astui saliin ja taloudenhoitajatar toi niiaten kahvia. Vanha
hopeakannu otettiin esille kaapista — syysaurinko paistaa hellitteli
niin kirkkaasti valkoiselle "servietille", jonka Brita mamseli levitti
kahvipöydälle sohvan eteen. Karin Maria istui seuraten häntä terävillä
silmillään.
He olivat puhelleet kuumuudesta ja sadosta, miten mainiosti
Marieholmassa oli saatu kaurat korjuuseen, juuri ennen suurta
ukkossadetta, vapaaherrattaren luuvalosta ja oliko Joachim saanut
nykyään kirjeitä Kaarlo Niilolta ja pikku Agnetalta. Ja sitte
vihdoinkin oli Karin Maria sanonut — aivan tyynesti, ikäänkuin
sivumennen, ottaessaan sähkösanoman taskustaan:
"Ajatteles, Olavi poikani sähköttää minulle Rouenista, että tasavalta
on siellä julistettu".
Vanha Skytte istui hiljaa — rommipullon, jota hän piti kädessään
kaataakseen kahviinsa, pani hän yhtäkkiä koskematta paikalleen.
"Tasavallan", sanoi hän hitaammin ja hänen äänensä kuului kirkkaammalle
kuin muulloin hänen uudistaessaan tämän sanan, josta hän kerran oli
unelmoinut niin paljon: "Tasavallan..."
"Niin", sanoi Karin Maria. "Ihmiset eivät näy viisastuvan sen siitään".
Ja jatkoi vähän ajan perästä: "Muistatko neljäkymmentä vuotta sitte,
serkku Joachim? ..."
Niin, hän muisti — hän muisti heidät kaikki: vanhan Niilo Skytten, joka
ei koskaan ollut voinut luopua nuoruutensa myötätuntoisuudesta suurta
vallankumousta ja suurta keisarikuntaa kohtaan, nyt surumielisesti
epäilevänä Lotti tädin terävien silmien vartioimana — älykkään Lotti
tädin, joka huolimatta kaikesta viisaudestaan riippumattoman sydämensä
syvyydessä kumminkin oli niiden puolella, jotka ymmärsivät nostaa
kapinaa. Ja Karin Marian, nuoren, innokkaan, mutta ymmärtäväisen — ja
Beatan, joka itki "pienen Bordeaux'n herttuan" ja "vanhan kuningas
raukan surkeutta..." Ja itsensä — Joachim Skytten — käsi Agnetan
vyötärölle kiedottuna lehmushuoneessa, riemusta säteilevänä, kuin
olisi hän voittanut elämän suuren voiton — jonka hän oikeastaan olikin
voittanut, kun hän oli voittanut Agnetan... Nuori Joachim Skytte...
Ja yht'äkkiään tunsi hän että hän oikeastaan kautta koko elämänsä aina
oli ollut sama "nuori Skytte" — uskollinen itsellensä ja nuoruudelleen.
Hän tunsi että häntä nyt harmenneena, yksinäisenä ja köyhtyneenä
useimmat pitivät menneenä miehenä — mutta ei koskaan, ei edes
silloinkaan kun hän muistossansa uudisti tuon päivän, jolloin hän niin
suuresti tulevaisuuteen ja onneen luottaen oli ottanut vastaan Agnetan
lupauksen ja viittonut ensimäisen, selvän, elämän suunnitelmansa —
ollut hänen koskaan tarvis hävetä itseään ja työtään.
Hän nousi — käly huomasi yhtäkkiä ihmeekseen, miten suora hän vielä
oli, miten vähän monet raskaat vuodet olivat häntä taivuttaneet. Hän
katsoi häntä ja hetkisen välkähti levoton loiste vanhuksen muutoin niin
väsyneissä, tyynissä silmissä — käsi pöydällä vapisi.
"Karin Maria", sanoi hän ja katsoi vakavasti häneen pöydän yli, Karin
Maria oli myöskin noussut — puoleksi pelästyneenä. "Karin Maria — kun
sinä... kun sinä..." hänen oli vaikea saada sanotuksi, "kun sinä kerrot
minulle tämän, niin huomaan että minä — _uskon vieläkin_".
Karin Maria katseli häntä — vanhaa huonetta, jossa hän tunsi jokaisen
huonekalun, jotka olivat nyt koin syömiä, resuisia ja kuluneita —
näköalaa akkunasta — vieraita peltoja, jotka nyt ulottuivat puutarhan
aitaan... Mutta pöydällä oli vielä kirkkaaksi kiilloitettu Skyttejen
vanha, hienosta hopeasta valettu hopeakannu, jonka kantta kaunisti
Kaarlo XII rintakuva. Karin Marian silmät kääntyivät kannuun — hänen
ajatuksensa olivat niin ihmeellisiä, niin katkonaisia: tuntui ikäänkuin
jokaisesta esineestä huoneessa tunkisi uusia ajatuksia ja vanhoja
muistoja hänen mieleensä — lopuksi näki hän vain tuon suuren kiiltävän
kannen, johon syysaurinko kirkkaasti kuvasteli. Ja hän ajatteli jotain
tämän tapaista kuin: kunhan vain säilyttää kilpensä puhtaana, niin...
Hän ei sanonut mitään — olihan kaikki niin sekavaa. Mutta pöydän yli
tarttui hän langon käteen samalla luoden häneen katseen — neljäkymmentä
vuotta nuoremman — ja hän mutisi hiljaa:
"Herra Jumala, Joachim, silloin..."