Aamulla heinäkuun 20 p:nä seisoivat Beata ja Karin Maria puutarhassa
sokeriherneitä poimimassa. He seisoivat kahden puolen kaitaista
penkkiä, jossa kellanvihreät, hontelot herneenvarret kiemurtelivat
keppejä myöten ylöspäin ja punoutuivat niin tiheäksi verkoksi, ettei
Beata puhutellessaan Karin Mariaa nähnyt hänestä muuta kuin valkosen
päähineen. Mitä Karin Mariaan tuli, oli keskustelu senlaatuista, ettei
hän puolestaan ollenkaan halunnut katsoa sisareensa.
Beata seisoi nimittäin ja "ihmetteli", — jota jo oli tehnyt kuukauden
ajan — mitä se Niilo Olavi Stjerne oikeastaan haki Munkebodasta.
Viimeksi hän oli ollut heillä eilen illalla ja kun he aterian jälkeen
olivat koko perhe saattamassa vähän matkaa kulki hän kaukana muiden
jälessä hevosensa ohjat käsivarren ympärillä ja Karin Maria rinnallaan.
Mitä kumman kummaa he olivat jutelleet? Beata pisti nenänsä niin
kauas herneen varsien väliin kuin sen suinkin sai, vaan näki niinkuin
ennenkin valkoisen päähineen vaan ja Karin Marian puolihansikkaisiin
puetut kädet, mitkä hiljaa poimivat ohuita, vihreitä palkoja.
"Luulisipa melkein että hän on rakastunut sinuun", sanoi Beata viimein
harmistuneena.
Nyt Karin Maria vastasi. Hän sanoi säyseästi, vaan kuitenkin
arvokkaisuudella:
"Olisiko se sitten niin ihmeellistä? Minähän olen ainoa, joka aina olen
ollut häntä kohtaan ystävällinen".
"Aina"? ei Beata voinut hämmästyksestään huolimatta olla ivallisesti
kysymättä.
"Niin", sanoi Karin Maria rohkeasti — hän käsitti että nyt oli
aika tunnustaa. "Totta puhuen olen aina tuntenut kunnioitusta ja
myötätuntoisuutta Stjerneä kohtaan".
"Hyvä Jumala, Karin Maria". Beata miltei vaipui herneiden väliin, niin
uskomattomattomalta hänestä tämä petos tuntui. "Et suinkaan tarkoittane
että _sinäkin_ olet _häneen_ rakastunut"?
Karin Maria oli nyt ottanut ensimäisen vaikean askeleen ja tunsi
enemmän ja enemmän olevansa voiton puolella.
"Rakastunut", virkkoi hän hiukan venyttäen sanojaan, "siihen... siihen
ei minulla juuri ole taipumusta..." Onneksi ei Beata nähnyt miten hän
punastui. "Mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että olen näihin
aikoihin, kun olemme niin usein olleet yksissä, ruvennut pitämään
oikein paljon... paljon Niilo Olavista".
Karin Maria osasi aina sanoa asian sillä tapaa että se vaikutti —
Joachim väitti hänellä olevan verrattoman taidon tukkia suun toisilta
heti kun avasi omansa. Se onnistui tälläkin kertaa. Beata ei tullut
isoon aikaan sanoneeksi sanaakaan.
"Ehkä hän on jo kosinutkin sinua"? kysyi hän vihdoin koettaen olla
ivallinen. Beata alkoi nimittäin jo tuntea sitä kunnioitusta, jonka
jokainen järkevä ihminen antaa jo tapahtuneelle ja päätetylle asialle.
"On", vastasi Karin Maria aivan levollisesti ja jonkunmoisella
ylpeydellä. "Hän lausui eilen muutamia sanoja, jotka... jotka... luulen
olevani oikeutettu käsittämään sillä tapaa".
Tässä tunsi Beata ehdottomasti melkein ihailua vanhempaa sisartaan
kohtaan. Kuninkaallinen prinsessa ei olisi voinut ilmoittaa hallitsevan
ruhtinaan kosintaa suuremmalla kainoudella ja arvokkaisuudella samalla
kertaa.
"Mitä sinä vastasit"? kysyi Beata yhä enemmän ihmeissään, nyt ilman
vähintäkään ivaa äänessä.
"Pyysin kysymään isältä ja äidiltä — tietysti".
"Mutta silloinhan sinä siis tahdot hänet?...
"En suinkaan minä ole pakotettu ajattelemaan samalla tapaa kuin Agneta
sisko"? sanoi Karin Maria vähän terävästi. "Luuletko sinä esimerkiksi,
että minä tahtoisin Joachim serkkua? ..."
Beata ei voinut enään väittää vastaan. Hän myönsi itselleen, ettei hän
ollenkaan voinut Karin Mariaa käsittää.
Oli hetken aikaa aivan hiljaista puutarhassa. Mehiläiset surisivat
uneliaasti auringon paisteessa kukkapengerten kohdalla ja apilaniityltä
kuului Trulsin viikatteen suhiseva ääni, hänen niittäessään nurmea
vaunuparille. Karin Maria, jonka koppa jo oli täysi, kiersi hernepenkin
ja istuutui ääneti keskelle kapeaa käytävää sisarensa viereen.
"Rakas Beata", sanoi hän aivan kuin olisi puhunut tavallisimmasta
asiasta maailmassa, "nyt voimme saada Agnetan kotiin äidin
syntymäpäiväksi".
Beata katsahti ylös — kohtasi sisarensa katseen ja kietoi yhtäkkiä,
leppyneenä "kosijaan" ja koko hankkeesen, käsivartensa hänen kaulaansa.
Karin Maria ei sanonut mitään, vaan vastasi syleilyyn tunteellisemmin,
kuin hän tavallisesti omisti Beatan "hellyyskohtauksille".
Elokuun 11 päivänä, Susannan päivänä, oli hänen armonsa, rouva
Charlotta Susanna Skytten, syntymäpäivä ja samalla nimipäivä, siksi
vietti koko perhe sitä päivää vuoden — jouluaattoa lukuunottamatta —
suurimpana juhlapäivänä. Munkebodan hallitsijatar ei suinkaan suosinut,
sen tiesi Jumala ja koko maailma, mitään "joutavia" mutta tänä
päivänä hän piti — 1700-luvun tavoille uskollisena — sopivana antaa
"hämmästyttää" itseään. Siksi hän kiusasi itseään pari tuntia kauemmin
sängyssä kuin tavallisesti ja palkitsi sitten aina ilmestyttyään
tyttöjen ja mamseli Fikenin laitokset suopealla hymyllä. Nämät
alkoivat tavallisesti kaikenmoisiin pukuihin pukeutumisella ja runon
lausumisella kahvipöydässä, joka — jos ilma oli suotuisa — katettiin
puutarhaan. Tavanmukainen olutjuusto ei tietysti tullut kysymykseenkään
tänä juhlapäivänä. Sitte tuli jokainen; esille lahjoineen ja
onnitteluineen, joita armollisesti vastaanotettiin ja kehuttiin
ja päivällisten jälkeen tulivat naapurit aina kolmen peninkulman
päästä nimipäiväkahville ja illalliselle. "Hämmästyksien" arvoa ei
koskaan vähentänyt se seikka, että majuurska oli itse ainakin viikkoa
ennen Susannan-päivää kääntänyt ylösalasin koko talon siistimisellä
leipomisella, kuparin ja hopean kiilloittamisella sekä vihdoin aivan
viimeisinä päivinä lampaiden ja kanojen teurastuksella, kyynärän
korkuisten rasvakakkujen leipomisella, maljojen ja jälkiruokien
valmistamisella. Huolimatta näistä suurellisista valmistuksista, jotka
tietystikin olivat julkinen salaisuus (mamseli Fikeniltä kysyttiin jo
neljätoista päivää aikasemmin, laitetaanko haukia pippurijuuren kanssa,
vaiko uunipaistia ja kumpi olisi parempi illalliseksi kananpoika
persiljakastikkeen kanssa, vai villi sorsa), ei kumminkaan kukaan
koskaan vetänyt vähääkään suutansa hymyyn, kun armollinen majuurska
juuri kello yhdeksän aikaan keskeytti tanssin ja pyysi herrasväen
tyytymään yksinkertaiseen voileipään ja mitä muuta "talossa sattui
olemaan".
Tämä elokuun 11 p. ei ollut kangastellut tyttöjen mieleen hetimainkaan
niin juhlallisena kuin edelliset. Beata, joka muutoin oli mitä
innokkain, kun oli kysymyksessä perhejuhlallisuuksien viettäminen, ei
ollut edes voinut pakoittaa itseään neuvottelemaan mamseli Fikenin
kanssa senkään vertasesta, kuin jostain pienestä pukeutumisesta.
Keskustelun jälkeen Karin Marian kanssa hernemaassa tuntui kumminkin
kaikki aivan odottamatta kirkastuvan jälleen, ja päivällisaikana
istui hän jo tuumien mielessään juhlan loppukuvaelmaa: rakastavat
parit keskeltä kukkaisköynnösten ympäröimänä, kuten hän oli nähnyt
eräässä vanhassa Drottningholman juhlaa kuvaavassa kuvassa, jonka
sankarittarena oli Hedvig Elisabeth Charlotta. Hän heräsi melkein kuin
unesta, kun Bengta tuli sisälle ja hengästyneenä ilmoitti, että hän
keittiön rapulta oli nähnyt parooni Stjernen kiessit ja ruunan mäen
päällä.
Beata sävähti punaiseksi kuin veri ja sai heti hirveän
sydämentykytyksen. Kun he kaikki nousivat kiireesti viilipytyn
ympäriltä katsahti hän sen näköisenä kuin hän melkein olisi tuntenut
itsensä rikolliseksi pöydän yli Karin Mariaan, joka pysyi uljaana,
mutta punastui myöskin.
"Tänäänkin taas", lausui Niilo ukko suutuksissaan viskatessaan
"servietin". "Totta tosiaan hän varmaankin asettuu pian Munkebodaan
asumaankin! Hän, piru vieköön, ei käynyt puoleksikaan niin usein, kun
hän liikkui kosintahankkeissa!"
"Isä", sanoi Karin Maria hyvin hermostuneesti — Joachim ja Beata eivät
kääntäneet silmiänsä hänestä. "Luulen... Olen melkein varma siitä, että
parooni Stjernellä on _erityistä_ asiaa isälle ja äidille tänään..."
Hän ei saanut sanotuksi enempää — Niilo Olavi astui kumartaen, vähän
punakampana kuin tavallisesti saliin, josta äiti heti vei hänet
vieraskamariin. Karin Maria ja Beata viittailivat innokkaasti isällensä
että hänkin seuraisi ja vähän hämillään astui ukko perässä.
Karin Maria oli käynyt aivan kalpeaksi — hän seisoi aivan suorana
pöydän päässä ja keräili koneellisesti "serviettejä" kokoon. Kun hän
katsahti ylös, seisoi Joachim serkku hänen vieressään.
"Karin Maria? ..." sanoi hän vain ja laski kätensä kysyvästi hänen
kädellensä.
"Niin Joachim", vastasi Karin Maria yhtä merkitseväisesti ja näytti
kovin rikolliselta. Beata oli niin pelästynyt, että hän olisi voinut
hiipiä pöydän alle päästäksensä näkemästä mitä oli odotettavissa.
Yhtäkkiä otti Joachim hurmauksissaan Karin Mariaa vyötäröltä kiinni ja
nosti hänen leukaansa.
"Rakas serkku", sanoi hän sydämellisesti, "tämähän sovittaa kaiken!"
"Luulet ehkä, että minä teen tämän sinun tähtesi?" mutisi Karin Maria
puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan.
Joachim nauroi myöskin ja vakuutti kunniasanallaan, ettei hän sentään
niin itserakas ole. Sitten vannoi hän ihastuksissaan kalliin valan
että Niilo Olavi Stjerne oli parhain ja rehellisin mies auringon
alla — vaikkei siltä kuitenkaan ansainnut sellaista helmeä kuin
Karin Maria Skytte oli! Minkä kohteliaisuuden sekä sitä seuraavan
onnittelusuudelman Karin Maria vastaanotti sopivalla kainoudella.
Beata seisoi sykkivin sydämin, odottaen että äiti avaisi oven ja
kutsuisi Karin Mariaa vieraskamariin. Tämä seremoniia tuntui Beatasta
kauheimmalta mitä vielä oli kokenut ja hän pelkäsi jo edeltäpäin
sitä hetkeä jolloin hänen sisäänkäskettynä pitäisi seisoa keskellä
lattiaa ja niiailla ja onnitella uutta lankoa, joka ehkä vielä päälle
päätteeksi pitäisi velvollisuutenaan syleillä häntä.
"Nyt!" kuiskasi Beata hermostuneesti ja henkäsi syvään, kuullessaan
jonkun koskevan lukkoon vierashuoneen puolella.
Karin Maria oikasihe konemaisesti ja astui sisään.
Tuokion seisoivat Joachim ja Beata liikkumattomina, hiljaa ja
kuunnellen, vaikk'eivät voineet mitään eroittaa.
"Voitko ymmärtää", sanoi Joachim äkkiä ääneen kuiskaten, "että Karin
Maria hänestä huolii?..."
Mutta nyt tunsi Beata itsensä sisarensa puolesta loukatuksi. Hän oli jo
näinä tunteina, keskustelun jälkeen aamupäivällä, ruvennut katsomaan
Stjerneä toisilla silmillä — nyt, kun hän niin sanoakseni kuului
perheesen — ja Karin Marian sulhasena oli hänellä lukemattomia hyveitä.
Mutta yhtäkkiä — kuullessaan liikettä viereisestä huoneesta — keskeytti
hän puheensa äkkiä:
"Serkku Joachim", Beata katsoi rukoilevasti häneen ja vetäytyi kyökin
ovea kohden. "Sano minä... että minä olen mennyt mamseli Fikenin luokse
hetkeksi. Minä..." hän levitti kätensä melkein traagillisesti, "minä en
kestä kauempaa"!