Hänen armonsa majuurska ei ollut kovinkaan mielissään kuullessaan
puhuttavan paroonin ritarillisesta vetäytymisestä. Hän tunsi itsensä
syvästi loukatuksi. Naimiskauppaa oli, ei ainoastaan koko ympäristössä
puoli vuotta innokkaasti aprikoitu, ei ainoastaan laamanska viiden
tyttärensä kera ollut sen takia harmista haljeta, vaan olipa hän jo
asiasta kirjoittanut kälylleenkin Tukholmaan. Ja päälle päätteeksi
oli hänen täytynyt uskoa koko salaisuus Fagerhjelmiläisille kun
Agneta sinne aivan äkkiarvaamatta lähetettiin. Koko häpeä lankesi nyt
hänen päällensä "_tous les frais_", niinkuin hän kiivaana sanoi Karin
Marialle. Jos olisi aavistanut että sen näin piti päättymän olisivat
_he_ jo aikoja sitten voineet rikkoa Agnetan puolesta — ainakin olisi
se näyttänyt paremmalta, kuin että häntä, lapsi poloista tällä tavalla,
noin vaan hyljitään! Sen takia ei heidän olisi tarvinnut heittää häntä
Joachim riiviön syliin. Koko Göingen kihlakunnassa ei ollut niin
pulskaa tyttöä kuin Agneta — hän olisi voinut saada kenen tahansa,
ennenkuin tämä kirottu juttu tuli väliin. Majuurska istui ullakossa
kattoikkunan alla, suorana kuin tikku ja kirjoitti omakätisesti — näin
ja samaan suuntaan sanellessaan — suurta pesuluetteloa, Karin Marian
ja Beatan, merkillisen nöyrinä ja alakuloisina, mutta sydämessään
iloisina, pesuvaatteita eri läjiin äidin komennon mukaan lajitellessa.
Tätä työtä ei Skytten talossa palkatuille henkilöille uskottu.
Joachim oli edellisenä päivänä käynyt toisella vierailullaan
Marieholmassa, jossa hän oli Niilo Olavin kanssa sopinut. Mitä heidän
välillään oli tapahtunut sitä ei kukaan varmuudella tiennyt — mutta
sitä ei tarvinnutkaan tietää, tulos oli kaikille selvillä. Kohta kotiin
saavuttuaan, meni Joachim nimittäin suoraan setänsä ja tätinsä luokse
ja kertoi lyhyesti mutta selvään että nyt oli parooni Stjerne luvannut,
äitinsä neuvoa seuraten ja tultuaan huomaamaan ettei hänellä ollut
mitään toiveita voittaa aijotun morsiamensa sydäntä, vapaaehtoisesti
vapauttaa Agnetan vanhemmat lupauksestaan ja peruuttanut kosintansa.
Majuurska istui kuin kivettyneenä. Erittäinkin sapettivat häntä ne
sanat "äitinsä neuvosta..." Ei hän totta tosiaankaan olisi voinut
aavistaa että Malviina muija oli mokoma sala vehkeilijä!
Mutta isossa eteisessä sulki Joachim Karin Marian syliinsä ja katsoi
häntä kauan veitikkamaisesti silmiin. Hän kysyi jos serkku tahtoisi
että hän kertoo mitä vanha vapaaherratar oli sanonut — _hänelle_
hän sen kyllä uskaltaisi kertoa! Karin Maria kävi tulipunaiseksi ja
kieltäytyi kuulemasta hänen lörpötyksiään. Sitten kuiskasi Joachim
ääneensä nauraen jotain hänen korvaansa ja suuteli häntä tulisesti
poskelle, ennenkuin harppasi ylös ylisen portaita Beatan luokse, jolta
hän toivoi varmuudella saavansa ääretöntä myötätuntoisuutta.
Karin Maria seisoi kauan ja hieroi ajatuksissaan poskeaan esiliinansa
kulmalla, siksi kun pieni harvoin huomattava kuoppa suupielessä tuli
näkyviin. Hän päätti ensi tilassa urkkia Niilo Olavilta mitä hän ja
serkku olivat keskenään puhuneet. Mitä vanha vapaaherratar ajatteli ja
sanoi siitä hän tietysti viisi välitti.
Itse asiassa ei Joachimin olisi tarvinnut pitää salassa keskusteluaan
Stjernen kanssa. Kaikki oli tapahtunut hyvin juhlallisesti. Nuori
Skytte oli alusta aikain esiintynyt hyvin kunnioittavasti ja
kohteliaana ja Niilo Olavi joka viime aikoina oli kyllikseen kuullut
äitinsä ennustuksia "morsiosta joka tuo rakastajan myötäjäisiksi", oli
levollisesti mutta tunteellisena sanonut että kun hänellä nyt vähemmin
kuin milloinkaan ennen oli toiveita voittaa Agneta Skytten sydämen, ei
häntä myöskään hänen takiansa tarvinnut pitää kotoa ja perhepiiristä
eroitettuna. Niilo Olavi kohteli Joachimia koko ajan jonkunmoisena
valtuutettuna lähettiläänä Munkebodasta, eikä sanallakaan maininnut
heidän kilpakosintaansa. Joachim kohta ymmärsi, eikä hänkään tätä
arkaluontoista asiaa koskettanut. Eihän se itse asiassa kuulunut Niilo
Olaville miten Agnetan kohtalo vastedes suoriutuisi, kun hän itse ei
enää ollut hänen elämäänsä määräämässä.
Sitten oli Figge ukko, joka korkeammasta määräyksestä ei ollut mistään
tietävinään tullut sisään ja kaikki kolme olivat juoneet lasin totia
parhaassa toveruudessa Stjerne oli tavallista vaiteliaampi ja joi
tavallista enemmän. Sitten tarjosi vapaaherratar lasin teetä ja
Joachim sai hänen huuliltaan kuulla ensimäisen varsinaisen selityksen
käänteesen, joka suuressa määrin häntä huvitti.
"Jaa, jaa rakas Corydonini", vanha nainen taputti häntä ystävällisesti,
mutta vähän kova kätisesti poskelle, pienillä luisevilla sormillaan.
"Kun _nyt_ pian saamme Amarylliksemme morsiusvuoteesen, muistammeko
silloin joskus vanhaa Malviina Stjerneä, jonka ansioksi se
pääasiallisesti on luettava?"
"Armollinen vapaaherrattareni voitte olla varma että ketään en ole
useammin muistava kuin teitä", vastasi Joachim käsi sydämellään,
sydämellisesti kiitollisena hänen arvokkaasta ja viisaasta
sekaantumisestaan asiaan, vaikkei se kohta ollutkaan varsinaisesti
hänen tähtensä tapahtunut.
"Tyhjää puhetta", sanoi vapaaherratar päätään pudistaen. "Minä tuntisin
huonosti maailmaa jos uskoisin että nuori poika muistaa vanhaa ämmää
kauemmin kuin se on hänellä silmäin edessä. Ei, ei ajattele sinä
Amaryllistäsi — _entre nous_ hän kyllä sen ansaitsee! — ja huolehdi
siitä että on aika kaksoset ensi juhannuksena".
Joachim ei olisi juuri hänen pilapuheistaan välittänyt, mutta lupasi
kuitenkin nauraen, että kyllä vapaaherratar kummiksi pääsee.
"Pidän sanoistasi kiinni, _mon cher_!" huusi vapaaherratar ja uhkasi
häntä pikkusormellaan. "Varjelkoon häntä taivas jos hän minut pettää.
Kun tytöllä nyt vaan ei olisi kalvetustautia, näyttää siltä melkein...
Niin nyt olen sen pahimman sotkun vyyhdissä selvittänyt — lopun saa hän
tehdä itse. Niilo Olavia minun täytyy vielä kerran korvista ohjata".
Sitte antoi hän Joachimin suudella kättään, lähetti terveisiä Karin
Marialle, ja viime hetkellä tarkasti Joachimin hevosen satula-vyötä,
jonka tallirenki oli huolimattomasti pingoittanut. Vapaaherratar näki
kaikki mitä ympärillään tapahtui ja sai nyt suureksi huvikseen tehdä
pilaa Joachimista, jonka "rakkaus oli tehnyt sokeaksi".
Joachim oli äärettömän tyytyväinen matkaansa kun hän kello yhdeksän
illalla ratsasti Munkebodan pihaan.
* * * * *
Nyt kesällä, kun päivät olivat pitemmät, ei Lotti täti parhaimmalla
tahdollaankaan voinut tarkastaa kuinka kauan nuoret olivat ylhäällä.
Aivan mahdottomaksi osottautui saada Joachimia ja tyttöjä makuulle
määrä kellonlyöntinä, kun aurinko oli vielä korkealla taivaalla eivätkä
linnutkaan vielä olleet menneet levolle. Kitara polvillaan istui
Joachim leveällä kiviportaalla ja Karin Maria ja Beata — useimmiten
myöskin mamseli Fiken — äänetönnä toistensa vieressä muutamia rappusia
ylempänä.
Ja vaatimattomalla tuntehikkaalla tavallaan lauloi nuori Skytte
kitaran säestyksellä Geijerin miehekkäitä lauluja, ja toisinaan
aivan säestämättä vanhoja skånelaisia, alkuperäisesti tanskalaisia,
kansanlauluja, joita hän varhaisimpana lapsuutensa aikana ja osaksi
nyt uudelleen oli Munkebodan alustalaisilta oppinut. Talon rengit ja
piiat istuivat ryhmässä riippakoivun alla nurkassa ja kuuntelivat
yhtä hartaina kuin tytötkin — silloinkin kun hän lauloi pieniä
ranskalaisia viime vuosisadan "chansoneja", joita hän oli muinoin
iloiselta äidiltään oppinut, ja jotka ukko Niilo — avoimessa ikkunassa
iltapiippuaan poltellen — säännöllisesti pyysi uudelleen. Ankara Lotti
tätikin tuli toisinaan kuuntelemaan, seisoi ylinnä ovella korkea,
kovitettu myssy päässä ja ahdas, koinsyömä viitta heitettynä luiseville
hartioilleen.
"Tulkaa nyt sisään tytöt!" sanoi hän kun laulu loppui. "Aikoja sitten
olisi teidän pitänyt maata vuoteessanne!"
Mutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan. Uppiniskaisuutta oli ilmassa
— sitä ei voinut enää auttaa. Lotti tädin täytyi päivittäin myöntää
itselleen että Joachim oli tuonut mukanaan uuden ajan ja uuden hengen
Munkebodaan.
Sillä "nuori Skytte", perillinen, oli vähitellen tullut päähenkilöksi
talossa, pääpisteeksi jonka ympäri kaikki liikkui. Ei ainoastaan
Agneta ja hänen siskonsa pitäneet häntä arvokkaimpana talossa vaan
Niilo ukkokin joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut majuurskan
ensimäinen ja nöyrin palvelija meni päivä päivältä vihollisen
puolelle. Nuorukaisen hilpeä huolettomuus ja tulinen, rohkea miehuus
viehättivät vanhusta ja hän huomasi salaisella, surumielisellä
ilolla hänen haaveellisessa, vaikutuksille alttiissa luonteessaan
niin suurta sukulaisyhtäläisyyttä oman luonteensa kanssa, että se
aivan täydellisesti sovitti veljenpojan ajattelemattomuuden ja
uppiniskaisuuden. Ja Joachimin vähän epämääräisille ja hämärille
tulevaisuuden unelmille, hänen rehelliselle, kiihkoisalle
liittymiselleen suuren vallankumouksen kuolemattomiin, nyt vähitellen
uudelleen eloon heränneisiin aatteisiin tunsi setä luonnollista ja
lämmintä myötätuntoisuutta, jota ei hänen armonsa järkevä hallinto
yksinäisellä Munkebodalla tahi pyhän allianssin pakollinen rauha
Euroopassa koskaan olleet voineet tukahuttaa. Sillä Niilo Skytte oli
ollessaan nuori kornetti kuningas Kustaan joukossa, ollut — niinkuin
hän itse sanoi — "suuri jakobiini", ja kukaan ei ylpeää vapautta,
voimakasta persoonallista vaikutusta lämpimämmin ihaillut kuin hän.
Lapsellisesti ihaili hän nuorukaista — joka aina oli kekseliäs, aina
omaa etuaan katsomaton, jolla aina oli tuhat rohkeaa tuumaa valmiina,
joita hän sitten vakuutuksen lämmöllä, äärettömällä itsepintaisuudella
ja loppumattomalla kaunopuheliaisuudellaan osasi puolustaa. Lotti
täti pudisti päätään ja piti vastaan, minkä voi, mutta kaikella
viisaudellaan ei hän voinut estää että maatilan hoito yhä enemmän
siirtyi Joachimin käsiin. Majuuri tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi;
kun vaimonsa häntä torui että hallitusohjat liukuivat pois käsistään,
puolustautui hän sillä, että oli kaikille puolueille parasta jos
Joachim hänen johdannollaan, vielä hänen eläessään perehtyi oloihin —
hänhän se kuitenkin kerran tulisi isännäksi! Ja väki — epäluotettava,
itsepäinen, toraisa ja viekas rajakansa, jota on niin vaikea pitää
kurissa ja joka vaistomaisesti kunnioittaa ainoastaan itsetietoista
voimaa — se piti nyt jo kymmenen kertaa enemmän arvossa nuorta
luutnanttia jonka käskyt vaikka olivatkin olleet hieman ennenaikaisia
eikä aina tarkoin punnittuja, kuitenkin olivat selviä ja säntillisiä
ja, joka yhtä hyvin osasi antaa korvapuustin ajallaan kuin lootusetelin
sille, joka teki mielensä mukaan kuin vanhaa majuuria, joka suuttui,
marisi, antoi anteeksi ja pisti nuuskaa nenäänsä harmin päälle.
Joachim oli jo jättänyt sisään erohakemuksensa. Ellei täti ennen
vuoden loppua suostunut hänen ja Agnetan avioliittoon oli hän varmasti
päättänyt rakastettunsa estelyistä huolimatta mennä joksikin aikaa
ulkomaiseen sotapalvelukseen. Olla päivä päivän jälkeen täällä
kotosalla Munkebodassa toisiaan katsellen oli liian vaikea koetus sen
hän jo käsitti.
Parempi siis erota muutamaksi vuodeksi ja odottaa. Kireät olot
Puolassa, missä joka silmän räpäys odotettiin kapinan puhkeavan ilmi,
pyörivät nyt kaikkien nuorten mielissä ja moni ruotsalainen sydän
sykähteli halusta päästä sorretun kansan avuksi. Sillä Ruotsissa
ei unohdettu, että Puola oli kerran ollut veljesmaa ja sitte se
valtakunta, jolle suuret Kaarlot olivat uhranneet useimmat ajatuksensa
ja enimmän verensä; sen vapauden edestä taisteleminen moskovalaista
perintövihollista vastaan oli Joachim Skytelle ja monelle muulle hänen
ikäisellensä kuin erittäin kaunis ja jalo pyrintöperä.
Näinä pitkinä kesäiltoina puhui hän usein Beatan ja Karin Marian kanssa
tästä.
Oli jo kulunut hyvä matka heinäkuuta, mutta vielä ei hiiskuttu
sanaakaan Agnetan palaamisesta. Karin Maria, joka viime aikoina oli
käynyt uskomattoman rohkeaksi — äidin mielestä "itsevaltaiseksi", —
viittasikin siihen pari kertaa ja majurikin päästi pari lausuntoa
siihen suuntaan, että "kun ei kumminkaan Marieholmalaisenkaan kanssa
tullut kihlauksesta mitään, niin eihän tyttölapsen pakottaminenkaan
hyödyttäisi mitään" — mutta armollinen rouva oli järkähtämätön.
Hän etupäässä ajatteli sitä, eikä sitä salaisuutena pitänytkään,
miten "rumalta näyttäisi", jos Agneta parooni Stjernen "hylkäämänä"
— sanoessaan tämän sanan nirpisti majuurska tavallisesti huulensa
ylpeästi ja katsoi suoraan silmiin sitä, jonka kanssa hän puhui — jos
Agneta nyt suoraa päätä naitettiin Joachimille. Oli puhuttu kylliksi
seutukunnalla Agnetasta — nyt pitäisi ihmisten saada aikaa unohtaa
hänet.
"Mutta äiti" uskalsi Beata silloin sanoa, aivan itku kurkussa: "jos
serkku Joachim sitte menee sotaan?..."
"Niin menköön vaan", vastasi majuurska tyynesti. "Se tekisi vain
hänelle hyvää. Minun nuoruuteni aikana oli asiaan kuuluvaa, että miehen
piti olla osallisena ainakin yhteen sotaretkeen, ennenkuin hän jättäysi
lepoon".
"Mutta äiti", lisäsi Beata ujosti, "hän voisi olla paljon enemmän
hyödyksi täällä Munkebodassa".
"Tarkoitatko todellakin sitä?... Hän tekisi viisaimmin jos hän antaisi
kivien olla rauhassa pellolla", vastasi majuurska lyhyesti, ja
myssyn nauhat lepattivat leuan alla, kun hän ajatteli kaikkia niitä
parannuspuuhia, joita Joachim oli esittänyt ja joihin hän oli osaksi
saanut sedän myönnytyksen. "Siellä jossa ne makaavat, eivät ne maksa
ruutia eikä rahaa, ja maata meillä, Jumalan kiitos, on kylliksi Göingen
kihlakunnassa"!
Ainoa, joka ei suorastaan koettanut taivuttaa Lotti tätiä ja itse
asiassa viime aikoina tuntui olevan kerrassaan välinpitämätön siitä,
josko Agneta tuli kotiin eli jäi Kristianstadiin, oli Joachim serkku
itse. Hän melkein ei enää puhunutkaan hänestä ja hänen mielialansa
oli paras mitä voi toivoa — vähän epätasainen, mutta ylipäänsä mainio
— liiankin hyvä tyttöjen mielestä ja Beatalla ei ollut enää syytä
ensinkään valittaa minkään "Roqvaiosain näyttelemisestä".
Karin Marialla oli kumminkin epäluulonsa: hän oli huomannut että
Joachim serkulla ja mamseli Fikenillä oli viime aikoina luonnottoman
paljon yhteisiä salaisuuksia, kun hän muisti serkun sanat eräänä
edellisenä tilaisuutena, päätti hän tästä jotenkin suurella
varmuudella, että hän vihdoinkin tavalla tai toisella oli löytänyt
yhdyssiteen rakastettunsa kanssa. Mutta hän ei kertonut kellekään
luulojaan — eikä koettanut koskaan saada mitään tietää — mitäpä se
olisi hyödyttänyt? Senkautta hän olisi vain raskauttanut omaatuntoansa
uudella kuormalla, eikä Karin Marian omatunto ollut enää niin vapaa
kuin tavallisesti.
Mutta mamseli Fiken raukan omantunnon laita oli pahemminkin, sillä,
kuten Karin Maria arvasi, asia todellakin oli... Ollen syvästi
vakuutettu siitä että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot
luvallisia, oli Joachim taitavasti viekoitellut kiltin mamseli
Fikenin hänen ja Agnetan välisen mitä vilkkaimman kirjevaihdon
välittäjäksi. Tämä tietysti oli vähän estellyt ja puhunut armollisesta
majuurskasta ja neljännestä käskystä, mutta kun hän oli hyvin
romantillinen ja kun hänellä oli hellin sydän, mitä olla voi ja osaksi
itsetiedottomassa ymmärtäväisyydessään, oli laskenut, että kenties
kerran tulevaisuudessa ei suinkaan olisi haitaksi, että oli tehnyt
tulevalle Munkebodan omistajalle palveluksen, myöntyi hän monien
kyynelien perästä "löitnantin" ihastuttaviin, mutta kylläkin vähän
sofistisiin, kaunopuheliaisiin pyyntöihin. Hän otti osoitteellaan
vastaan Joachimille tulevat kirjeet ja keksi väsymättömällä, koskaan
pettämättömällä kekseliäisyydellään alinomaa uusia keinoja,
vähintäkään epäluuloa herättämättä toimittaa hänen epistolansa
Agnetalle. Sopimus tähän kirjevaihtoon oli tapahtunut eräällä uudella
yöllisellä vierailulla sotaneuvoksen puutarhassa. Nämät salaiset
ratsastukset yön ja pimeän läpi, saadaksensa puolentunnin ajan seistä
rakastettunsa akkunan alla, kuulla hänen äänensä ja saada katsoa hänen
helliin ruskeisiin silmiinsä, viehättivät, seikkailumaisuudellaan ja
romanttisuudellaan nuorta Skytteä mitä suurimmassa määrässä. Vaan
kun unestaan herännyt utelias neiti Susen oli viime kerralla vähällä
huomata hänet, luopui Joachim hieno tunteisesti tästä uhkarohkeasta ja
useammassa kuin yhdessä suhteessa vaarallisesta huvista. Sielullaan
ja aistimillaan, kaikella olentonsa uhkamielisyydellä hän rakasti
Agnetaa, ahkera ja hellä kirjeiden vaihto jossa tyttö peittelemättä
avasi hänelle sisimmän sydämensä, kiinnitti häntä vielä lujemmin
morsiameensa. Hän saattoi istua tuntikausia pellonpientareella tai
vasikkahaassa ja lukea uudelleen ja yhä uudelleen näitä viehättävän
somia kirjeitä tietämättään ikävöiviä, hurmaavia intohimoisia niinkuin
Agneta itsekin oli ja sen lisäksi niin viattoman ymmärtäväisiä ja
tyttömäisen kainoja, kirjoitustavassaan alati muistuttaen Fiken
mamselin: "Kunnioittavasti ja nöyrästi piirtäen".
Agneta soimasi tietysti joka päivä itseään siitä, että täten petti
sekä äidin että täti Fagerhjelmin ja Susenin. Mutta istuttuaan koko
iltapäivän koruompeluineen sotaneuvoksen syreenimajassa ja oksien
välitse kurkisteltuaan Susenin ihailijoita Netti tädin väsymättömällä
tunteellisuudella ääneen lukiessa rouva Cottinin "Mathildea" — ei hän
voinut iltasella, vaikka henki olisi mennyt, olla pistäytymättä leipuri
Ullan luona kuulemassa, oliko "kotoa" mitään kuulunut... Kirjeet
jalosukuiselle ja siveälle neiti Agneta Skyttelle käärittiin nimittäin
paperiin ja osotettiin mamseli Fikenin serkulle, Ullalle, jolla oli
pieni leipuriliike sotaneuvoksen talon viereisessä talossa. Siten ei
kukaan saanut vihiä Agnetan suuresti laajenneesta kirjevaihdosta.
Vaan Susen ja Netti täti eivät voineet käsittää, miksi Agneta joskus
kaikista liikuttavimmissa kohdissa "Mathildessä" äkkiä antoi työn
pudota helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä suurilla haaveksivilla
silmillä, mitkä hän sitten sulki hymyillen — hymyillen niin hellää,
valoisaa ja onnellista hymyä että vanha rouva Cottin ei varmaankaan
koskaan elämässään ollut houkutellut esille sellaista.
"Agneta"! huusi Susen ja kutkutti virkkineulallaan häntä niskaan. "Mitä
se taasen on?..."
Mutta täti Ekebäck katsahti ylös pyöreiden silmälasien yli ja käänsi
vartaallaan lehteä.
"Unelmia", sanoi hän hajamielisesti. Ja sitten — lähemmin tarkastaen
Agnetaa, joka punastui äkkiä ja alkoi ommella kuin henkensä edestä —
suopeasti ja veitikkamaisesti hymähtäen:
"Nuoruuden unelmia!..."