Karin Maria oli niin merkillinen ja levoton koko iltapäivän kun Stjerne
oli lähtenyt, että oli kerrassaan ihme ja kumma ettei sitä kukaan
huomannut ja siitä mitään maininnut. Mutta Beata oli — harmistuneena
tosin Karin Marialle pauhattuaan siitä että "viitsitäänkin välittää
mokomasta kosijasta" — täydessä hommassa laittaessaan vanhaa, vähintäin
kymmenen vuotista kesähattua, jonka hän oli yliseltä löytänyt "ihan
uudeksi" ettei joutanut muuta näkemään eikä kuulemaan. Joachim
viime aikoina kulki ympäri haaveksien ja hämäriä, pilven korkuisia
tuulentupia aivoissaan hautoen — hän ei kuullut eikä nähnyt. Majuurska
tarkasti liinakaappejaan ja valmisti "juhannaspyykkiä", hänen päässään
pyörivät lakanat ja pyyhinliinat, täydet ja vaillinaiset tusinat, hän
ei nyt muuta joutanut ajattelemaankaan.
Illemmalla päätti Karin Maria mennä puhuttelemaan mamseli Fikeniä,
hän oli tyttöjen kaikki kaikessa. Kaikilla heillä oli se tunto ettei
kukaan maailmassa heitä paremmin ymmärtänyt kuin mamseli Fiken, joka
— aikoja ennen kuin äiti sen tarpeelliseksi katsoi — oli omilla
ansaitsemillaan rahoilla ostanut heille heidän ensimäiset nukkensa
Röingen markkinoilta, hoitanut heitä tuhkurissa, kärsivällisesti
kuulustellut heiltä Lafontainen kaskuja ja katkismoa, jatkanut heidän
hameitaan, parannellut hattujaan, ja sanellut miten heidän piti
kirjoittaa ensimäisiä onnittelukirjeitään sukulaisille, kirjeitä,
jotka aina päättyivät sanoilla: "nöyrimmällä kunnioituksella
piirtäen", kertonut luvattomia kummitusjuttuja ja tarjonnut heille
kiellettyä siirappiruokaa. Usein he mamseli Fikenille torasivat, ja
keskenään tekivät hänestä pilaa, mutta kun jotain oli epäkunnossa
niin aina sitä kuitenkin hänen "matalaan majaansa" turvauduttiin.
Mamseli Fiken oli kyllä "hupsu" niinkuin äiti hänestä tapasi sanoa,
mutta hänen köyhyytensä, hänen muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta
ja oikuista riippuvaisuutensa, hänen vaikea asemansa "parempain"
ja "huonompain" ihmisten rajalla, hänen ponnistuksensa "matalan
majansa" ylläpitämiseksi — kaikki oli kehittänyt hänen muutenkin
tarkkaa ihmistuntemiskykyään, jota hänen armonsa majuurskakin
itseviisaudessaan ja tunnetulla käytännöllisyydellään usein käytti
hyväkseen. Tytöt tekivät sen aina — niinkuin jo sanottiin — Karin
Maria ei vähiten, vaikka hän muuten oli niin "olevinaan" Karin Maria
ei tarvinnut kauas mennä. Puutarhasta näki hän jo mamseli Fikenin,
kovaksi kovitettu, vaalea päähine syvälle otsalle vedettynä, niityllä
kävelevän askel askeleelta kumartuen — ruohoja ja kukkasia poimimassa.
Karin Maria tiesi, että hän aina kesäkuussa tapasi koota lemmenkukkia,
sydänruohoja ja muita kasvia, joita hän sitten taitavasti kuivasi
ja liisteröi varjokuvien ja syntymäpäivävärsyjen ympärille. Näitä
haaveellisia runosepustuksia, kultapaperikehyksiin asetettuina, pitivät
hienoimmat talonpoikaistytöt, suuressa arvossa. Niinkutsutuilla
"muistolehtisillään" saikin mamseli Fiken monta tervetullutta
kaksitoista killinkiä ja plootun seteliä. Karin Maria tervehti häntä
ja rupesi myöskin lemmenkukkia poimimaan. Valtioviisaasti alotti
hän keskustelun puhumalla ilmasta, heinistä, puolivuosipesusta y.m.
y.m. Koottuaan tarpeeksi kukkia istuutuivat he vierekkäin puron yli
johtavalle puoleksi lahonneelle puusillalle, jalkojaan veden päällä
heilutellen.
Etäämpänä maantiellä näkyi Joachim ja pari renkiä tuovan hevosia
juotettavaksi ennen yöksi talliin panoa. Täyttä laukkaa ratsastaen,
pari irtonaista hevosta kummallakin puolen, poikkesivat he lujaan
poljetulle hiekkaiselle polulle ja ratsastivat kauas kivien väliin
matalalla jokirannalla. Joachim huomasi molemmat naiset ja tervehti
hymyillen, jatkaen hilpeää puheluaan renkien kanssa, jotka hänen
kehoituksestaan rupesivat laulamaan. Aurinko laski punasella hohteella
Marieholman metsien taa.
"Ompa omituista miten hyvin 'löitnantti' viihtyy täällä göingeläisten
kesken", sanoi mamseli Fiken, pää kallellaan asettaessaan mansikan
lehtiä valmiin kukkavihkonsa ympärille.
"Sehän on aivan luonnollista, göingeläinenhän hän on itsekin ja täällä
tulee hänen kotinsa varmaankin aina olemaan".
"Mutta kun on ollut Tukholmassa ja hovissa niinkuin löitnantti..."
"Vähän kai se lienee mitä hän hovissa on ollut"! nauroi suoraluontoinen
Karin Maria. "Kaikessa tapauksessa en luule hänen sitä kaipaavan".
"Ehkei, siellähän sitä viihtyy missä sydän on", huokasi mamseli Fiken.
Karin Maria itsekseen siunasi mamseli Fikeniä siitä että hän niin
mukavasti ohjasi puheen aineesen, josta hän juuri tahtoi keskustella.
Hän sanoi yhtäkkiä aivan totisena, mutta kohottamatta silmiään
kukkavihosta, jota hän juuri järjesti:
"Rakas mamseli Fiken — minä olen juuri saanut tietää — jotain Agnetasta
— jotain, joka panee minut..." Hän vaikeni epätietoisena.
"No, mutta Karin Mariaseni", mamseli Fiken oikein uteliaisuudesta ja
osanotosta värisi. "Kerrohan pian! Mitä kaikessa maailmassa..."
"Niin". Karin Maria ei enään empinyt. "Parooni Stjerne oli täällä
iltapäivällä..."
"Kyllä näin, kyllä näin herrasväen puutarhassa kävelevän..."
"Silloin juuri", sanoi Karin Maria punastuen. Hän ei voinut käsittää
miksi hän tässä istuu punastuen. Jumala kyllä tiesi ettei hänellä
siihen mitään aihetta ollut! "Hän antoi minun ymmärtää — niin sen
ainakin käsitin — kun... kun... hän lähemmin asiaa tuumittuaan
vihdoinkin olisi päättänyt luopua Agnetasta. Mutta minä en tiedä, en
voi päättää, jos on _oikein_ että ilmoitan siitä Agnetalle tai jollekin
muulle. Eihän hän ole jättänyt sitä minun toimekseni..."
Hän katsoi kysyen, epävarmana mamseli Fikeniin ja jatkoi vielä
epäröivämpänä:
"Minä tietysti vähän pelkään sanoa sitä äidille, sen mamseli Fiken
kyllä ymmärtää... Hän voisi pitää sitä loukkauksena — perhettämme
kohtaan, tarkoitan — kun se on _hän_ joka rikkoo. Ja kun tiedän, että
parooni Stjerne panee paljon arvoa äidille ja isälle, niin..." Karin
Maria vaikeni hämillään "En tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi
tekemän", lopetti hän puheensa.
"Minä en _luule_ että Karin Marian pitäisi sanoa se äidille heti",
sanoi mamseli Fiken varovaisesti. "Ainoa tapa millä voitaisiin se
luonnollisesti esittää olisi 'löitnantin' kautta... Hän puhuisi parooni
Stjernen kanssa".
"Mutta sitten taasen pelkään että parooni Stjerne, joka pelkästä
suvaitsevaisuudesta, pelkästä hyvyydestä, niin sanoakseni, vapauttaa
Agnetan, pitäisi sitä jonkunmoisena kopeutena Joachimin puolelta,
jonakin pakottamisena, jos _hän_..."
"Eikä, jos Joachim serkku käyttäytyy viisaasti! Ja kun hän saa tämän
kuulla, tulee hän niin iloiseksi, että kyllä saamme hänen taivuttamaan
jäykkää niskaansa hieman..."
Karin Maria katsahti luottavasti, melkein ihaillen mamseli Fikeniin.
"Sitten pitäisi minun ensiksi puhua serkku Joachimin kanssa?..."
"Jos _minä_ uskallan neuvoa Karin Mariaa", mamseli Fiken kävi yhä
nöyremmäksi mitä varmemmaksi hän tunsi itsensä. "Ehkä Karin Maria
tekisi sen heti ennenkuin hänen armonsa, majuurska saa vihiä asiasta.
Voimmehan kutsua häntä tänne..."
"Se olisi varmaankin viisainta", sanoi Karin Maria helpotuksesta
huoahtaen. "Silloin voisi mamseli Fikenkin olla mukana..."
Mamseli Fiken otti heti irti suuren vyöliinansa ja rupesi sillä
innokkaasti huitomaan nuoreen Skytteen kääntyen.
"Minuako huidotte"? huusi Joachim niityn yli hevosen selästä.
"Niin" vastasi Karin Maria kimakasti mutta varmaan. "Eikö Truls voi
ottaa hevosiasi"?
Joachim puristi päätään. Hän viittasi päättäväisesti — pikku Hansille,
joka avojaloin, sormi suussa, koko matkan oli juossut ihailemainsa
hevoskaakkien perässä, ja teki hänet kuningastakin onnellisemmaksi
antamalla hevosen hänen hoitoonsa ja vielä kuusi äyriä palkkioksi.
Sitten juoksi hän kiivaasti niityn poikki ja välinpitämättömästi
sanoen: "Mikä Herran nimessä on hätänä"? heittäysi hän suulleen
pehmeään ruohoon sillan vieressä. Karin Maria ja mamseli Fiken vetivät
heti häveliäästi jalkansa ylös.
"Arvoisat neidit, älkää olko millännekään"! huusi Joachim nauraen.
"_Parole d'honneur_, jos muuta näen kuin kengänanturanne"!
"Serkku Joachim"! sanoi Karin Maria tuimasti ja poimitteli hameensa
ankarana ympärilleen. "Jospa tietäisit kuinka vakavia asioita meillä on
puhuttavana sinulle..."
Joachim nousi äkkiä kyynärpäähänsä nojaten. "Oletko kuullut jotain
Agnetasta"? kysyi hän levottomasti.
Karin Maria teki kieltävän liikkeen ja kertoi hänelle keskustelunsa
Stjernen kanssa pääpiirteissään melkein samoin kuin äsken mamseli
Fikenille.
Nuori Skytte oli noussut seisaalleen. Hän seisoi siltapatsaasen nojaten
ja katsoi tarkkaavaisesti serkkuunsa.
"Mutta... mutta minä en ymmärrä!... Hän joka on härkäpäinen kuin
itse paholainen... Jotain on täytynyt tapahtua, joka on häneen
vaikuttanut..."
Joachim seisoi ja ajatteli yöllistä vierailuaan Kristianstadissa viikko
takaperin. Hän oli näinä viime päivinä useasti torunut itseään siitä
että voi niin ajattelemattomasti panna rakastettunsa maineen vaaran
alaiseksi ja pelkäsi nyt heti että joku mahdollisesti oli huomannut
hänet ja Agnetan yhdessä ja kertonut siitä tavalla, joka... Hän vuoroin
punastui ja vaaleni ajatellessaan, että Niilo Olavi mahdollisesti olisi
saanut vihiä asiasta.
"Vaikuttanut häneen"! toisti Karin Maria ja lensi tulipunaiseksi.
"Niin... mahdollisesti vanha vapaaherratar, hän on alusta alkaen ollut
naimista vastaan, niinkuin tiedät..."
"Sitten olisi hän voinut käyttää vaikutusvaltaansa aikaisemmin, niin
ainakin minusta...", mutisi Joachim.
"Mutta, Joachim, onko tosiaankin mahdollista, ettet lainkaan voi
arvostella sitä hienoutta, noblessia, jota Stjerne nyt osottaa"?
huudahti Karin Maria suuttuneena.
"Ensiksi minun täytyy tietää mitä tämä merkitsee", vastasi Joachim
epäluuloisena — käyntinsä Agnetan luona ja viimeinen keskustelunsa
"kosijan" kanssa kummailivat vielä aivoissaan. "Luonnottomalta tuntuu
minusta että joku noin vaan yhtäkkiä, mir nichts, dir nichts, voi
luopua Agnetasta. Se ei lyö yhteen sen kanssa mitä hän minulle on
sanonut".
Joachim ei ollut siksi ihmistuntija, että olisi voinut ymmärtää
että Stjernen luonteisissa — hidas- ja raskasmielisissä — usein
ensimäinen innostus muuttuu voimakasta vastarintaa kohdattuaan tylsäksi
välinpitämättömyydeksi, haluttomuudeksi tehdä mitään ponnistuksia,
joista kuitenkaan ei voi mitään varmaa tulosta toivoa. Joachimia
vastukset kiihoittivat, Stjernen ne tekivät välinpitämättömäksi — siinä
oli salaisuus, jota nuori Skytte nyt seisoi ja tuumi voimatta sitä
ymmärtää.
Mamseli Fiken laajalla, joskin hämärällä ja hajanaisella
ihmistuntemiskyvyllään sen ymmärsi — hän vaan ei tiennyt miten
hän voisi sen selittyä. Hän katsoi Joachimiin ja sanoi hiljaa ja
hyväntahtoisesti:
"Minun mielestäni pitäisi luutnantin vielä kerran puhua paroonin
kanssa. Voisi sattua, että herrat nyt sopisivat paremmin. Ja kun hän
_itse_ on sanonut Karin Marialle, että hän olisi halukas vetäytymään".
"Täytyy kohteliaasti väistyä tieltäni, että voisin sen kunniaa
tehden vastaan ottaa!" huudahti Joachim, jonka arka kunniantunto oli
loukkaantunut.
"Rakas serkku", Karin Maria oikasi varovasti hameensa poimut ja nousi.
"Ethän voine vaatia että Niilo Olavi Stjernen pitäisi tarjota sinulle
Agnetaa hopeatarjottimella ja sanoa olkaa niin hyvä ja ottakaa hänet...
Saat olla tyytyväinen kun hän vapauttaa isän lupauksestaan ja väistyy
tieltäsi..."
Joachim nauroi yhtäkkiä taasen hyvällä tuulella, kohteliaasti syliinsä
vastaanottaen Karin Marian ja mamseli Fikenin kun he sillalta
hyppäsivät niitylle mennäkseen oikotietä kotiin puutarhan läpi. Hän
sanoi hilpeästi:
"Olet oikeassa, serkku Karin Maria. Minä vaan ajattelin jotain,
joka..." Hän keskeytti äkkiä puheensa "Jumala suokoon että olisit
oikeassa!"
"Oikeassa olen aina", vastasi Karin Maria varmasti.