Karin Maria oli ollut viime päivät aikalailla — kuten äiti sanoi —
"ajatuksiensa vallassa". Beata sanoi sen alkaneen siitä saakka kuin
hän tuli kotiin Marieholma-matkaltaan, mutta Karin Maria lykkäsi
luotaan arvokkaalla kylmyydellä tämän vetäisyn. Eikä parannut
mieliala siitäkään, vaikka parooni Niilo Olavi vieraili Munkebodassa
kaksi kertaa samalla viikolla — ensiksi tiistaina äitinsä käskystä
lainaamassa hienon hienoa sukkulaista ja sitten lauantaina tuomassa
laatikollisen asterin taimia, joka oli vanhan vapaaherrattaren lahja
Karin Marialle. Vieras ja Joachim eivät tavatessaan puhutelleet
toisiaan, kumarsivat vain kylmästi, mutta "eivät Jumalan kiitos
näyttäneet siltä kuin tahtoisivat käydä kaksintaisteluun", kertoi
Beata helpommalla mielellä mamseli Fikenille. Molemmilla kerroilla
oli parooni — joko omasta halustaan tahi äitinsä vaikutuksesta, siitä
ei Karin Maria voinut oikein päästä selville, — näyttänyt vanhimmalle
neidille erityistä kohteliaisuutta.
Kumminkin käyskenteli nyt vanhin neiti pitkät valoisat kesäpäivät
tuumien sinne tänne vanhan vapaaherrattaren kummallisia ehdotuksia
istutellessaan pieniä asterin taimia kukkapenkkeihin eli Bengtan
kanssa nuoralla jakaessaan keittiöpuutarhan palstareita, joidenka
välille pikku Hannes työnjohtajan suurilla puukengillä sai polkea
yhteen kertaan käytävät. Ja sellainen voima on kerran vapaasti
julkilausutulla, selvällä ja päättäväisellä sanalla — sanalla, jonka
taustana on tuuma ja tahto, — että Karin Maria ensiksi jonkunmoisella
vastenmielisellä arkuudella, sitte yhä enemmän tyyntyen, melkeinpä
voi sanoa mielenmaltilla huomasi, että hän todellakin alkoi pitää
Malviina muijan rohkeaa ehdotusta hyväksyttävänä mahdollisuutena,
mahdollisuutena, joka voisi käydä koko hänen elämänsä ja
tulevaisuutensa suhteen määrääväksi. Tietämättään ja tahtomattaan
selvittää itselleen asiaa, alkoivat hänen ajatuksensa yhä enemmän
pyöriä Niilo Olavin ympärillä, jota hän sitte lapsuutensa aikojen
ei ollut ajatellut koskaan muutoin kuin välttämättömänä, vanhempana
naapurina ja sittemmin kummallisen Agnetan kosinnan jälkeen, vain
sulasta myötätuntoisuudesta sisartaan kohtaan, oli arvostelematta
katsellut häntä samoilla silmillä kuin Agneta itse sekä Beata. Mutta
Karin Maria täytti tässä kuussa kaksikymmentä neljä vuotta — hän
oli melkein viisi vuotta vanhempi Agnetaa, ja hän alkoi katsella
maailmaa jossain määrin toisilla silmillä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin
äitinsäkin että parooni Stjerne ehdottomasti olisi monen peninkulman
kuuluvilta edullisin naimakauppa ja että koko pohjois Skånesta saisi
etsiä Marieholman vertaista maatilaa. Sitäpaitse tunsi Karin Maria
viime aikoina ilmestyneistä "kosijaa" koskevista ennakkoluuloista
huolimatta sydämessään jonkunmoista myötätuntoisuutta Stjernen ujosti
hyväntahtoista ja hieman surumielistä olentoa kohtaan, hän muisti
miten hän kahdeksan tai kymmenvuotiaana tyttötyllerönä paroonin
ollessa jo kaksikymmentäviisi vuotias, täysi-ikäinen mies oli ollut
hänen ilmeinen suosikkinsa, saanut leikkikaluja ja karamelleja ja
oli häntä kutsunut "pikku morsiamekseen". Se oli kummallista, mutta
kaiken tämän muisti hän nyt yhtäkkiä jonkunmoisella mielihyvällä.
Aikaisemman nuoruutensa aikana ei Karin Maria ollut paljon nähnytkään
häntä Munkebodassa — ne olivat paroonin "hurjimpia aikoja", kotiinsa
ja vanhan paroonittaren merkillisyyksiin kovin kyllästyneenä, oli
hän enimmät ajat majaillut Kristianstadissa, ja elänyt siellä
upseeripiireissä, tahi kierrellyt maita mantereita pitemmillä
vierailuilla ystäviensä ja tuttaviensa luona. Sitten oli Karin Maria
itse ollut poissa parisen vuotta Tukholmassa ja kun hän tuli kotiin
jälleen, oli hän tavannut Niilo Olavin jotenkin samanlaisena, kuin
miksi hän muisti hänet sitte lapsuutensa, hiukkasen vanhempana vain,
hieman lihavampi ja surullisempi. Hän ei ollut enempää häntä ajatellut
ennenkuin tämä yhtäkkiä rakastui Agnetaan ja esiintyi tämän julkisena
kosijana. Silloin oli hän oitis, samoin kuin Beatakin varmasti
ollut häntä vastaan ja oli tuntenut itsensä suurimmassa määrässä
kiihoitetuksi kun äiti aineellisista syistä tahtoi pakoittaa sisaren
avioliittoon, joka hänelle oli niin sanomattoman vastenmielistä.
Nyt, kun Agneta oli poissa ja hän jälleen alkoi katsella itseään
Munkebodan enin huomiota herättäväksi olennoksi, alkoi Karin Maria
vähä kerrassaan katsella olosuhteita vähän toisella tavalla... Hän ei
ollut suotta enimmän äitinsä näköinen sisaruksista; hän alkoi ymmärtää,
että aineelliset syyt ovat myöskin syitä ja että voi katsella samaa
asiaa kahdelta eri puolelta. Tietystikään Niilo Olavi ei ollut mikään
unelmien sankari enemmän kuin raivoisa Rolandkaan, (niin tykkönään oli
Karin Maria jo luopunut entisistä ihanteistaan että hän sisällisesti,
hieman halveksivasti hymyillen antoi Joachimille nämät nimitykset),
mutta hän oli hyvä, ruotsalainen aatelismies, joka todellakaan ei
ollut hullumman näköinen — varsinkin silloin kuin hän silloin tällöin
suvaitsi hymyillä. Hän joi paljon — Karin Maria rypisti ehdottomasti
kauniita kulmakarvojaan — mutta hän kestikin paljon; harva tai tuskin
kukaan oli nähnyt hänet koskaan juopuneena. Ja mitä Figge Walqvistin ja
sensemmosien seuralaisuuteen tulee, niin tekisi hän kyllä sitte siitä
lopun, jos... jos... hänelle kerran tulisi siihen tilaisuutta. Vanha
vapaaherratar oli arvannut oikein kun hän oli kuvitellut mielessään
ettei Karin Maria antanutkaan jokaisen hypätä nenälleen ja että hän
ei kenellekään suuremmalla luottamuksella voinut jättää hallituksen
ohjia kuin hänelle: niin hyvin Marieholma kuin Niilo Olavikin olivat
nyt kerran tottuneet naiskäsien ohjattaviksi. Karin Maria oli ylpeä,
rehellinen ja viisas, oikein hyvä ja kelpo tyttö, mutta hänellä ei
ollut paljon Skyttein luonnetta: tuota haaveellista, vaikutuksille
altista, levottomasti leimahtelevaa, uhkarohkeasti kapinoivaa
rajalaisen luonnetta — "sissiverta", kuten Niilo ukko jonkunmoisella
ylpeydellä sitä nimitti. Hänellä ei ollut heidän mielikuvituksensa
runsautta, hän näki mitä hänen piti nähdä ja mitä hän tahtoi, mutta
ei enempää. Äidillä oli tapana kertoa, että hän koulu-aikanaan 1780
vuosiluvulla oli ranskalaiselta kotiopettajattareltaan oppinut
"ajattelemaan viivottimen mukaan". Vaikkakin Karin Maria oli niin
paljon aikansa lapsi, että hän voi hyvin tunteellisesti laulaa "Laakson
ruusua" ja oli monet kerrat vuodattanut katkeria kyyneleitä, runoja ja
romaaneja lukiessaan oli hänellä kumminkin sisimmässään koko joukko
tuota viime vuosisadan järki-ihmistä ja sääntöjen mukaisuutta, joka
vielä oli hänen äidissään luonteenomainen piirre ja oli määräävänä
kaikessa hänen toiminnassaan.
Asterilähetyksen jälkeen oli parooni vielä kolmannen kerran käynyt
Munkebodassa. Kun Beata päätyakkunasta oli nähnyt tuttujen kiessien
vierivän pihamaalle, sanoi hän sisarelle:
"Herra Jumala, siellä on Stjerneläinen jälleen!... Mitä maailmassa
luulet hänen hakevan täältä lakkaamatta, kun hän tietää kumminkin että
Agneta on poissa?
"Sitä ei ole niin helppo tietää", vastasi Karin Maria lyhyesti.
Beata istui pahatuulisena keskelle sohvaa kädet ristissä ja äänetönnä
kun sisar otti esille sievimmät kenkänsä, silitti tukkaansa kuvastimen
edessä, kietoi soman musliiniliinan kaulallensa ja huljahutti
porttukaalilaista hajuvettä nenäliinaansa. Karin Mariasta tuntui
tietenkin tuo teeskentelemätön kummastus vähän nololta, mutta hän ei
ollut sitä huomaavinaankaan.
"Etkö vähän somistaudu sinäkin Beata?" kysyi hän välinpitämättömästi,
avatessaan ullakon oven.
"Ei pistäisi minun mieleenikään koskaan mennä sisälle häntä
tervehtimään, ellei äiti suorastaan siihen käske minua", vastasi Beata
itsepäisesti.
Karin Maria oli vihoissaan laskeutuessaan hitaasti rappuja alas
parhaissa kengissään. Hän ei ollut tarkoittanut mitään erityistä
viattomalla pukunsa vaihdolla, mutta Beatan erehdyttämättömästi
pilkallinen hämmästys vaikutti, että hänestä tuntui nyt, kuin olisi hän
halpamainen onnen etsiä ja etujansa ajatteleva liehakoitsia.
Parooni nousi heti salissa hänen astuessaan sisälle — näytti siltä kuin
vieras olisi odottanut häntä.
Karin Maria niiasi kohteliaasti ja alkoi heti hyvin perusteellisesti
kuulustella, vapaaherrattaren vointia ja sen jälkeen yhtä
perusteellisesti kiittää astereista, jotka "rehoittivat niin
erinomaisesti". Kun parooni ei vastannut mitään, joka olisi voinut
antaa hänelle alkua ja pitänyt keskustelua vireillä kävi hän noloksi
ja punastui. Karin Mariaa puki suuressa määrässä kun hän kävi hieman
hämilleen — hänen kasvonsa kadottivat silloin jäykän, kovin varman
ilmeensä.
Majuuri istui ja nyykytteli päätään. "Posti ja kotimaan sanomansa"
takaa. Hänen päivällisunensa oli tullut häirityksi ja hän olisi suonut
Marieholmalaisen niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Itse asiassa eivät
nämät ranskalaiset vierailut häntä kovinkaan paljon miellyttäneet.
Stjerne kieltäytyi säännöllisesti Joachimin tähden jäämästä
illalliselle, niin hädin tuskin sai hänet juomaan kupposen kahvia tahi
totilasin. "Whisti" eli "bostoni" pelistä ei ollut puhettakaan, kun
Figge Malviina muijan määräyksestä ei enää uskaltanut seurata mukana.
"Eikö parooni tahdo itse nähdä, miten mainiosti ne kasvavat?" kysyi
lopuksi Karin Maria päättäväisesti epätoivoisena koettaen venyttää
puheaineen astereista, niin pitkälle kuin mahdollista.
Niilo Olavi sieppasi kohta hattunsa ja he vaelsivat yhdessä ulos
auringon paisteesen.
Puutarhassa, joka kuului erityisesti Karin Marian valvonnan alle, tunsi
hän kohta olevansa omalla alallaan ja sai heti jälleen tavallisen
varmuutensa ja tottuneen tapansa. Todellisella harrastuksella ja
erittäin rakastettavalla tavalla näytteli hän hiljaiselle, mutta
tarkkaavaiselle Niilo Olaville istutuksiansa ja laitoksiansa.
Lopuksi tulivat he pieneen lehtimajaan, jota Karin Maria erityisesti
suosi ja jonne hän oli ripustanut tuuli harpun, jonka hän tahtoi
näyttää paroonille.
Mutta — Karin Maria oli tuskin etusormellaan innokkaasti osottaen
riippukoivua, alkanut selityksensä, kun parooni yhtäkkiä kumartui
eteenpäin ja laskien kevyesti kätensä Karin Marian kädelle, keskeytti
hänet:
"Neiti Karin Maria", alkoi hän melkein juhlallisesti — kireä suhde
hänen ja tyttöjen välillä "kosinta" aikana oli syynä etteivät he
koskaan olleet tulleet heittäneeksi arvonimiä pois, — "te olette ainoa,
jonka kanssa, tuntematta kovin suurta vastenmielisyyttä voin puhua...
tuosta... tuosta..." Hän pysähtyi, katsoi häneen ja istahti äkkiä
raskaasti turvepenkille sanoen: "salliiko neiti?"
Karin Maria kumarsi kohteliaasti päätään; hän istahti itse vähän matkan
päähän hänen viereensä.
"En ole", alkoi hän jälleen vähän hämillään, katsomatta häneen, "koko
tänä kuukautena kuullut mitään Agnetasta. En ainoatakaan sanaa", hän
katsahti pikaisesti ylös.
"Niin", sanoi Karin Maria epävarmasti, "en tiedä..."
"Te tiedätte minkälaisissa oloissa me erosimme?... Minulle ei ainakaan
erittäin edullisissa ja toivehikkaissa..." hän katsoi taaskin ylös,
ikäänkuin vedoten Karin Mariaan. Ensi kerran selvisi Karin Marialla
oikein, että paroonilla oli todellakin hyvin kauniit siniset silmät ja
että hänen katseessaan oli paljon "tunnetta".
"Herra parooni", sanoi hän yht'äkkiään päättäväisesti, yhtä
muodollisesti kuin hänkin, mutta ystävällisellä ja avomielisellä
vakavuudella, "te olette kerran tehnyt minulle sen kunnian, että olette
toivoneet minua sisareksenne. Suvaitsetteko te, että tuokion puhuttelen
teitä, kuin todellakin niin olisi?"
"Paras neiti Karin Maria" — hän tarttui vilpittömällä kiitollisuudella
hänen käteensä — "niin sitä juuri uskalsinkin teiltä toivoa."
"No niin", Karin Maria vetäsi hiljaa kätensä pois, "minä luulen... minä
luulen... Jumalan tähden, älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta luulen
että tekisitte oikeimmin itseänne kohtaan ja jalomielisimmin sisareeni
nähden, jos te, aivan kokonaan vetäytyisitte hänestä pois, luopuisitte
vaatimasta hänen kättään ja vapauttaisitte vanhempani lupauksestaan".
Parooni katsoi vakavasti Karin Mariaan, nousi, käveli pari kertaa
edestakaisin pienessä kaidassa lehtimajasssa ja istahti jälleen.
"Agneta on ollut minulle hyvin rakas", sanoi hän jälleen, hieman
vaivaloisesti, hiljaa, melkein äänettömästi.
"Ja hän, herra parooni", — Karin Maria puhui yhtä paljon maltilla kuin
lämmöllä — "olen varma siitä, että jos hän, aijotun avioliiton häntä
pakottamatta olisi oikein oppinut tuntemaan teidät, sellaisena kun te
todellisuudessa olette, ei kukaan olisi pannut hellyydellenne suurempaa
arvoa kuin Agneta, Mutta, kuten nyt on..." Karin Maria pysähtyi ja
katsoi odottavaisesti häneen, Parooni kumarsi vain hiljaa merkiksi,
että hän jatkaisi.
"Niin, kuten nyt on — Agneta on hyvin nuori, uhkarohkea ja itsepäinen
— pelkään siksi, ettei sisareni koskaan tule pitämään teistä niinkuin
hänen pitäisi..."
"Oi neiti, jos te vain tietäisitte", mutisi Niilo Olavi surumielisesti.
"Minähän vaadin niin vähän. Jos hän vain tulisi omakseni, antaisi
minulle luvan rakastaa häntä..."
Karin Maria nousi. Hän piti silmänsä alasluotuina suuren hattunsa
lierin suojassa.
"Mutta Agneta pitää enemmän Joachimista... Ja minusta tuntuu",
hän katsoi itsepäisesti alas, "että joskaan nainen ei voi omistaa
miehelleen parhaimpia ja lämpimämpiä tunteitaan, niin... niin on
kumminkin molempien onnelle aivan välttämätöntä, että hän ei ainakaan
pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä..."
Molemmat vaikenivat sekunnin, pari. Sitte nousi Niilo Olavi.
"Kiitos neiti Karin Maria!" Hän tarttui kerran vielä hänen käteensä.
"Te olette sanonut minulle totuuden, eli oikeammin näyttänyt minulle
sen tavalla... jota... minä en koskaan ole unohtava".
"Minä toivon", sanoi Karin Maria komeimmalla ryhdillään ja samalla
mitä kauniimmalla tavallaan, "että te... että te ette käsittäisi tätä
miksikään pahaksi tarkoitukseksi..."
"Pahaksi tarkoitukseksiko? Minä!" Hän kumartausi alas ja suuteli
kättä, joka vielä lepäsi hänen kädessään ja heidän silmänsä sattuivat
toisiinsa.
"Te ette kenties usko minua", — puoleksi surumielinen, puoleksi
leikillinen hymyily, jonka Karin Maria heti ymmärsi solui hänen
kasvojensa ylitse, — "mutta tämä on todella ensi kerta, kun mielelläni
olen antautunut naisen johdettavaksi".
Karin Maria ei vastannut, mutta hän hymyili hienosti ja hänen sydämensä
sykytteli kiivaammin. Hän kääntyi hitaasti aikoen lähteä huvimajasta,
mutta parooni pysähdytti hänet vielä kerran.
"Kun nyt Agneta tulee kotiin — arvaan että hänen maanpakolaisuutensa",
hän antoi sanalle vähän katkeran äänenpainon, "ei tarvitse kestää kauan
— sallitteko minun silloin, huolimatta kaikesta mitä on ollut", hän
katsoi tarkoittavaisesti Karin Mariaan, joka käsittäen hänet, kumarsi
päätään, "että tulen vielä tänne?..."
"Luulen ettei äidillä, eikä Agnetalla voi olla mitään sitä vastaan",
vastasi Karin Maria matalasti, ei aivan niin varmasti kuin ennen.
"Ei myös kellään muullakaan". Hän katsoi vakavasti häneen.
"Ei", mutisi Karin Maria, yhä epävarmemmin "ellei parooni vain luule
että Joachim..."
"Joachim ja minä sovimme kyllä asiasta keskenämme", keskeytti Niilo
Olavi lyhyesti ja ylpeästi.
He kävivät hitaasti rinnattain ulos huvihuoneesta ja pitkin pitkää
suoraa käytävää.
Karin Maria oli alakuloinen ja tyytymätöin itseensä, mutta hän ei
oikein tiennyt miksi.
Asteripenkin kohdalla pysähtyi Niilo Olavi.
"Neiti Karin Maria", hän katsoi kysyvästi häneen, puoleksi pyytäen,
"jos vielä satun olemaan neuvoa vailla, jota en tahtoisi pyytää
keneltään muultakaan, saanko silloin tulla luoksenne?"
Karin Maria nyökkäsi. Hän hymyili vähän, mutta hänen oli mahdotonta
tässä tuokiossa keksiä mitään muutakaan sanottavaa kuin nuo jäykät,
mutta rehelliset sanat.
"Olkaa niin hyvä".