Päätyhuoneessa, josta oli näköala pieneen pikkukaupunkilais-puutarhaan,
missä narsissit ja kevätesikot reunustelivat matalan salvia ja
lavendeli aidan ympäröimää mansikkamaata ja porkkana ja persilja
penkereitä, istui Agneta muistellen kaikkia kotolaisiaan.
Ilta oli kesäkuun aivan ensimäisiä lempeitä, kosteita, sumuisia,
vienoja kuuvalo-iltoja. Muurin viereisestä suuresta seljapensaasta
levisi huoneesen voimakas, huumaava tuoksu avatun akkunan kautta, jonka
matalalla lauteella Agneta istui kyyryssään suorien hiuksiansa yöksi.
Sormet liukuivat koneellisesti hyväillen pitkien, välkkyvien hiusten
lomitse, jotka harteilta rinnalle valuivat, samalla hänen ajatuksissaan
palmikoidessa ja yhä palmikoidessa niitä — ja ilman että hän edes
tiesikään — hyräili hän hiljaa, niin että sanoja tuskin voi kuulla
erästä vanhanaikuista pitkäveteistä laulun säveltä.
Kuului rapsahdus pitkän muurin luota, joka eroitti sotaneuvoksen
puutarhan sen takana kulkevasta vähäpätöisestä, autiosta kadusta.
Agneta käänsi pikaisesti päänsä — leppeässä kesähämyssä voi hän
eroittaa kaikki mitä oli hänen ympärillään. Hän tarttui seljapensaan
lehvään ja kumartausi tarkastaaksensa: ei — siellä ei ollut mitään!
Vai estikö suuri pensas hänet oikein näkemästä? Ja huoletonna, vähiä
säikkymätön kun oli, jatkoi hän häikäilemättä hiljaista hillittyä
lauluaan.
Silloin kuuli hän taas — tällä kertaa aivan selvään — että joku koetti
tunkeutua hänen ikkunansa viereisen seljapensaan ja muurin väliin.
Hän nousi ylös paikaltaan akkunalaudalta — ja yhtäkkiä pälkähti hänen
päähänsä, että siellä tietysti oli vain Tiina, joka oli ollut ulkona
sotilasten tanssiaisissa.
"Onko siellä Tiina?" kysyi hän hiljaa, ettei herättäisi ketään talossa
ja ettei piika nolostuisi.
"Ei Agneta", kuiskasi ääni, jonka tyttö liiankin hyvin tunsi, vaikkakin
se nyt oli pakahtua pidätetystä naurusta.
"Tokihan sinun pitäisi arvata että minä täällä olen!"
Ja luutnantti Skytte — riemuiten ja onneansa ylistellen, että nyt
vihdoinkin oli viime esteen voittanut — tunkeusi hymyillen tiheän,
jäykän seljapensaan takaa esille.
Jos hän olisi ilmi-päivällä katuvaisena ja juhlallisena ilmestynyt
sotaneuvoksen saliin, olisi Agneta varmaankin, muistaen heidän
viimeistä myrskyistä kohtaustaan mamseli Fikenin kamarissa — ollut
sekä hieman häpeissään, että sen lisäksi, kuten hänellä itsellään oli
tapana sanoa olisi hän ollut "ylpeä ja jäykkä". Mutta nyt iltasella kun
Joachim kuin mikäkin maankulkija, samalla sekä rohkeana, että nöyränä
veitikkamaisena ja tunteellisena, muitta mutkitta, kiipesi muurin
yli ja likaisena, repaleisena, hatuttomin päin yhtäkkiä seisoi hänen
edessänsä kuuvalossa, hänen akkunansa alla, silloin... niin silloin
ei Agneta todellakaan voinut hetkeäkään enää pysyä juhlallisessa
arvokkaisuudessaan. Hitustakaan muistamatta hieman puutteellista
pukuaan ja suorukkeista, puoleksi avattua tukkaansa, ojensi hän
teeskentelemättä, kaihoten molemmat käsivartensa häntä kohti ja
kuiskasi riemuiten:
"Serkku Joachim!..."
Ei ollut puhetta sovinnosta eli anteeksiannosta — ei kumpikaan heistä
tällä hetkellä edes muistanutkaan, että mitään sellaista voisi tulla
kysymykseenkään. Joachim laski vain molemmat käsivartensa hänen
ympärilleen tuossa hänen istuessaan vielä akkunalaudalla, ja kun Agneta
lämpimästi, vähintäkään vastustamatta nojausi häneen päin, suuteli hän
hellästi ja tulisesti hänen suloisia huuliaan.
"Oi serkku", viattomasti ja kumminkin kiihkeästi kietoi Agneta molemmat
paljaat käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painoi kerran vielä
pyytämättä huulensa hänen huuliansa vasten. "Oi Joachim serkku, miten
olen ikävöinyt..."
Serkun hiukset olivat kosteat samoin kuin hänen takkinsa
samettikauluskin — tyttö hivutti sitä hiljaa kädellänsä.
"Mutta", hän katsoi yhtäkkiä ujosti häneen, "miten olet tänne tullut?
Miten pisti päähäsi?..."
"Kysy paremminkin, kuinka en sitä jo ennemminkään keksinyt!" kuiskasi
toinen jälleen. "Nyt tuntuu minusta aivan uskomattomalta, että olen
viipynyt niin kauan. Mutta päivä kului päivän perästä odotellessani
saada kuulla sanankaan sinulta — saada tervehdyksen eli kirjeen. Ja
niin käyskentelin siellä kotona Munkebodassa nöyränä kuin kuritusvanki
ja hurskaana kuin lammas — Lotti tädin ja koko seudun viattomasti
epäilemänä ja vartioimana. Tuskin uskalsin liikahuttaakaan itseäni",
hän katsoi nauraen ylös Agnetaan, "vain näyttäytyäkseni kylliksi hyvin
kasvatetulta ja sinun arvoiseltasi. Mutta kun ei siitä kukaan huolinut,
niin..."
He hymyilivät toisilleen puolipimeässä — Joachimin käsivarret olivat
vielä hänen vyötäröllään — ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa
tuttavallisesti, eikä epävarmuudesta ja ujoudesta näkynyt merkkiäkään.
"Ei kai sinua palella Joachim"? kysyi Agneta yhtäkkiä levottomasti.
"Palella?... Ei vähintäkään"! vastasi hän hajamielisesti.
"Niin, sillä minähän en mitenkään uskalla pyytää sinua tulemaan
sisälle", mutisi hän osaksi valittaen, osaksi ujosti anteeksi pyytäen.
"Hevoseni jätin erään talonpojan luo kymmenen minutin matkan
päähän kaupungista... Minun tietysti oli vähän vaivaloista päästä
tulliportista jotakuinkin huomaamatonna mutta se onnistui kumminkin
kaikessa tapauksessa. Nyt minun sitäpaitse pitää heti mennä... Tahdoin
vain nähdä sinut..."
Hänen äänensä ei ollut enää oikein luonnollinen — ikäänkuin
ihmeellisesti hämmentynyt ja hajamielinen — samalla kuin hän ei
hetkeksikään hellittänyt tyttöä käsistään. Agneta ei katsellut kauemmin
häntä, hän loi silmänsä alas hänen katseensa edessä, ja käsi, joka
vielä konemaisesti silitti serkun takin kaulusta, värähteli hiukan.
"Taivahan Jumala, Agneta"! mutisi hän yht'äkkiä hieman tapaillen
sanojaan ja painoi samassa otsansa lujasti hänen viileää olkapäätänsä
vasten. "Miksi en ole nyt sinun miehesi"?
Agnetalle tuli yht'äkkiään niin merkillisen kuuma hänen käsissään —
sydän, sykähteli vilkkaammin, ja hän tunsi punastuvansa aina kaulaan
saakka, punastuvan niin että poltteli... Ja uskaltamatta luoda ylös
silmiänsä mutisi hän osaksi hämillään osaksi onnetonna:
"On niin myöhäistä, Joachim serkku..." Agneta koki irroittautua hänestä
ja vetäytyä akkunan suojaan. "Ei varmaankaan ole sopivaa, että viivyt
täällä kauemmin".
"Yksi sana vain"! Huolimatta hänen vastustuksestaan veti Joachim
Agnetan lujemmin luokseen. "En voi ijankaikkisesta ijankaikkiseen
käydä allapäin, pahoilla mielin ja odottaa. Joko lupaat minulle
että sinä minun kanssani tahdot tehdä kaiken voitavasi, että niin
pian kuin mahdollista, saamme toisemme, eli myöskin —", hän katsoi
varmasti ja vakavasti häneen, "tahi pidän huolen itsestäni ja menen
ensi tilaisuudessa Ranskanmaalle. Kirje sotaministerille on täällä
taskussani. Sinun täytyy päättää — ja tee se nyt! —josko se lähetetään
eli ei".
"Mutta jos ei auta vaikkapa mitä tekisinkin", kuiskasi Agneta
tuskallisesti. "Jos äiti on järkähtämätön?..."
"Herra Jumala Agneta — niin karkaamme tiehemme"! huudahti hän
yhtäkkiä aivan raivoissaan. "Niin ovat muutkin tehneet ennen meitä.
Jos vain olemme yhdestä puolin, niin saat nähdä että naimaluvasta,
alaikäisyydestä, sukulaisuudesta ja Jumalasta ja koko maailmasta
huolimatta me... Itketkö sinä, Agneta"?
"En", nyyhki Agneta painaen päänsä hänen olkapäätänsä vasten. "Minä
vain en kestä kuulla sinun noin puhuvan..."
"Lupaatko minulle, kyyhkyseni", jatkoi hän jälleen armottomasti, mutta
ei kumminkaan aivan yhtä pikaisesti, "että tahdot olla rohkeampi ja
varmempi asiastasi nyt, kuin kuukausi sitte"?
"Lupaan" kuiskasi toinen kiihkeästi ääneensä itkien. "Lupaan sinulle
kaikki — teen kaikki mitä tahdot... kunhan et vain matkusta pois
maasta!..."
"Jos vain tulet omakseni niin mielelläni jään koko elämäkseni
Munkebodaan", kuiskasi hän lohduttavaisesti. "Kas niin, rakas
enkelini!..."
Kun hän oli vähän tyyntynyt häpesi Agneta hiukan teeskentelemätöntä ja
kiihkeää levottomuuttaan. Hän pyyhki molempien käsiensä selkäpuolella
silmiään ja mutisi melkein kärsimättömästi, ikäänkuin loukkaantuneena.
"Et sano sanaakaan siitä, miten ne siellä kotona jaksavat..."
Joachim alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän oli iloissaan että hän vihdoinkin
rohkealla yrityksellään oli voittanut vastustelevan serkkunsa
mietteet ja esteet ja hänestä tuntui nyt yht'äkkiään niin sanomattoman
hullunkuriselle ruveta täällä yöllä, rakastettunsa akkunan alla, aivan
kiltisti keskustelemaan perheen voinnista.
"Eikö sinulla ole mitään muuta enää minulta kysyttävää, rakas Agneta",
kysyi hän hilpeästi, "kuin siitä, miten on mamseli Fiken raukan
ijankaikkisen hammastaudin laita, eli Lotti tädin kankaista, eli pikku
Hanneksen katekismuksesta, jota Beata häneltä uskollisesti joka päivä
kuulustelee, eli Karin Marian syreeneistä, jotka eivät keinoilla
millään tahdo kukkia tänä vuonna eli..."
Joachim lopetti yhtäkkiä, ihmeissään että Agneta melkein epätoivoisena
heittäysi jälleen hänen syliinsä. Hän ei ollut ajatellut että hänen
sanoillaan olisi voinut olla minkäänmoista vaikutusta, mutta tämä
hänen leikikäs, pikainen koto-olojen ja tapahtumien luetteleminen
oli jonkunmoisella salaperäisellä tavalla herättänyt Agnetan uinuvan
koti-ikävän.
"Oi Joachim!... Kuinka ikävöitsen kotia Munkebodaan. En kestä että
minun täytyy vielä tänne jäädä!
"Ei, en voi sitä..."
Agneta ei tiennyt itse että tämä tulinen, kiihkeä koti-ikävä, joka
nyt kokonaan tempasi hänet, todellisuudessa olikin vain Joachimin —
hänen rakkautensa, hänen lemmityn seuransa kaipuuta. Hän painautui
hillittömästi itkien hänen syliinsä.
Joachim asetti reippaasti jalkansa muurista ulkonevalle kivelle ja
kiepsahti vikkelästi ylös niin että hän myöskin nyt tuli istumaan
ikkunalaudalla, jalat riippuen ulkona. Agnetan olkapään ylitse silmäsi
hän pikaisesti puolihämärään huoneesen — näki kiivu-pöydän vaaleine
liinoineen, kuvastimen seinällä ja seinän syvennyksessä hänen valkoisen,
koskemattoman vuoteensa.
"Pikku Agnetani", sanoi hän hellästi, melkein veljellisesti. "Usko
minua — tulen sinua kohta hakemaan".
Sumu oli nyt jo melkein haihtunut. Oli aivan hiljaista — ei lehtikään
liikahtanut puutarhassa — ja kuu paistoi kalpeana, mutta suurena,
säteilevänä, aivan suoraan jäykän, pimeän seljapensaan yli. Yö oli
niin äänetön ja hiljainen. Joachim voi kuulla oman sydämensä sykinnän
Agnetan sydäntä vasten.
"Minun täytyy mennä Agneta..." Ja kun Agneta melkein tiedotonna,
pidätti häntä vielä: "Rakkahimpani, en uskalla viipyä enää..."
Agneta katsahti ylös — ikäänkuin unesta heränneenä — ja otti hitaasti,
hämillään askeleen taaksepäin.
Mutta Joachim jäi kumminkin liikkumatonna istumaan, selkä nojaten
akkunan pieleen — hänen katseensa lepäsi kuin kahlehdittuna Agnetaan.
Ei koskaan Joachim mielestään ollut nähnyt häntä niin viehättävänä,
kuin nyt tuossa hänen seistessänsä kuuvalossa: vaaleana suurin,
hellin, aroin silmin, hopeavälkkeisten hivusten valuessa madonnaisesti
harteiden, ja kaulan ylitse alas kaidalle, pehmeälle vyötärölle.
Tällä hetkellä tunsi hän enemmän kuin koskaan ennen tuota ijäistä
haaveellista ihailevaa jumalointia, mitä koskemattomuus naisessa,
neitseellisyys, nuori tyttö miehessä herättää.
Tyttö oli hänen — hän rakasti häntä koko sielultaan, hän ikävöitsi
häntä joka veripisarallaan, jokaisella voimakkaan, nuoren ruumiinsa
hermolla yö ja yksinäisyys yhdisti heidät ja kumminkin... Hän ei
ojentanut kättänsä tyttöänsä kohti, ei vetänyt häntä luoksensa — ei
vaikkei heidän väliänsä ollut enemmän kuin vaaksan vertanen — ei
vaipunut hänen jalkoihinsa, ei rukouksillaan häntä ahdistanut, joita
tyttö tässä tuokiossa, sen tiesi hän, ei olisi voinut vastustaa.
Kenties juuri tämä autuas tieto, tämä riemuitseva voiton varmuus siitä
että hän oli rakastettu, teki tuon kuumaverisen, ajattelemattoman
luutnantti Skytten hienotunteisemmaksi ja ritarillisemmaksi kuin mitä
muut miehet mahdollisesti, samat tunteet sydämessä, olisivat hänen
sijassansa olleet Hän olisi niin helpostikuin ei mitään paikaltansa
akkunan puitteelta voinut kiepsahtaa sisälle huoneeseen — hän voitti
sen kiusauksen. Lähtöön valmistautuessaan otti hän Agnetan käden, joka
hervotonna riippui hänen kupeellansa ja vei sen viime kerran, viipyen
huulillensa. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan, — hän tiesi ettei hän
enää voinut luottaa ääneensä.
Vasta sitte kun hän jälleen seisoi hänen akkunansa ulkopuolella ja
tunsi märän maan jalkainsa alla, kuiskasi hän — niin hiljaa, että
Agneta tuskin voi kuulla hänen ääntänsä.
"Jumala tietää, josko sinä koskaan voit käsittää, miten paljon minä nyt
sinua rakastan..."
Hän kurkotti vielä sisälle, käsivarret akkunan puitteella ja — hänestä
tuntui, että hän näki Agnetan hymyilevän puolihämärässä. Mutta tämä
piti silmänsä liikkumatonna alasluotuina, hiljaa kuin madonna,
jakaukselle auenneitten, alasvaluvien hiustensa varjossa.
Joachim mietti vielä kauan tätä epämääräistä, salaperäistä hymyilyä,
kun hän — yht'äkkiää mustimmalla mielellä — epätoivoisena ja
sanomattomasti itseensä tyytymättömänä, ratsasti kotiin kosteana yönä.
Mutta kun hän oli mennyt, seisoi Agneta vielä kauan kuuvalossa avoimen
akkunan ääressä. Kerran kohotti hän vasemman kätensä ja katsoi sitä,
— sen käden, jota Joachim viimeksi oli suudellut ja vei sen hiljaa,
hitaasti huulillensa.