Karin Maria hypähti kevyesti pois kieseistä — aivan suoraan kohteliaan
Niilo Olavin syliin, samalla kuin majuuri istualtaan kumartaen vanhalle
vapaaherrattarelle, heitti ohjakset tallirengille ja valmistausi
mukavasti astumaan alas.
Ylhäällä rappusilla niiasi Karin Maria syvään "armolliselle tädilleen",
kuten Skytten tytöt läheisen sukulaisuuden odotuksessa olivat saaneet
luvan kutsua Malviina muijaa. Majuuri viipyi vähän hevosen luona, jonka
takajalkaa hän lämpimästi puollusti, Figge Vallqvistin varomattomasti
rohjetessa käydä sitä arvostelemaan.
Vanha vapaaherratar, suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti,
avokaulaisessa, kapeassa keisarivallanaikuisessa puvussaan — sitte
vuoden 1810 olivat uudet kuosit hänet koskematta sivuuttaneet —
katseli kainostelematta Karin Mariaa "lorgnetillaan", samalla kun
hän, oikeastaan erityisesti kehenkään päin kääntymättä, puhui suoraan
vieraan pään yli Niilo Olaville.
"Miten hän on kaunistunut sitte kun viimeksi hänet näin talvella! ...
Eli kenties puku sen vaikuttanee? ..."
Karin Marialla oli uusi, silkkinen musta kesäpäällysvaate ja
sufflettihattu, jonka lierien alle oli ruusukimppu asetettu ja hän
piti pienen, vihreän päivänvarjonsa notkeasti riippumassa toisella
kalvosellaan. Hän näytti nyt — kuten ainakin sievältä sekä komealta,
eikä Malviina mummon kainostelematon arvostelu häntä kertaakaan
punastuttanut.
"Hänestähän, rakkahastani on sukeutunut oikein kunnon ihminen, jota
sopii näyttää" — tällä kertaa kääntyi vapaaherratar nuoreen tyttöön
päin. — "Ja hän osaa käyttäytyä"! Hän piti häntä vähän kauempana
luotaan. "Ei hullumpi, ei ollenkaan hullumpi..."
Karin Maria hymähteli ja vilkasi kainostellen Niilo Olaviin päin ja
lausui jotain että hänen armollinen tätinsä oli liian hyvä.
"Jospa voisin käsittää missä Niilo Olavin silmät ovat olleet"! jatkoi
vapaaherratar yhtä äänekkäästi mietiskelemistään... "Hän käyskentelee
täällä murjotellen kuukausmääriä ja nostaa sellaisen helvetin
mellakan tuon toisen pienen pippuripussin vuoksi, joka on rakastunut
serkkuriiviöönsä", — tässä teki Niilo Olavi epätoivoisen, mutta aivan
tuloksettoman kokeen keskeyttääkseen äitiään — "sen sijaan että hän
talttuisi ja pitäisi silmänsä auki niin että osaisi suunnata ne oikeaan
paikkaan".
"Neiti Karin Maria voi olla ylpeä siitä, että siinä määrin olette
äitiäni miellyttänyt", lisäsi siihen parooni raukka ujosti, koettaen
kääntää kaiken leikiksi. "Hän muutoin tavallisesti on hyvin vaativainen
nuorten naisten suhteen".
Vapaaherratar, jossa vanha Eeva hetkeksi heräsi nypiskeli arvostellen
Karin Marian päällysvaatetta ja sitte uutta Walter Scottruutuista
pumpulihametta.
"Vai niin — tämä siis on muodissa nyt! ... No niin, ei hullumpaa —
kaikkihan riippuu siitä miten sen päällään kantaa ja tällä pienosella
on ryhtiä, — todellakin ryhtiä..."
"Miten leveät teidän hameenne nykyään ovat"! hän pyrähytti Karin Mariaa
kuin olisi tämä ollut nukki. "Kuka hänelle ompelee"?
"Sen teemme me itse", vastasi Karin Maria kainosti. "Se tahtoo sanoa
mamseli Fiken tavallisesti auttaa meitä".
"Niinkö?... Mitä hän ottaa?" jatkoi utelias ja mitä suurimmassa
määrässä taloudellinen vapaaherratar tutkintoaan.
"Kahdeksan killinkiä päivältä", vastasi Karin Maria totuudenmukaisesti.
"Kahdeksan killinkiä"! huusi vapaaherratar Malviina lyöden käsiänsä
yhteen. "Kuudessakin pitäisi olla kylliksi, minun mielestäni kun on
talon ruoka".
Karin Maria ei ruvennut pitemmältä kinastelemaan palkka-asiasta
vapaaherrattaren kanssa, joka sitte viime sodan oli niin arka puhtaasta
rahasta ja maksoi vain palvelusväelleen aina "tavarassa", ja ainoastaan
pyhän Mikaelin päivänä antoi hän kaksi bankkoa "taskurahoiksi".
Majuuri, jonka vihdoinkin oli onnistunut saada Figge Vallqvist
vakuutetuksi takajalkaa koskevasta asiasta, astui nyt kesän kuumuudesta
hikisenä ja punaisena rappuja ylös ja Niilo Olavi pyysi herrasväen
siirtymään salonkiin "jäähdyttämään itseään kahvikupposella".
"Noo", sanoi vapaaherratar silmäten ylös ijankaikkisesta
purkamistyöstään. Kahvi oli nyt juotu ja herrat keskustelivat heinistä
huoneen toisessa päässä. "No, joko se sisar Agneta nyt alkaa malttaa
mielensä"?
"Luulen ettei Agneta sisareni malta mieltänsä siinä merkityksessä kuin
armollinen tätini tarkoittaa", vastasi Karin Maria kunnioittavasti,
mutta varmasti.
"Härkäpäinen kuten kaikki Skyttet!" lausui mietiskellen vanhempi
naisista. "Ainoastaan rohkeutta — ei mitään taitavuutta! Entäpä hän
itse, pikku serkku! Meillä ei ole mitään sydänsalaisuuksia meillä?"
Karin Maria tunnusti nauraen, ettei hänellä ensinkään ollut
minkäänmoisia sydänsalaisuuksia.
"Hän näkee niin harvoin miehiä, tietysti", sanoi vapaaherratar
hyväntahtoisesti. "Se on vahinko — todellakin suuri vahinko! Ja hän
ainakin on jo kaksikymmentäviisi vuotias, eli kuin?"
"Kaksikymmentäkolme", oikasi Karin Maria vähän terävästi.
Vapaaherratar avasi miettiväisesti nuuskarasiansa ja otti hitaasti
siitä hyppysellisen, pitäen, koko ajan silmänsä Karin Mariaan
käännettyinä.
"Kaksikymmentäkolme", toisti hän. "Oi niin. Silloin olin minä jo sekä
vaimo että äiti — ja leski myöskin. Hän ei tiedä, rakkahani, mitä elämä
oikeastaan on!"
Karin Maria, joka ei ollut vapaaherrattaren kuullut koskaan ennen
käyttävän tätä äänilajia, istui ja katsoi alas sormihinsa, eikä tiennyt
mitä hänen piti vastata.
"Mutta hän, Karin Maria serkku näyttää siltä kuin olisi hän elämään
kypsynyt", jatkoi Malviina vapaaherratar, jonka "mielikki", kuten hän
sanoi "Skytten vanhin tytär aina oli ollut".
"Hänen hartiansa tuntuvat tanakoilta ja hän katsoo puhuessaan ihmisiä
suoraan silmiin. Pidän enemmän hänestä kuin Agnetasta Mutta" — hän
mittaili häntä armahtamattomasti kirkkaalla, kylmällä katseellaan —
"Agneta on koreampi, ei voi kieltää!"
Karin Maria punastui nyt. Hän ei hevillä hätääntynyt, mutta Marieholman
vapaaherrattarella oli eriskummallinen kyky saattaa ihmiset hämilleen.
"Siitä hän, pienoseni, sitä paitse voi olla iloinen", lohdutteli
vapaaherratar häntä. "Hänhän on kylliksi soma... Kauneus on vaarallinen
lahja". Hän pani kaidan, luisen kätensä leukansa alle ja katsoi eteensä
— kauaksi Karin Marian kasvojen sivu. "Hyvin vaarallinen".
Karin Maria silmäsi vapaaherratarta. Nyt kun hänellä ei ollut tuota
vanhanaikuista, töyhtöniekkaa, sotilashatun tapaista hattuaan ja
kun hän oli säädyllisesti, joskin vanhanaikaisesti puettu, näkyi
että Malviina Stjerne kerran — joskin kauan sitte — oli ollut suuri
kaunotar. Ehdottomastikin katsahti hän ylös pieneen tauluun 1780
luvulta, joka riippui sohvan yllä: hento, hieno, pitkä, vaaleaverinen
— veitikkamaisin, suurin, kirkkain silmin, hymykuoppaisin kasvoin ja
korkeaksi kammatuin, puuderoiduin tukin. Sellainen oli neiti Lejonklo
ollut, kun hän seitsentoista vuotiaana oli joutunut vanhan parooni
Stjernen vaimoksi. Vanha nainen käännähti Hänen katseensa suunnittui
samaan kuin Karin Mariankin ja osaksi ivallinen, osaksi surumielinen
hymyily solui hänen huuliensa ylitse.
"Hän tuolla", hän nyykähytti muotokuvalle, "hän ei ollut elämää varten
kypsynyt, armahaiseni, kun hän alkoi taistelunsa. Ja", lisäsi hän
hieman pilkallisesti aistillisella äänellä, joka sai Karin Marian,
mikä oli kuullut monta vanhaa juorujuttua, punastumaan, — "ei edes
miehellekään! Mutta hän oppi sen — hän oppi sen, rakkahani!"
"Mutta sellainen vaimo", vapaaherratar nousi hyvin yht'äkkiään, heittäen
purkaustyönsä syrjään, "ei kelpaisi Niilo Olavilleni! Varsinkaan kuin
henttunen ei ole kauempana kuin Munkebodassa. Ja hän — nuori Skytte —
hän ei mielestäni näytä siltä että hän väistyisi aviomiehenkään edestä!"
"Paras tätini!" huusi Karin Maria loukkaantuneena. Nämät sanat hänen
sisarestaan ja Joachimista nostivat veren hänen poskillensa.
Vapaaherratar katsoi ivallisesti häneen, mutta kumminkin jonkunmoisella
hyväntahtoisuudella.
"Niin, niin, armahani, — hyvä sana jälleen! Minä tunnen maailmaa, sen
saa pikku Karin Maria uskoa, tunnen siksi miehiä, sekä naisia myöskin.
"Täytyy pitää kyyhkyslakkansa suljettuna eli myöskin — ja se onkin
viisainta — täytyy olla kyyhkyläisiä pitämättä!"
Hän vaikeni hetken. Sitte kumartausi hän pian ja pani yhtäkkiä kätensä
Karin Marian olkapäälle.
"Mitä sanoo hän, armaiseni — eikö hänellä itsellään olisi halua tulla
Marieholman vapaaherrattareksi?"
"Mutta täti Stjerne — paras täti!" huudahti Karin Maria aivan
hölmistyneenä.
"Ajattelehan sitä, impiseni — minä tarkoitan todellakin mitä sanon. Hän
voisi sopia Niilo Olaville. Hän tarvitsee naisihmistä, joka ymmärtää
hoitaa suitsiparia ja pitää väliin niitä vähän kireälläkin. Tämä ei ole
haaveellinen eikä hempeä — hän ei annakaan jokaisen hypätä nenälleen,
sen olen aina sanonut. Ajatteles sitä! Se joka tulee jälkeeni saa sekä
kimsua komsua kaikenmoista, suurta sekä pientä sen voin vakuuttaa
hänelle, pikku ystäväni — ei olekaan nyt enää niinkuin aikonaan minun
tullessani Marieholmaan".
"Mutta, armollisin tätini", koki Karin Maria puoleksi onnetonna,
puoleksi nauraen estellä. "Parooni Stjerne ei ole koskaan edes niin
paljon että katsahtanutkaan minuun päin".
"On kyllä", nyykähytti vapaaherratar. "Miehet, tottatosiaan, näkevät
enemmän kuin luulemme, enemmän kuin he edes itsekään tietävät. Hän
ei ole mikään niin hullunkurinen minun Niilo Olavini, kun vain hänet
ottaa oikealla tavalla. Ja se on sinun asiasi, pikku ystävä. Ellen
erehdy, niin alkaa poikani jo käsittää, että on hyvin huono onni viedä
morsian huoneesensa, kun rakastaja seisoo ulkona valmiina hyppäämään
sisälle sänkykamarin akkunasta. Niin, niin" — vapaaherratar hymyili
aistillisesti ja tyynnytteli vähän ylpeästi Karin Mariaa, joka
harmistuneena väitti vastaan — "tämän sisar kai ei liene muita parempi!
Skyttejen kuuma veri kiehuu kai hänessäkin ja mitä luulet hänen
mielestään uskollisuus ja lupaus merkitsee rakkaudessa? Sillä pikku
Agnetalla on pari peijakkaan silmää. Kun hän on itkenyt vuoden tahi
vain puoli, niin antaa hän kyllä Joachim Skytten suudella kyyneleet
pois, niin teki... No se on se sama. Niin on moni muukin ennen
häntä tehnyt". Vapaaherratar vaikeni hiukan. Karin Maria ei tiennyt
laisinkaan mitä sanoisi.
"Mutta hän Karin Maria serkku on ymmärtäväinen ja säädyllinen ihminen,
joka ottaa maailman sellaisena kuin se on, hienostelematta ja
kursailematta, kuten se on otettavakin. Ja minä pidän hänestä. Lyömmekö
vedon että lopuksi kumminkin hän tulee Marieholman rouvaksi jälkeeni!"
Nyt täytyi Karin Marian suuttumuksestaan huolimatta nauraa ääneensä.
Kuinka olikaan — tämä vanhan rouvan itsepäisesti yhä uudistuva ehdotus
ja asiallinen varmuus, eivät kumminkaan kaikessa tapauksessa ollut
vaikuttamatta häneen hiukan.
Niilo Olavi Stjerne kuuli naurun — oli kulunut aikoja siitä kun joku
nuori tyttö oli nauraa raikahuttanut Marieholman salissa. Hän kääntyi
ja tuli molempien, naisten luo.
"Saanko kysyä, mikä neitiä niin kovin huvittaa?" sanoi hän juhlallisen
hyväntahtoisesti samalla epäröiden vetäen suunsa vähän hymyyn, joka,
sen pahempi, varsin harvoin osui hänen huulilleen.
Karin Maria lensi punaseksi aina hiusmartoa myöden ja heitti rukoilevan
katseen vanhaan vapaaherrattareen, joka reippaasti vastasi:
"Ennustan Karin Maria serkulle hänen tulevaisuuttaan — ja hän tuntuu
olevan siihen tyytyväinen. Nyt sitä paitsi pitäisi sinun, Niilo Olavi
mennä näyttelemään vähän kartanoa", jatkoi hän toisella äänellä.
"Hänhän niin harvoin suo meille tämän kunnian, ja hän, minusta nähden,
näyttää olevan huvitettu sekä ladoista, että talleista. Ja kun
herrasväki tulee jälleen sisälle, on illallinen oleva pöydällä. Karin
Maria serkku on näkevä mitä talossa löytyy".
Ja kun parooni vähän epävarmana, kysyvän näköisesti katsoi äitiinsä
— hän ei ollut tottunut että äiti käyttäisi vieraita kohtaan näin
leppoisata ääntä — lisäsi tämä vähä matalammin:
"Katsohan vain että kaikki käypi täällä säntillisesti. Tänä iltana en
tahdo nähdä Figgeä juovuksissa".