Kristianstadissa Toukokuun 20 p. 1830.
Rakkaat siskot!
Isältä varmaankin olette kuulleet jo kylliksi matkasta ja äidillehän
kirjoitin kuinka erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti täti
Fagerhjelm, Susen sekä setä itse ottivat minut Kristianstadissa
vastaan. Unohdin vain sanoa että kun söimme päivällistä Röingenissä,
niin jäi minulta sinne äidin silkkikaulaliina, jonka hän oli minulle
lainannut, (tiedättehän se likanen, keltanen, jonka mamseli Fiken
talvella värjäsi ja joka luovuttaa väriä). Mutta kestikievarin emäntä
on kaiketikin ottanut sen korjuuseen, jos joku sitä tiedustelisi.
Aluksi aijottiin että asuisin Susenin huoneessa, mutta keksittiin
sitte että se kävisi kovin ahtaaksi ja makaankin sen sijaan nyt täällä
pienessä päätyhuoneessa. Täältä on näköala puutarhaan, joka jo on
aivan vihreä. Käyn joka päivä Netti tädin luona soittamassa ja nyt
soittelenkin jo oikein vaikeita "etydejä" ja muita kappaleita. Iltasin
luemme melkein aina professori Geijerin kirjoja, jotka tädin mielestä
ovat niin mainioita. Me istumme iltasin paljon myöhempään ylhäällä
kuin kotona ja väliin nukuttaa minua oikein makeasti.
Olen ollut sitte tänne tultuani jo pari kertaa illallisilla ja kerran
tanssiaisissa ja Susen sanoi, että se on ollut oikein onnen potkaisu,
sillä on kovin harvinaista, että kukaan panee mitään sellaista
toimeen enää näin huvikauden lopussa. Tanssiaisissa Rehnfeltillä
oli minulla uusi bobinettipukuni ja sain tanssia paljon, vieläpä
anglaisiakin, vaikken aluksi tuntenut montakaan. Siellä oli eräs
nuori kornetti Tukholmasta, joka tunsi Anne-Ulla tädin ja monta muuta
sukulaisistamme, hän teki kaikkensa huvittaaksensa minua seurallaan,
mutta olin hyvin jäykkä ja pois-vetäytyväinen. Itse asiassa ei
minua paljonkaan huvita kuunnella Kristianstadin herrojen turhia
lörpötyksiä, kuten Netti täti niistä sanoo, mutta tietystikin on
hauskaa, että kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja kohteliaita minulle.
Täällä on oikea täysi kesä jo, ja olisi oikein hyvä asia, jos äiti
voisi lähettää minulle vanhan kesähattuni jokapäiväiseksi, uusi,
kukkasineen käy niin pian pahaksi. Jos mamseli Fiken on hyvä ja auttaa
Beataa nauhojen pesemisessä, niin voi siitä tulla aivan oivallinen ja
piakkoin kai taas joku talonpoika tulee kaupunkiin.
Ovatko narsissit kukkapenkissäni vielä kukkineet? Oi rakas, rakas
Munkebodani! En tahtoisi koskaan asua missään muussa paikassa
maailmassa!
Minun mielestäni te ette kirjoita oikein kaikesta. Tahtoisin tietää
kaikkea. Tiedänhän että te kaikki luette minun kirjeeni, siksi en
lähetäkään terveisiä kenellekään erityisesti, mutta ajattelen teitä
kaikkia ja Munkebodaa yöt, päivät. Olkaa varmat siitä.
Teitä sydämellisesti rakastava sisarenne:
_Agneta Eliana Skytte_.
Lotti täti oli päättänyt aina omin käsin avata kaikki nuorimmalta
tyttäreltänsä tulleet kirjeet — huolimatta hyvästä kristillisestä
kasvatuksesta, jonka hän tiesi antaneensa hänelle, ei hän kumminkaan
voinut olla aivan varmasti vakuutettu siitä; ettei niihin voisi
pujahtaa joku luvaton tervehdys eräälle "erityiselle henkilölle".
Niissä harvalukuisissa kirjeissä, jotka tähän saakka olivat tulleet,
ei hän ollut keksinyt pienintäkään viittausta siihen suuntaan ja hän
iloitsi jo että Agnetakin alkoi "jo malttaa mielensä", ja hän meni
hyväntahtoisuudessaan niin pitkälle, ettei hän edes ollut huomaavinaan
että Joachim yhtä hyvin kuin perheen muutkin jäsenet omin silmin luki
Kristianstadista tulleet kirjeet.
Oli jo toukokuun loppupuoli kulumassa. Karin Maria ja Beata istuen
kahdenpuolen marmoripöytää lukivat kumpikin vuorotellen Agnetan
viime kirjeen, ennenkuin he, paperi arkilla ja keskeensä asetetulla
rikkonaisella mustepullolla varustettuina, alkoivat kirjoittaa
vastausta siihen. Joachim käveli kädet taskuissa kärsimättömästi
edestakaisin lattialla.
"Hän ei puhu muusta mitään kuin hameistaan ja hatuistaan,
kavaljeereistaan ja korneteista, lörpötystä, jonkinjoutavaa!" Hän
pysähtyi Beatan tuolin takana ja kurottausi ottamaan pöydältä vielä
kerran tuon useat kerrat jo luetun kirjeen "Ei ainoatakaan kertaa
mainitse hän minua! — ei pienimmälläkään sanalla! Ei edes nimeänikään!"
Hän paiskasi vihastuneena kätensä selkäpuolen paperille. "Ei edes
virka mitään, ei ainoatakaan riviä kirjoita hän minulle, ei vastaa
kirjeeseeni, jonka hän sai mukaansa, ja jonka hänen on täytynyt löytää.
Niin, olet kai kätkenyt sen matkalaukkuun, kuten sinä lupasit?" Hän
kääntyi äkkiä epäluuloisesti ja vihaisesti Beataan päin.
"Vakuutan sen sinulle", sanoi Beata raukka melkein itku kurkussa,
hän oli jo satoja kertoja kuullut tämän syytöksen. "Panin sen niin
säntillisesti kahden hänen uuden paitansa väliin..."
Karin Maria istui pureskellen hanhenkynää. Hän sanoi miettiväisesti:
"Arvelen etteiköhän vain Agneta ole tarkoittanut sinua vetäissään
viivan kaikille ja joku sanan alle ja... muulla sellaisella. Näytäs
minulle kirje!"
Joachim ojensi sen hänelle — hieman kohteliaammin kuin hän oli sen
ottanut. "Miksikä hän ei sitte saattanut kirjoittaa edes nimeäni:
tervehdä Joachim serkkua — se ei olisi ollut rikoksellista ja se olisi
näyttänyt... ainakin sen että... että hän ainakaan ei kokonaan ole
unohtanut minua kirotuiden kornettiensa tähden, jotka päälle päätteeksi
toitottavat minun tuhmuuksiani hänelle korvat täyteen!" Hän alkoi
jälleen hermostuneesti astua edes takaisin huoneessa.
"Mainita nimesi", sanoi Karin Maria harmistuneena, "miksikä tekisi hän
sen? Hän kyllä tietää, että se vain kiusaisi äitiä, — eikä siitä olisi
mitään muuta hyötyä. Ja ethän kumminkaan koskaan voine pyytää, että
hänen täytyisi kirjoittaa sinulle itsellesi?..."
"Miksikä ei", huusi Joachim tulistuen. "Kun hän tietää että käyn täällä
kiusaantuen kuoliaaksi, levottomuudesta, asiain näin ollessa. Hän
voisi tehdä sen mamseli Fikenin osoitteella, ja kirjoittaa sisällön
Beatalle... Se olisi yksinkertaisin asia maailmassa — niin helppo kuin
ei mitään!"
"Jotain niin haaveellista, jotain niin..." Karin Maria etsi nyrpeänä
sanaa, "romantillista Jumalan kiitos, ei koskaan pistäisi Agnetan
päähän".
"Ei, mutta minun olisi pitänyt sanoa se hänelle kirjeessäni", mutisi
Joachim kapinallisesti. "Nyt täytyy minun taas koettaa kirjoittaa
hänelle. Mutta siitä tulee niin peevelin konstikas juttu, sillä se ei
kai voine muutoin tapahtua kuin että varastan postilaukun avaimen eli
että itse salaa ratsastan kirjeineni Kristianstadiin. Sillä täällä
koko seudussa ei ole ainoatakaan ihmistä — ei ainakaan sellaista, joka
on postin kanssa jotenkin tekemisissä — jonka hyväntahtoisuuteen tai
vaitioloon voisin luottaa, kun on kysymys Agnetasta ja minusta".
"Elä ole hullu, Joachim!" keskeytti Karin Maria ankarasti. "Olen varma
siitä että me voimme keinon keksiä".
"Niin sanot aina, serkku", ja Joachim käänsi vihastuneena kauniit,
tummat kasvonsa Karin Mariaan. "Siinä ei ole edes vähääkään järkeä
enää. Käyskentelen täällä voimatta tehdä mitään päätöstä, voimatta
ryhtyä mihinkään ennenkuin olen saanut kuulla hänestä. En ole nähnyt
häntä kohta kuukauteen, en edes tervehdystäkään ole saanut häneltä,
enkä tiedä edes, josko..." Joachim oli sanomaisillaan: "Josko hän
oli antanut minulle anteeksi", mutta hän keskeytti. Hän, enemmän
kuin Agneta itsekään ei ollut sanallakaan kertonut tytöille mitä
oli tapahtunut viimeisenä ilta päivänä mamseli Fikenin kamarissa
heidän välillään Joachim toivoi että Agneta yhtä katkerasti katuisi
pikaisuuttaan kuin hän itse, mutta hän ei ollut saanut pienintäkään
tukea luulolleen. Seuraavana aamuna oli majuuri itse vienyt tyttärensä
sekä majuurskan kirjeen sukulaisilleen, sotaneuvoksetar Fagerhjelmille
Kristianstadiin. Tämä valtava ja katkera "ei" oli siis ollut viime
sana, jonka Joachim oli kuullut Agnetan huulilta, ennenkuin tämä
aikasin aamusella — kalpeana, alasluoduin silmin — koko perheen
läsnäollessa, jäykästi ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. Yön oli
Joachim sitte viettänyt kirjoittamalla mitä toivottomimman, mitä
romantisimman ja katkonaisen kirjeen, jonka aamusella myötätuntoinen
Beata oli suostunut toimittamaan Agnetan matkalaukkuun. Mutta tyttö
ei ollut antanut pienintäkään merkkiä siitä että hän oli löytänyt ja
lukenut tämän epistolan.
Tytöt jatkoivat kirjoittamistaan, vähääkään hänestä välittämättä. He
olivat nyt jotakuinkin tottuneet Joachimin "Roquairolleihin", kuten
Beata erittäin sekavasti ajatellen ja surkeasti kielioppia rääkäten
viittaamalla Jean Paulin kiitettyyn "Titaniin" nimitti Joachimin usein
uudistuvia tuskastumisen ja levottomuuden puuskauksia, siitä kun ei
ollut saanut kuulla mitään tytöstä, jota hän niin lämpimästi, niin
tulisesti ja rehellisesti rakasti.
Hän seisahti tuokion epäröiden ja katseli osaksi vihaisesti, osaksi
ivallisesti molempia rauhallisesti kumartuneita päitä ja käsiä, jotka
sirosti ja miettiväisesti piirsivät kirjaimen kirjaimen perästä
paperille.
Sitte tarttui hän reippaasti ovenlinkkuun, nyykähytti kärsimättömästi,
eikäpä suinkaan erittäin kohteliaasti serkuilleen ja meni matkoihinsa.
"Mutta enkö kumminkin voisi..." Beata katsoi vedoten sisareensa,
"enkö kumminkin jollain hienolla tavalla voisi pujottaa tähän jotakin
Joachimista — miten surullinen ja epäröivä hän on? Mitä luulet sinä
Karin Maria"?
Karin Maria pudisti päätään. "Äiti oivaltaa sen oitis ja hän pitää
sen puoleltasi tyhmyytenä. Jutun loppu on vain se, ettet saa lähettää
kirjettä"!
Beata istui tuijottaen eteenpäin kynä kädessä — hän kumminkin oli
kaikessa tapauksessa seurannut mielipidettään.
Kylmästi epäilevä Karin Maria ei sitä huomannut, ja keskustelematta
enempää jatkoivat he ahkeraa kirjoitustaan, levotonna peläten että
ruokakellon kilinä katkaisisi heidän työnsä.
"Nyt saat kuulla mitä minä olen kokoon kyhännyt"! Luettuansa
huolellisesti työnsä läpi, ja istutettuansa koko joukon pilkkuja,
pisteitä ja huudahdusmerkkejä, kylvi Beata runsaasti hiekkaa kaiken yli
ja heilutteli sitä vielä ilmassa saadaksensa sen kuivaksi, ennenkuin
hän jonkunmoisella kirjailijan ylpeydellä alkoi.
"Rakas Agneta sisko"!
"Sen yli voit toki hypätä"! keskeytti Karin Maria kärsimättömästi.
"Herranen aika, nuo pari sanaa"! sanoi Beata loukkaantuneena ja vähän
kylmemmin. "Niin — sitte tietysti olen aloittanut kertomalla yhtä ja
toista täältä kotoa ja että mamseli Fiken oli eilen saanut Löfsjön
Annalta kuusi iilimatoa hammastautinsa tähden ja että nyt olen kutonut
kolmekymmentä kyynärää sitä skottilaisruutuista pumpulikangasta ja
ruustinnan syntymäpäivistä..."
"Samaahan minäkin olen kirjoittanut"! keskeytti Karin Maria jälleen
katsahtaen käsikirjoitukseensa.
"Tietysti", vastasi Beata suurella tyyneydellä. "Hän kyllä voi hyvin
käsittää ettei meillä ole niin monia juhlia, joista kertoa. Oletko
myöskin maininnut että apulaispastori näkyy nyt vihdoinkin päättäneen
ottaa Ottilian"?
"Tietysti. Sehän olikin kaikkein mieltä kiinnittävin juttu".
"Niin saa hän sitte sen tiedon kahdelta taholta, sitä ei voi auttaa"!
Beata silmäsi hillitysti kirjoitustaan ja lisäsi vielä pari välimerkkiä
puhellessaan. "Kuule nyt vielä mitä olen sanonut".
"Kaikki provastilaiset kyselivät sanomattoman ystävällisesti sinua ja
pyysivät heitä muistamaan kun kirjoitamme sinulle. Parooni Stjerne ja
herra Vallqvist olivat myöskin siellä, mutta ne pelasivat enimmäksensä
korttia. Kaikki koko seutulaiset, eikä yksinomaan säätyläiset —
kuuntele nyt tarkoin! — ovat niin huvitettuja sinusta ja tahtovat niin
mielellään jutella sinusta ja sinun Kristianstadissa olostasi. Pikku
Hannes Larsson, tiedäthän Lassi Hansson'in vanhin, jonka olemme saaneet
vahtipojaksemme..."
"Sitä sanotaan paimenpojaksi", ojensi Karin Maria.
"Niin en ole sitä koskaan nimittänyt muuta kuin runoudessa",
tokasi siihen Beata harmissaan loppumattomista keskeyttämisistä.
"Ja sitäpaitse se nimi ei ensinkään sovi sellaiselle pikkuselle
villapöksyiselle puukenkäiselle pojan pallerolle"!
"— — — Ja eräs joka on hänen näköisensä", jatkoi hän salaperäisellä
äänenpainolla, "ei tee koskaan muuta kuin puhuu ja ajattelee Agnetaa".
Hän katsoi riemuitsevaisesti sisareen.
"Mutta herran nimessä mitä hassutuksia tämä on"! puhkesi Karin Maria
ihmettelemään, ymmärtämättä.
Nyt Beata todellakin suuttui. "Hullutuksia! Se on hyvin hieno tapa
— ja sitäpaitse ainoa mahdollinen — lähettää Agnetalle Joachim
serkku-rukalta tervehdys, niin ettei äiti sitä keksisi. Etkö muista
että meillä alussa aina oli tapana sanoa että Joachimin otsan ja silmän
seudut niin kovin muistuttivat pikku Hannesta... Agneta itse huomautti
siitä usein. Jos uskaltaisin vetää viivan 'eräs' sanan alle — niin
silloin pitäisi hänen ymmärtää, ellei hän vain liene tylsämielinen".
"Anna minun nähdä..." Karin Maria luki suuremmalla kunnioituksella
viime sanat. "Sinä olet oikeassa, se on jotenkin näppärästi sovitettu,
kun sen vain arvaa. Voit vallan hyvin alleviivata sen — sitähän
kumminkin teet niin usein, että äiti ei siihen ensinkään kiinnitä
huomiotaan".
Arvostelijansa hyväksymisestä ilostuneena, jatkoi Beata nyt
dramaattisemmin laususkellen ja tuntehikkaammalla äänellä kuin mitä hän
ennen oli uskaltanut käyttää:
"Ah rakkahin Agneta! Jospa vain tietäisit miten me täällä yläkerrassa
puhelemme sinusta ja ajattelemme sinua.
"Kun katselemme penkissäsi kukoistavia suloliljoja ja iloisten
laululintuisten liverryksiä kuullessamme, jotka..."
"Se ei ensinkään sovi, Beata — äiti luulee että olet hassu"!
"Hän kai voinee käsittää, että kevät kiihoittaa mielen hiukan
runoiluihin... Mamseli Fiken ja provastin Ottilia puhuvat usein paljon
koreimmilla sanoilla arkioloissa vain. Mutta tietystihän täytynee
sinun ymmärtää että hänen tunteitansa tahdon tulkita, enkä omiani. Sen
Agneta, tietysti heti käsittää".
"Serkku Joachim on tuolla ullakossa", Karin Maria nousi äkkiä. "Sinun
täytyy välttämättä antaa hänen kuulla se, ennenkuin sen lähetät".
Karin Maria aukasi varovaisesti oven ja viittasi serkkua tulemaan,
ennenkuin hän oli ehtinyt kadota rappusiin. Beata luki vielä kerran
julki teoksensa — hieman matalammalla äänellä, eikä niin suurella
varmuudella. Joachim nauraa hohotti yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena,
mutta selitti armeliaasti että se oli parempi "kuin ei mitään".
"Sitäpaitse elä huoli antautua niin paljoon vaivaan, kuomaseni", hän
kohteli Beataa aivan toisenlaisella, tuttavallisemmalla tavalla, kuin
mitä hän koskaan uskalsi käyttää Karin Mariaa kohtaan. "Nyt olen tehnyt
päätökseni ja ensi tilaisuudessa — täytyyhän aina odottaa tilaisuutta
tässä kirotussa maassa — olen paneva sen toimeen"!
"Sehän ei vain liene mikään uusi ajattelemattomuus, serkku"? kysyi
Karin Maria kehoittavasti tuskissaan, kääntäessänsä taitteelle oman ja
sisarensa kirjeen sitte vanhempain kirjeessä edelleen lähetettäväksi.
"En tiedä miksi serkku sitä suvaitsee nimittää", sanoi Joachim
hilpeästi, veitikkamaisesti kiusoitellen. "Itse mielestäni se on ainoa
järjellinen tapa mitä nykyisissä oloissa voin käyttää. Ihmettelen
että olen tarvinnut melkein kokonaisen, sanomattoman ikävän kuukauden
tullakseni tähän lopputulokseen".
"Toivon että sinä — mitä tehnetkin — aina katsot isän ja äidin mieltä",
jatkoi Karin Maria samalla äänellä.
"Siinä tapauksessa Karin Maria serkkuseni", vastasi Joachim totisemmin
kuin äsken "noudatan nyt ja aina vain itseni ja Agnetan mieltä.
Häpeäisin itseäni, jos toisin menetteleisin".
Beata katsoi hieman ihaillen kauniiseen serkkuunsa. Hän toivoi tässä
tuokiossa että joku hänestäkin puhuisi samalla lailla. Karin Maria
vaikeni.
"Kuules, Beata serkku"! Joachim seisoi, käsi jo oven lukkoa pidellen.
"Ei maksa vaivaa että laususkelet tuota kenellekään muulle — mamseli
Fikenille esim. — tuota yhdennäköisyyttä tarkoitan minä. Ihmiset
laskevat niin kirotun huonosti, kun on kysymyksessä tosiasioiden
yhdistäminen". Hän nauroi vallattomasti sulkiessaan oven jälkeensä.
Beata lensi punaseksi kuin veri aina kaulaan, saakka. Hän sanoi
nyrpeästi Karin Marialle:
"Hän tarkoittaa, että ihmisten päähän voisi pistää sanoa, että pikku
Hannes olisi hänen — hänen poikansa"!
"Tietystikin tarkoittaa hän sitä", vastasi Karin Maria kuivasti. "Sinä
saat varoa mitä sanot, Beata rakas. Muilla ihmisillä on melkein yhtä
paljon mielikuvitusta kuin sinullakin".
"Sisarueni! ..." oli ainoa mitä Beata sai siihen sanoneeksi.