Beata oli pyhästi luvannut Joachim serkulle, joka ei ollut konttoorissa
tapahtuneen kohtauksen perästä puhunut ainoatakaan sanaa Agnetan
kanssa, että hän kyllä iltapäivällä saisi sisarensa mukaansa mamseli
Fikenin luo, jos hän tahtoisi tulla heitä tapaamaan sieltä. Serkku
voisi ottaa asiaksensa parin koruompelulla koristetun kannattimen
tilaamisen mamseli Fikeniltä.
Kun tytöt kello 2 aikaan iltapäivällä tulivat sinne, istui Joachim
jo siellä. Mamseli oli noussut pois pöytäliinakankaansa äärestä ja
levitteli innokkaasti noihin asianomaisesti tilattuihin kannattimiin
sopivia ompelumalleja ja erivärisiä lankoja "löjtnantille" ja
tilauksesta mielissään lupasi hän että niistä tulisi oikeat
mestariteokset. Kun hän näki tyttöjen tulevan sisälle — Agnetan
äänetönnä, myssy syvästi silmille painettuna, molemmat kädet
peitehuivin sisällä ja Beatan tekeytyen iloiseksi ja kovin viattomasti
ihmetellen sanoessaan: "No eipähän muuta, serkku Joachimkin!" tiesi
mamseli Fiken kohta, mikä tuuli oli tuonut herrasväen hänen "matalaan
majaansa". Bengta tietysti ei ollut voinut pitää kielensä takana,
mitä oli nähnyt asuintuvassa, — mamseli Fikenillä oli myös ollut omat
aavistuksensa ja kun hän aamupäivällä oli nähnyt paroonin ajavan
Munkebodasta, tuskin tunnin siellä vierailtuansa, käsitti hän helposti
miten asian laita oli. Ja vaikka hän vain olikin "vanha mamseli rukka"
kuten hän sitte sanoi Beatalle ja saikin tyytyä tässä maailmassa
vähäpätöiseen asemaan, niin olihan hän kumminkin "parempien ihmisten"
lapsi ja Jumalan kiitos oli hänellä sydän — mamseli Fiken laski käden
rinnallensa — sydän, missä Aamorikin kerran oli asustanut! Ja nyt
sai Beata kuulla, kyynel tulvin kerrotun, usein kuullun jutelman
ylioppilaasta, joka sitte pääsi Bunkefloohon virkaa toimittavaksi
pastoriksi, "mutta silloin jo oli unohtanut nuoruuslempensä". Tämä oli,
niin sanoakseni ensimäinen todellinen rakkausjuttu, jonka Munkebodan
tytöt olivat kuulleet — sillä oli ollut tärkeä osa heidän aikaisemmissa
tyttöhaaveiluissaan ja se häämöitti ainiaan heidän mielessään
jonkunmoisena "oikean romaanin" kaavamaisena perikuvana.
Tytöt tervehtivät — vähän jäykästi — mamseli Fikeniä ja vähän
kursailtuaan istuutuivat liikkaavaan sohvaan, pitkulaisen kuvastimen
alle, jossa ei edes Karin Mariakaan koskaan muistanut olleen lasia.
Kullatun kehystän sisällön sen siaan muodosti nyt paperin pala, johon
kekseliäs mamseli Fiken oli saanut kylän maalarimestari Anderssonin
maalaamaan jonkunmoista pilvekästä taivaansiniväriä, joka muka kuvaisi
kuvastinlasin vivahduksia. Seiniä oli sivelty keltamaalilla ja
kaikki tämä keltainen ja sininen näytti, kuten mamseli Fiken sanoi,
niin "ruotsalaiselta", seinällä riippuvine sievine Kustaa Adolfin
ja Fredrika kuningattaren valokuvineen, joiden välille oli asetettu
painetuista kukkasista laitetun seppeleen ympäröimä lävistetty sydän,
jonka alla oli tuon Bunkefloon uskottoman pastorin kirjoittama
paririvinen syntymäpäivä värssy — kaikki tyyni oli lasin alle kehyksiin
suljettu. Aivan alimmaisimpana oli Ludvig XVI aikuisessa mitä
hienoimmassa ja aistikkaimmassa kehystässä erään Parisin etevimpien
pienien muotokuvien maalaajan tekemä ihastuttava pastellimaalaus Kustaa
Mauri Armfeltistä, jonka valokuvan aikoinaan oli omistanut eräs mamseli
Fikenin täti. Tämä oli kerran maailmassa ollut kuulu kauneudestaan
ja oli ollut köörilaulajana Kustaa III:nen oopperassa siksi kunnes
hän hieman seikkailurikasta elämää pääkaupungissa vietettyään,
keuhkotautisena ja iloisten ystäviensä hylkäämänä oli tullut kotiin
Skåneen jälleen kuollaksensa "matalassa majassa". Hänen harppunsa oli
vielä huoneen nurkassa, vainajan muistoksi tomuisten olkikukkasten
seppelöimänä.
Aina ensi lapsuutensa ajoista olivat tytöt vähentymättömällä
ihastuksella katselleet tämän majan romantillisia muistoja ja vieläpä
nytkin — kaikista huolista huolimatta — ei Agneta voinut olla
kääntämättä silmiään nurkassa seisovaan, vaienneesen harppuun, jonka
katkenneilla kielillä kerran olivat leikitelleet valkeat sormet, joita
Ruotsin Alkebiades, hilpeine tovereineen oli ihastellen suudellut.
Mamseli Fiken, joka oli paljonkin kokeneempi kuin viaton Beata, ymmärsi
tietysti heti, ettei hän voisi tehdä suosikillensa "löjtnantille"
suurempaa palvelusta kuin antaa hänen olla kahdenkesken rakastettunsa
kanssa.
Saatuaan vieraat istumaan, asettautui hän itse heidän vastapäätään,
kylmettyneet kädet ristissä pumpuliesiliinan alla ja tuumiskeli
hyväntahtoisesti millä keinoin — näyttämättä epäkohteliaalta — hän
voisi poistua Beatan kanssa, josta myöskin alkoi yhdessäolo tuntua
painostavalta. Jospa hänellä vain olisi ollut vähänkään kahvinpapuja
kotosalla! — Mutta viimeisensä oli hänen valitettavasti täytynyt
käyttää Boforsan muorin kestitsemiseen eilen iltapäivällä.
"Tahtooko pikku Beata kenties nähdä villahameen, jota ompelen lukkarin
Sissalle?" keksi hän kumminkin vihdoin onnellisesti sanoaksensa. "Siitä
tulee ylön hieno, sillä siihen tulee koko rivi 'exkysejä' ympäri koko
hameen — näin"! Hän selitteli tehden etusormellaan kuvioita polvellensa.
Beata ei vetänyt edes suutansakaan hymyyn — oli tuttu asia, että
mamseli Fikenin sanastossa "exkysit" merkitsivät samaa kuin "rimsut"
ja nimitys oli monivuotisen käytännön kautta käynyt yleiseksi koko
pitäjässä. Hän nousi innokkaasti ylös:
"Kyllä toki, rakas mamseli Fiken, tahdon kovin mielelläni!"
Agnetasta ei mainittu sanallakaan, mutta, he olivat kumminkin
kaikessa tapauksessa saaneet syytä poistua ja mamseli Fiken vei heti
riemuiten valtioviisaasta menettelystään Beatan keittiöön, missä
tämä pitemmittä selittelyittä kiipesi kiivupöydälle ja herkutteliihe
lapsuutensa lempiruualla: siirappia hapan leivällä, kuivatuiden
omenalohkojen kanssa, samalla kun hän sydämensä kyllyydestä romantisen
ja osaaottavaisen mamseli Fikenin kanssa pohti sisaren onnetonta
rakkausjuttua.
Mutta kamarissa istui Agneta yhä vain liikkumattomana sohvalla, kädet
peiteliinaan kätkettynä, katsellen alas nauhakenkiinsä.
"Agneta!" kuiskasi Joachim mamseli Fikenin vihdoinkin sulkiessa oven
jälkeensä. "Katso minua — puhu minulle... Enhän tiedä mitä minun pitää
uskoa. Oletko todellakin antanut minulle anteeksi... eli... eli oletko
sydämestäsi tyytymätön minuun?... Agneta..."
Tämä puisti laimeasti päätään, välttäen serkun rukoilevaa katsetta.
Joachim heittäysi polvilleen vaappuvan sohvan eteen ja laski hellästi
molemmat käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille — silloin vasta näki
hän, että alasluodut silmät olivat suuria kyyneleitä täynnä.
"Herra Jumala, Agneta — anna minun nyt selittää sinulle kaikki tyyni",
pyysi hän hiljaa.
Agneta pudisti vielä kerran päätään — hieman innokkaammin vain. "Se ei
ole tarpeellista, Joachim", mutisi hän tahtomatta katsoa serkkuunsa,
"ei se maksa vaivaa... Enhän missään tapauksessa voi mennä naimisiin
kanssasi".
"Senkö vuoksi?" kysyi Joachim epäilevästi ja puoleksi nöyrtyneenä,
puoleksi ihmetellen. "Sen vuoksi... tiedäthän... jota Lotti täti tahtoi
sinulle sanoa. Rakas tyttöseni — et käsitä sitä nyt oikein, mutta
luuletko todellakin joskus voivasi saada miehen, jonka omallatunnolla
ei olisi joku sellainen synti?"
"En tiedä", itki Agneta yhtäkkiä ääneensä hermostuneesti. "Syy ei ole
yksin se! Se tietysti on sinulle suuri häpeä, sen voin kyllä ymmärtää,
mutta — mutta... enhän ole sitä ihmistä koskaan nähnyt ja Tukholmahan
on niin kaukana! Ei Joachim!" hän katsahti ylös suurilla surullisesti
nuhtelevilla silmillään, "ei se ole yksin siitä syystä. Vaikka..." hän
vetäysi kammoksuen kauemmaksi seinään päin. "Miten voit niin tehdä?"
Mutta kun Joachim tuskissaan painoi kasvonsa hänen käsiinsä,
kurkottautui tyttökin hänen ylitsensä ja kuiskasi epätoivoisesti:
"En ole sitä koskaan ennen ajatellut — luulen että en edes ole sitä
tietänytkään... Äiti on minulle selittänyt nyt että se on laissa
kiellettynä, että — serkkujen välistä naimista pidetään aivan syntinä.
"Eikä mitään muuta kuin se!" huusi Joachim helpommalla mielellä.
"Anomme tietysti kuninkaalta. Niin monet tekevät sillä lailla".
Agneta pudisti surullisesti päätään. "Sitähän Karin Mariakin sanoi,
mutta äiti sanoi, että sinun ei tarvitse odottaa kuninkaalta
minkäänmoisia armahduksia, kun sillä tavoin olet Tukholmassa menetellyt
— vieläpä päällikköäsi vastaan!"
"Ja silloin tietystikään ei Lotti täti voinut olla sinulle
seikkaperäisesti kertomatta, mikä se oli, joka oli niin pahoin tehty?"
kysyi Joachim pilkallisesti, nöyryytettynä ja katkerana.
"Olinhan jo arvannut sen", mutisi Agneta hiljaa.
"En tiedä miten, mutta heti kun katsoin sinuun konttoorissa, kun
äiti alkoi siitä puhua, ymmärsin minä... Tahdoin vain päästä sen
kuulemisesta. Sehän on aivan yhdentekevä" — hän katsoi itsepäisesti
alas jalkoihinsa ja ääni hiljeni vieläkin. "Tarkoitan..." Hän pysähtyi
ja lausui sitte ääneensä kiivaasti:
"Itse asiahan se on ilkeä — kuka tuo ihminen on, on minulle aivan
yhdentekevää!"
"Mutta se ei voi olla sinulle yhdentekevää, että minä hetkellisen
kirotun hurjuuteni vallassa tyttö-tylleröisen vuoksi, josta
välitän vähemmän kuin pirttipiika Bengtasta, olen tärvellyt koko
tulevaisuuteni", huusi Joachim katkerasti katuen. "Uskallatko —
uskallatko todellakin... kun nyt tiedät, miten kurjan oikukas ja
kevytmielinen minä voin olla? ..."
Agneta laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen. "Oi Joachim — pelkään
etten ole oikein hyveikäs en niinkuin äiti... mutta... mutta ... kun
sinä nyt taaskin olet luonani — on ikäänkuin ei se liikuttaisi minua
ensinkään, on niinkuin kaikki ne olisi niin kaukana, niin hämärää
ja utuista... Ei en voi sanoa mitä minä tarkoitan, ja sehän onkin
aivan sama — nyt kun laki kumminkin eroittaa meidät," lopetti hän
toivottomasti.
"Tietysti ei kuningas sitä kiellä", huudahti Joachim kärsimättömästi,
"vaikkapa vielä sekä hän, perintöprinssi että kaikki muut korkeat
herrat siellä olisivat kuinkakin tyytymättömiä minuun. Sitä ei juuri
koskaan kielletä — pyyntö on vain muodon vuoksi".
"Äiti sanoo että juuri sinunkin tähtesi ei suinkaan olisi viisasta
panna hakemusta — siitä olisi vain seurauksena että tuo roskajuttu
tulisi jälleen eloon herätetyksi", vastasi Agneta surullisesti, mutta
päättäväisesti eväten "Hän sanoo että kaikki ihmiset mitä ankarimmin
nuhteleisivat isää että hän, niin kohta sen jälkeen... Ja hän sanoo
vielä —" Agneta kuiskasi nyt tuskallisen hämmästyneesti — "että
ihmisten ehdottomastikin täytyisi luulla, että minä... ymmärrätkö...
että minä olen kovin kummallinen ja kevytmielinen tyttö, joka — joka —
olen niin halukas tarttumaan... nyt kun kaikki puhuvat sinusta..." Hän
pysähtyi ja sanoi sitte päättäväisesti varmemmalla äänellä:
"Voin varsin hyvin käsittää että hän on oikeassa, sen tietystikin
täytyy näyttää pahalta, että me... sinun nyt asuttuasi tässä talossa
niin..." Hän pakoitti itsensä katsomaan serkkuunsa ja kumartausi sitte
eteenpäin, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa: "Oi, tuntuu kuin
vajoaisin maahan häpeästä, ajatellessani vain miten halpamaista...
miten ihmiset voivat selittää väärin kaikki"!
Joachim oli katsellut koko ajan hänen kasvojansa, hänen puhuessaan
katkonaisesti ja vaivalla. Sitte nousi Joachim aina huulia myöten
valkoisena vihasta ja vastenmielisyydestä.
"Olet oikeassa", sanoi hän. "Ja mieluummin kuin että koko Skåne puhuu
Agneta Skyttestä ikäänkuin olisi hän joku hairahtanut palvelustyttö,
jonka on pakko mennä naimisiin ensimäisen vastaantulevan Don Juanin
karissa — sillä niinhän äitisi minua nimitti? — niin..."
Agneta vaikeni. Hän oli yhtä kalpea kuin Joachimkin ja pusersi —
vetotaudin tapaisesti — huulensa lujasti tuokioksi kiinni hänen
puhuessaan. Joachim oli ymmärtänyt ja puki nyt kainostelematta
majuurskan varovaisemmat viittaukset selviksi sanoiksi.
Molemmat olivat hiljaa pari minuuttia. Joachim käveli edestakaisin pari
askelta huoneessa ja sanoi äkkiä kovasti:
"En tietänyt että maineeni oli niin huono".
Ja kun tyttö ei vielä mitään vastannut: "Sinua on helppo säikyttää,
kyyhkyläiseni".
Agneta oikasi itsensä suoraksi, hänen ruskeat silmänsä katsoivat
uhkaavan nuhtelevaisesti häneen.
"Vielä ei ole kukaan säikyttänyt minua tekemästä mitä itse tahdon".
Joachim käännähti pikasesti häneen päin.
"Ja kumminkin sanot sinä, ettet tahdo tietää minusta enempää? ..."
"Välitän kyllä", sanoi Agneta rohkeasti, punastuen hiukan, "mutta en
nyt. Tahdon että odottaisimme ainakin siksi kunnes myrsky on asettunut
ja ihmiset ovat ehtineet unohtaa".
"Ja sitä odotellessa täytyy minun käyskennellä täällä Munkebodassa
koko seutukunnan epäilemänä, äitisi vakoilemana ja karsastelemana,
jonka päähän kukaties vielä kerran pistää julaista kihlauksesi Stjernen
kanssa. Ethän tunnu sitä erityisesti vastaan panevankaan..."
"Joachim"! huusi Agneta ja polki jalkaansa. "Sen tiedät, että nyt sinä
valehtelet..."
Mutta Joachim oli kiihtynyt, eikä kuunnellut mitä hän sanoi.
"Se on tietysti tarkoituksesi", jatkoi hän itsepäisesti "että minun
täytyisi kuin minkäkin nahjuksen käydä täällä — kenties vuosikausia —
uskaltamatta puhua sinulle, uskaltamatta sinua nykästäkään... Agneta";
Hän pysähtyi juuri hänen eteensä. "Sanon sen sinulle, tulen hulluksi
siitä".
"Mutta minä en jää kotiin", mutisi hän ja katsoi ylös kyynelsilmin.
"Äiti tahtoo lähettää minut pois..."
"Niinkö? ..." Joachim kohtasi hänen katseensa ja lisäsi pian
päättäväisesti:
"Voit tervehtää Lotti tätiä, että sitä ei tarvitse tehdä. Ei minun
tähteni. Siihen siaan minä matkustan".
Hän alkoi jälleen käydä edestakaisin ahtaassa kamarissa — vihastuneena,
kärsimättömänä, peukalot liivin taskuissa ja jatkoi kiihkeästi.
"Olin kumminkin aina aikonut erota armeijasta — minulla ei kumminkaan
olisi ollut mitään tulevaisuutta sillä alalla. Ja totta puhuen en
välitä siitä nyt sen enempää! Tultuani tänne olen huomannut aivan
selvästi että sovin paljon paremmin Niilo sedän avuksi tänne kyntämään
ja louhuja särkemään kuin yksitoikkoiseen, toimettomaan kasarmielämään.
Ja rakkaus maatilaan — Munkebodaan — koko sen maahan on minulla
veressäni kuin kaikilla Skytteläisillä. Mutta nyt..." hän levitti
kätensä. "Jumalan kiitos, että näyttää siltä kuin Ranskalaiset saisivat
yllin kyllin tekemistä Afrikassa, muutoin tuntuisi kovin vaikealta
paikan löytäminen tässä maailmassa"!
"Ethän kumminkaan tarkoita? ..." Agneta hypähti ylös. "Ethän voi
taistella rinnatusten ranskalaisten kanssa"! huudahti hän tuskissaan
tarttuen, yhtäkkiä tointuneena, ensimäiseen sanottavaan. "Muista että
isäsi kaatui ranskalaisen kuulan lävistämänä"!
Joachim jäi seisomaan hänen eteensä — heidän silmänsä kohtasivat
toisensa.
"Erehdyt. Ensiksikin kaatui isäni sodassa keisarin saksalaista
rykmenttiä vastaan ja toisekseen luulen, ettei sovi asettaa niitä,
jotka nyt ovat Pariisin herroina, edesvastuuseen siitä, mitä oli
tapahtunut Leipzigissä vuonna 13. Se ei varmaankaan missään tapauksessa
maksaisi vaivaa! Ei", lisäsi hän itsepäisesti, pyörähtäen kantapäillään
ja alkaen jälleen vaelluksensa edestakaisin oven ja akkunan välillä,
"huomispäivänä käännyn ranskalaisen sotaministerin puoleen". Hän
katsahti pikaisesti Agnetaan sivumennen, ja kun hän ei vastannut,
lisäsi hän intoilevasti.
"Kreikanmaalle olisin tietysti mieluummin uhrannut elämäni, mutta
sielläkään ei minua enää tarvita. Oi — jospa tämä olisi vain tapahtunut
viisitoista vuotta sitten! Silloin kaikkialla Euroopassa tuli
tarvituksi epätoivoinen mies ja kelpo miekka".
"Joachim"! Agneta astui askeleen eteenpäin ja peiteliina putosi hänen
olkapäällään kun hän laski kätensä hänen käsivarrelleen. "En kestä
kuulla sinun puhuvan tällä tavalla — kiellän sinun matkustamasta".
Hän pysähtyi ottamatta käsiään liivin taskuistaan ja katsoi häntä
suoraan kasvoihin, jotka nyt olivat aivan likellä hänen kasvojaan. He
olivat tällä hetkellä niin toistensa näköisiä kuin veli ja sisar.
"Saanko kysyä sinulta mitä muuta on minulla tehtävää"?
Agneta kietoi yhtäkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja taivutti
päänsä taaksepäin. "Odota, sanon sen sinulle! Odota"!
Joachim veti hänet tulisesti luokseen.
"Mutta minä en tahdo odottaa — en voi odottaa. Tahdon että sinä tällä
hetkellä, jolloin toistemme tuki on tarpeeseen — rohkeasti, ehdoitta ja
mietiskelemättä annat myönnytyksesi eli kieltosi. Käsitätkö minut"?
Agneta oli niin vihoissaan hänen viisautta puuttuvasta menettelystään,
joka, hän näki sen selvään, tulisi hajottamaan kaikki heidän toiveensa,
eikä veisi heitä askeltakaan eteenpäin, että hän — aikoen riuhtautua
irti hänen käsistään — vastasi kiivaasti:
"Sinä siis tahdot asettaa veitsen kurkulleni — luulet voivasi pakoittaa
minut? ... Mutta vaikka uhkaatkin minua millä tahansa, niin et
kumminkaan voi estää minua tekemästä sitä minkä tiedän olevan viisasta
ja oikeaa... ainoaa järjellistä..."
"Olet kumminkin Lotti tädin oikea tytär, huomaan sen", sanoi
hän pilkallisesti, sokeasti vihastuneena hänen sitkeästä ja
odottamattomasta vastustuksestaan. "Viisas — järkevä — ennen kaikkea"!
Agneta kohotti ylpeästi päätään: "Jos virkat sanaakaan äidistä,
joka mitä hän tehneekin, aina tahtoo parastani — niin minä menen".
Peiteliina käsivarrella meni hän ovea kohti ylväänä, kantaen korkealla
päänsä.
Joachim laski kätensä pian hänen vyötärölleen ja samalla kun hän
karkeasti taivutti hänen päänsä taaksepäin, piteli hän lujasti häntä
kiini kuin ruuvipenkissä.
"Sinä et mene", huudahti Joachim nyt aivan hurjistuneena, "et ennenkuin
sinä suoraan olet antanut myöntymisesi eli kieltosi, josko olet
puolellani eli et, sillä senhän voin sinulta oikeudella vaatia".
Agnetan kasvot olivat aivan hänen kasvojensa alla, — kädellään taivutti
hän tytön jäykän niskan olkapäätänsä vasten. Agnetan ruskeat silmät
säkenöivät hänen silmiinsä.
"Ei"! sanoi tyttö lyhyesti, käheästi ja ponnistaen kiskasi itsensä irti.