Niilo Olavi Stjerneä pidettiin kylläkin yleisesti varsin hitaisena, kun
oli kysymys ratkaisevan päätöksen toteuttamisesta, mutta vaikka hän
olikin äitinsä vallanhimon tylsyttämä, oli hän kumminkin itsepäinen ja
uhkamielinen kuin skånelainen konsanaan ja kovin rakastunut Agnetaan
kun oli, huolimatta hänen selvästi näyttämästä vastenmielisyydestään
— luottaen vanhempien lupaukseen — piti hän Agnetaa kihlattuna
morsionaan. Hän ei myöskään pelännyt Joachim Skytten vaarallisuutta
kilpakosijana — eroittihan laki jo, jota ei erityisettä luvatta voitu
evätä, serkut toisistaan — mutta siitä päivin kun Munkebodaan oli
tullut nuori mies, jonka helpoista kauniin sukupuolen valloituksista
maine jo etukäteen oli kertonut, oli parooni vaistomaisesti ollut
mustasukkainen hänelle ja Joachimin ylpeä, julkea käytös oli vielä
enemmän ärsyttänyt häntä. Tuhlaamatta aikaa antoi Marieholman
herra valjastaa hevosensa kiesien eteen ja tällä kertaa pyytämättä
seuraherraansa mukaan, ajoi hän yksin suoraa päätä Munkebodaan.
Joachim ei ollut saanut tilaisuutta puhua Agnetan vanhempien kanssa.
Vasta sitte kuin koko perhe jo oli kokoontunut illallispöytään, oli hän
tullut kotiin Marieholmamatkaltaan, vihdoinkin sitte kun he iltasella
— Lotti tädin talikynttilöilleen heitä saattaessa — menivät rappuja
ylös, oli hän saanut pikaisesti kuiskatuksi pari sanaa Agnetalle, miten
kaikki oli käynyt.
* * * * *
Oli Vapunpäivä ja vanhan tavan mukaan laskettiin elukat Munkebodassa
ensikerran laitumelle. Mutta kun nyt oli kumminkin ruohoa niukalti
tänä Vappuna ei syönnistä juuri tullut sanottavaa — eläimet pääsivät
vain vähän ulos kytkyeistä ja koko juhla supistui siihen, että ne
saivat parin tunnin ajan jaloitella ja hengittää raitista ilmaa. Lehmät
seisoivat sävyisinä ja tyytyväisinä navetan edustalla, ne ammuskelivat
raikkaaseen ilmaan ja ojennellen kaulaansa tuijottivat tylsästi
eteensä suurilla, surullisilla silmillään. Vasikat, auringonpaisteen
elvyttäminä tanssivat sitävastoin pitkine säärineen iloisesti
ja kömpelösti ympäri pihaa ja hyppivät rajusti ja vallattomasti
sivullepäin, kun niitä hätisteltiin. Juhlaan — sillä juhlana melkein
sitä Munkebodassa pidettiin, kun kevät tällä tavoin ikäänkuin
julkisesti julistettiin — otti alusta loppuun ukko majuuri itse osaa.
Pitkä piippu vaappui toisessa suupielessä ja kypäri oli takaraivalle
sysättynä kun hän omin käsin Joachimin kanssa auttoi elukoiden
irtipäästelemisessä ja seisoi sitte tyytyväisenä katsellen niitä.
Tyttäret istuivat keittiön rappusilla, peitehuivit harteilla, nauttien
avopäin auringon paisteesta, joka todellakin tänään oli tavattoman
lämmintä ja keväistä.
Marieholman vaunut vierivät hitaasti veräjistä — karjakartanon eroitti
päärakennuksesta ja sen somerikkotanhuasta vain kapea Munkebodan
maantie, — ja paruuni, kokeneena kuskina ja maalaisena, tiesi tietysti
asianomaisesti varoa irtilaskettua karjalaumaa.
"Kas, veli Stjerne, hyvää päivää"! huusi majuuri iloisesti hänelle,
tyttöjen samalla kadotessa rappuselta. Joachim, joka karjanhoitajan
kanssa oli syventynyt katselemaan erään vasikan kipeää takajalkaa, ei
sitävastoin heti huomannut vierasta.
Parooni astui hitaasti kieseistä — taputteli tyynnytellen ruunaa,
joka levottomasti arasteli lehmiä; ja kysyi tavallista jäykemmin
ja juhlallisemmin, jos arvoisa veli suvaitsi puhua hänen kanssaan
kahdenkesken pari sanaa.
Konttorissa, ennenkuin hän vielä oli saanut tervehtiä majuurskaakaan
joka nyt — kuten tavallisesti kun tuli vieraita — muutti heti pukunsa,
sanoi parooni viivyttelemättä asiansa ja pyysi luvan saada vielä
tänä päivänä puhua neiti Agnetan kanssa; hänellä oli syytä — hän loi
majuuriin sellaisen katseen, että vanhasta Niilo Skyttestä tuntui
ilkeältä ja hänen mieltänsä alkoi ahdistaa — hänellä oli syytä toivoa
että kihlaus lopullisesti julkaistaisiin niin pian kuin mahdollista.
Kyselemättä pitemmältä, — melkein pelästyneenä tästä — käski majuuri
heti kutsua Agnetaa ja armollista rouvaa. "Pyydä kaikella muotoa
armollista rouvaa myöskin tulemaan"! huusi hän vielä Bengtalle, aivan
hermostuneena ajatellessansa että hänen täytyi olla yksin näytelmässä,
joka nyt alkoi.
Kohta kun Joachim oli tuntenut Marieholman ajopelit, oli hän samassa
passittanut tuon mieliä kiinnittävän vasikan luotaan ja oli pikaisesti
juossut pihan yli keittiön rapulle, missä tytöt äsken istuivat, ja
mistä he olivat hänelle huutaneet ja nykyttäneet päätään. Hän arveli
heidän menneen ullakolle, mutta kiiruhtaessansa keittiön etehisen läpi,
ehkäsi hänet Beata, joka varovaisesti pisti päänsä ulos, tällä hetkellä
tyhjänä olevan väentuvan raotetusta ovesta ja viittasi häntä salaisesti
tulemaan sisälle.
Pitkällä penkillä, valkean ruokapöydän edessä istui Karin Maria, ja
Agneta, peiteliina päässä, oli polvillaan hänen edessään ja painoi
kasvonsa sisarensa helmaan.
"Mutta Herran nimessä, tytöt"! huusi Joachim kauhistuen astuessaan
sisälle. "Mitä nyt on tekeillä"?
Agneta silmäsi ylös kalpein, hämmästynein kasvoin — Joachim astui heti
hänen luokseen.
"Mutta. Agneta..." hän nosti hänet ylös ja veti hänet luokseen,
välittämättä vähääkään Karin Mariasta ja hyväntahtoisesta Beatasta,
joka yhtäkkiä oli alkanut itkeä. "Siksikö että Stjerne? ... Ja sinä,
joka lupasit minulle, olla pelkäämättä"!
"En pelkääkään", mutisi Agneta ja painautui lujasti hänen syliinsä,
nojaten otsaansa hänen olkapäähänsä, "en häntä. Mutta äiti... Olenhan
aina tottunut äitiä tottelemaan"!
Karin Maria nousi pikaisesti ylös ja astui sisarensa viereen: "Tässä
et tottele ketään muuta kuin omaa sydäntäsi, Agneta", sanoi hän
juhlallisesti.
Joachim katsoi ylös — ja ojensi Karin Marialle kätensä.
"Karin Maria... Olet meidän puolellamme?..." äännähti hän
hämmästyneesti, kiitollisesti.
Karin Maria laski kätensä hänen käteensä ja nyykähytti äänetönnä.
Hän olisi sanonut jotain, mutta samassa hyökkäsi pirttipiika Bengta
sisälle. Beata, joka piti vahtia ovella, oli tietysti unohtanut
velvollisuutensa ja seisoi nyt liikutuksesta nyyhkien, nenäliinaa
silmillään.
"Neiti Agneta..." Piika jäi seisomaan avosuin töllistellen: eikö siinä
sitte seissyt luutnantti pitäen Agneta neittä sylissään! Ja kumminkin
tiesi joka sielu pitäjässä, että juuri hän tulisi saamaan Marieholman
paroonin!
Agneta oikasiihe pikaisesti — hän oli aivan kalpea.
"Tahdotko että tulen mukaasi"? kysyi Joachim hiljaa. He kaikki tietysti
olivat heti arvanneet mitä varten kutsuttiin.
Agneta katsoi tuokion epäilevästi Joachimiin, suuressa kiusauksessa —
Karin Maria sanoi vakavasti ja päättäväisesti.
"Se ei kelpaa lainkaan. Agnetalta kysytään ja Agneta yksin
vastatkoonkin... Sitä paitse suututtaisi se äitiä tavattomasti", lisäsi
hän hiljemmin, "ja kosijaa tietysti myöskin..."
Agneta pusersi molemmilla käsillään rintaansa — ovella kääntyi hän ja
katsoi sydäntäsärkevästi komeilla, nyt kyynelloisteisilla, ruskeilla
silmillään. Joachim astui tenhottomasti askeleen häntä kohti.
"Anna hänen vain mennä", kuiskasi Karin Maria. Ja lisäsi ääneensä, kun
Agneta piian kera oli jo oven ulkopuolella: "Ollos aivan huoletta,
serkku — ei kukaan pakoita Agnetaa enemmän kuin meitä muitakaan".
Armollinen rouva, joka katsoi välttämättömän tarpeelliseksi kaikissa
juhlatilaisuuksissa olla oikein "tällissään", ei vielä ollut saapunut
kun Agneta, joka oitis, valmistelematta oli kutsua seurannut, astui
konttooriin isänsä luo.
Hän oli kalpea ja vapisi, niin että hänen täytyi tukea lähimpään
tuoliin niijatessansa kosijalle alasluoduin silmin. Hänen suunsa
ympärillä oli tuo uhkamielinen päättävä piirre, joka joskus teki hänet
niin äitinsä näköiseksi.
"Agneta, pieni tyttöseni..." soperteli isä onnettomuutta ennustavalla
juhlallisuudella. Hän käänsi levottomasti katseensa tyttärestään
parooniin, mutta kun ei kumpikaan tuntunut tahtovan kohdata hänen
katsettaan, eikä rohkaissut häntä millään tavalla, hätääntyi hän heti,
käänsi äkkiä selkänsä, ja asettui, kädet housuntaskuissa seisomaan
huoneen perimmäisen akkunan ääreen ja mutisi pikaisesti:
"Puhu itse, veli Stjerne, hänen kanssaan — onhan se oikeastaan enempi
sinun asiasi kuin minun".
Niilo Olavi seisoi ja katseli Agnetaa: solakka, hentonen hän oli
nojatessaan paljailla, valkoisilla käsivarsillaan edessään olevaa
tuolin selystää vasten, pää syvään painettuna rinnalle, joka
levottomasti aaltoili kotikutoisen, ruudukkaisen kaulaliinan alla.
Kosija läheni hitaasti.
"Neiti Agneta", sanoi hän takerrellen matalalla äänellä. "Isänne on
suonut minun kysyä, josko neiti... josko Agneta..." Hän ei sanonut
enempää, vaikeni hetken, pari ja tarttui yht'äkkiä kiihkeästi hänen
käteensä. "Agneta", kuiskasi hän rukoillen, vakavasti, "lupaan että
vaimoni ei koskaan tarvitse katua myöntävää vastaustaan".
Agneta katsahti arasti ylös. "Herra parooni", alkoi hän hiljaisella
äänellä, "surettaa minua..."
Parooni piteli vielä hänen kättänsä, ja pusersi sitä tulisesti:
"Elkää virkkako enempää!... Agneta tulee katumaan. Punnitkaa
— punnitkaa tarkoin levossa ja rauhassa". Hän puhui kiireesti,
liikutettuna. "Älkää antako tuon poika heitukan turhien lupauksien
viekotella teitä rikkomaan vanhaa lupaustanne..."
"En ole koskaan antanutkaan mitään lupausta", huusi Agneta
loukkaantuneena.
Samassa tuokiossa aukeni ulko-ovi reippaasti ja majuurska seisoi
kynnyksellä. Hän oli, astuessaan sisälle, kuullut Agnetan viime sanat
ja, piialta vihiä saatuaan, käsitti hän heti mistä oli kysymys.
"Vanhempasi ovat sen antaneet sinun nimessäsi", huudahti hän kiivaasti,
vihastuen. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Stjerneä — hän joka muutoin
oli niin kohtelias vieraille. "Saat olla hyvä ja käyttäytyä sen
mukaisesti".
Tämä karkea käsky herätti Agnetan vielä uinuvan naisellisen itsetunnon.
Hän kiskasi kätensä irti ja kääntyi äitiinsä.
"Äiti"! Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Voitte koetella pakottaa
minua, jos tahdotte, mutta en koskaan maailmassa myönny Stjernen
pyyntöön".
"Hän on hassu", mutisi majuuri etäämpää, akkunan äärestä. "Hän ei
ymmärrä omaa etuaan. Mutta veli, ällös välittäkö siitä — se haihtuu. Se
kyllä haihtuu, sen saa veli nähdä..."
"Se ei haihdu", lausui Niilo Olavi tulisesti. "Se ei haihdu, sanon sen,
ennenkuin tuo Joachim lurjus on tullut talosta pois".
"Jos en koskaan olisi nähnytkään serkkuani", huudahti Agneta
katkerasti, menettäen viimeisenkin malttinsa, "niin en kumminkaan olisi
paroonia huolinut. En hinnasta mistään"!
Majuurska tarttui kovasti tyttärensä käsivarteen. "Onko niin asiat"?
kysyi hän terävästi. "Onko Joachim todellakin antautunut lörpöttelemään
tyhmyyksiä sinulle? Missä sitte ovat silmäni olleet, kun en ole sitä
nähnyt"!
Ja kuin Agneta vaikeni — uhkamielisenä ja katkerana — lisäsi hän
levollisemmin, katsoen samalla kysyvästi Stjerneen:
"Mutta se on mahdotonta... Olisin sen keksinyt jo kauan sitte..."
"Mitä hän on Agaetalle sanonut, en tiedä", lausui parooni, aivan
poissa suunniltaan, "mutta varmaa ainakin on, että hän tulee luokseni
kerskaillen mitä hävittömimmin voittaneensa morsiameni".
Majuurska mietti hetkisen. "Skytte", sanoi hän komentavasti, "kutsuta
heti veljenpoikamme tänne. Ja sinä, ma chère", — hän kääntyi
tyttäreensä — "sinä olet saava tietää, ennenkuin on liian myöhäistä,
että sinulla on vanhemmat, jotka ovat sinua viisaammat! Siinäkö sinun
älysi vain onkin, että sinä yks kaks ihastut ensimäiseen, vastaan
tulevaan Corydoniin, joka on sattunut sanomaan sinulle pari tyhmyyttä,
niin... Niin, silloin tottatosiaan et ole ansainnut parempaa kuin että
tartutaan asiaan kovin kourin"!
Agneta ei vastannut sanaakaan. Hän oli tällä hetkellä odottaessaan
Joachimia sellaisessa ilkeässä ja ankarassa jännityksessä, niin että
hänestä tuntui melkein kuin jokin hänen sisällään katkeaisi, eli
halkeisi. Melkein tietämättään oikasiihe hän täyteen pituuteensa ja
kohotti päänsä — tällä hetkellä, seistessänsä vanhempiensa ja tuon
miehen, jonka he olivat hänen mieheksensä valinneet, kanssa kasvot
kasvoja vasten ja kun hänen täytyi puollustaa nuorta rakkauttaan, oman
sydämensä oikeutta, kehittyi hän täysikasvuiseksi.
Joachim, joka Agnetasta erottuaan, oli odottanut vieraskamarissa, tuli
nyt sisälle sedän kanssa ja sulki oven jälkeensä. Majuurska istahti
raskaasti kiinalaiseen rottinkituoliin, niin että se natisi. Hän oli
niin vihainen ja kiihoittunut, että leveät myssyn nauhat leuan alla
lepattivat.
Joachim astui Agnetan luo ja asettui hänen taakseen, — hän kietoi
kevyesti kätensä hänen vyötärönsä ympäri.
"Paras Niilo setä, hyvä Lotti täti", alkoi hän kiihkeästi, mutta varsin
kohteliaasti ja hillitysti — hän oli, odotellessaan ulkona miettinyt,
mitä hän sanoisi. "Ette saa käsittää tätä uhkaksi eli kunnioituksen
puutteeksi siltä, joka kumminkin niin hyvin tietää miten paljosta hänen
on teitä kiittäminen, mutta — sitä ei voi auttaa — Agnetan ja minun
täytyy saada kuulua toisillemme". Hän katsoi vedoten heihin, ja kun ei
kukaan vastannut, lisäsi hän miehekkään päättävästi:
"Nyt te sen tiedätte. Ja nyt vannon, etten mielisuosiolla, enkä pakolla
luovu serkustani".
Joachimin puhuessa, kuullessansa vain jo hänen äänensä kaiun, tunsi
Agneta tavatonta helpoitusta — ikäänkuin olisi hänet vapautettu
soimauksen ja yksinäisyyden kuormasta, joka oli häntä tähän
saakka painanut. Melkeinpä tietämättään, nojausi hän raskaasti ja
tenhottomasti Joachimiin — tämä huomasi sen ja kietoi kätensä lujemmin
hänen vyötärönsä ympäri.
"Säästäkää meitä edes noista _scènes d'amour_"! (rakkauskohtauksista)
huusi majuurska katkerasti. Hän istui — kuten hän sitte uskoi
miehellensä — ja "häpesi silmät korvat täyteen" Stjernen vuoksi, joka
seisoi jäykkänä ja suorana, toinen käsi takin väliin pistettynä ja
antoi Agnetan äidin pitää puheenvuoroa. "Saako luvan kysyä" — kun
majuurska oli suuttunut, hän mielellään aina viime vuosisadan tapaan
alkoi puhua ranskaa — "miten kauan Joachim oli ollut tyttäreni 'aux
petits soins'?"
"Ensi päivästä, kun hänet näin", vastasi nuori Skytte lämpimästi.
"Se oli jotenkin sukkelaan edellisen kuulummaksi käyneen rakkausjuttusi
jälkeen!" tätä katkeroitunut majuurska ei mitenkään voinut olla
huudahtamatta.
Joachim lensi häpeästä ja vihasta tulipunaiseksi hiusrajaan saakka.
Agneta käänsi päänsä ja katsoi ihmetellen häneen.
"Charlotte!" huusi majuuri nuhtelevaisesti — jotenkin ankarasti. Mutta
kun hän samassa kohtasi vaimonsa katseen, lisäsi hän heti säyseämmin:
"Eikö ole tarpeetonta Agnetan saada tuosta tyhmästä jutusta tietoa?"
"Onko se tarpeetonta, että tyttäresi saapi tietää, minkä kevytmielisen
Don Juanin hän ymmärtämättömyydessään mieluummin valitsee kunniakkaan
ja vakaantuneen kosijan sijaan", lopetti majuurska päättäväisesti.
Syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus huoneessa. Agneta seisoi liikkumatonna
samassa asennossa, serkkunsa olkapäätä vasten nojaten, silmät alas
luotuina.
Majuurskasta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä puhua enempää asiasta;
mutta hän pakoitti itsensä siihen. Hän nousi ja sanoi seisaaltaan
jonkunmoisella arvokkaisuudella:
"Joachim todellakaan ei ole puhtaan sydämesi arvoinen, pikku tyttö
rukkani. Jospa vain tietäisit, miten hän äskettäin Tukholmassa..."
Agneta oikasihe pikaisesti — avasi silmänsä ja astui, torjuen, askeleen
äitiänsä kohti.
"Äidin ei tarvitse virkkaa mitään — tiedän kaiken", sanoi hän
pikaisesti, ylpeästi.
"Tiedätkö sen?" huusi majuurska ällistyneenä. "Kuka, Herran nimessä on
ollut niin sanomattoman julkea ja kertonut sinulle...?"
"Tiedän kaiken", uudisti Agneta kaiuttomasti, tällä kertaa se
nähtävästi vaati ponnistusta.
Kaikki ymmärsivät yhtäkkiä, että mitä hän puhui ei ollut totta,
että hän ei tietänyt mitään, että hän arkana omassa puhtaudessaan,
jalomielisenä rakkaudessaan, vaistomaisesti ei tahtonut tietää mitään,
joka hänen omissa ja mahdollisesti muidenkin silmissä halventaisi sitä
miestä, jolleka hän nyt kerran oli antanut pienen, ylpeän sydämensä.
Ja vastausta odottamatta, katsomatta kehenkään, välttäen Joachimin
katsetta, joka — yhtäkkiä kalpeana mielenliikutuksesta, rajusti, syli
avoinna — astui askeleen häntä kohti — meni Agneta Skytte hitaasti ulos
huoneesta.