Samana iltapäivänä kun sotaneuvos vihdoinkin oli sanonut hyvästit
ja kun he jo onnellisesti ja hyvin vaelsivat Kristianstaadia kohti,
ratsasti Joachim Marieholmaan. Aamullinen katkeruus oli pysynyt koko
päivän yhtä kiihkeänä, niin ettei hänellä ollut lepoa eikä rauhaa
ennenkuin oli saanut puhua Stjernen kanssa.
Kun hän ratsasti kivitettyyn umpipihaan, jonka suuren portin päällystää
koristi hiekkakivestä hakattu vapaaherravaakuna, veti hänen huomionsa
heti puoleensa olento, jota merkillisempää hän mielestään koskaan
ei ollut nähnyt. Ylhäällä portin vastapäätä olevilla päärappusilla
seisoi pieni naishenkilö, kömpelöä hiekkakivistä kaidepuuta vasten
nojautuneena. Hänen harteillaan oli vanha topattu silkkiviitta, josta
pumpulitukut siellä täällä pilkistelivät esille ja pitkulaisessa
päässään, terävine koukkunenineen ja tuikeasti paistaville silmineen
oli korkea, ympyriäinen hattu, jonka suuri, kovin kulunut höyhentöyhtö
oli ainakin viisitoista vuotta vanha. Toisessa kädessään oli hänellä
pitkä kävelykeppi, jollaiset olivat käytännössä "rococo"-aikakautena
ja toisella kädellään oli hän kerännyt helmansa ylös, niin että jalat
pitkävartisissa puukengissä näkyivät. Joachim tietysti oli kuullut
kylliksi hänestä, niin ettei hänen edes tarvinnut tuokiotakaan epäillä
sitä että edessänsä seisoi kautta koko Höingen kihlakunnan kuuluksi
käynyt vapaaherratar Malviina Stjerne.
Hän puhutteli ankarasti, kuten tuntui, erästä kurjaa
torpparipaholaista, joka hattu kädessä seisoi rappusten edessä. Kun
Joachim ratsasti pihaan otti hän vanhanaikuisen, saksien muotoisen
jalokivillä koristetun "lorgnetin" ja piti sitä silmiensä edessä.
"Kuka hän on"? kysäsi hän mahtipontisesti.
Joachim nosti kohteliaasti hattuansa ja kumarsi satulassa. "Luutnantti
Skytte Munkebodasta". vastasi hän tottuneesti, "armollisen
vapaaherrattaren nöyrin palvelija".
"Vai nuori Skytte..." hän tarkasteli häntä edelleen yhtä
häikäilemättömästi. "Ei ole hullumpi, ei ole hullumpi kautta kunniani!
Hän siis kai tuntee minut"?
Joachim ei voinut olla hymyilemättä vastatessansa kohteliaasti:
"Ei löydy ainoatakaan koko Skånessa ken ei tuntisi vapaaherratarta".
Hymyily solahti samassa vapaaherrattaren ruskeaihoisten linnunkasvojen
yli, ympyriäisen hatun alla.
"Se ilahduttaa minua", sanoi hän nyykähyttäen. "Siltä sen pitää kuulua"!
Joachim käyden vähän hämilleen näki heti, että vapaaherratar varsin
hyvin oli käsittänyt hänen pilkallisen vastauksensa, mutta että hän ei
siitä vähintäkään närkästynyt.
Käden liikkeellä käski vapaaherratar torpparin huolehtimaan hevosesta
ja Joachim asteli hitaasti rappuja ylös.
"Luutnantti kai tahtoo tietystikin tavata poikaani"? kysyi hän käyttäen
kohteliaampaa ääntä kuin äsken.
"Niin". Joachim kumarsi kohteliaasti ja suuteli hänen kättänsä, joka
oli kylmä ja luiseva kuin linnun kynsi.
"Hän tulee heti, näin hänet juuri tallissa, kulkiessani siitä ohi".
Vapaaherratar puhellessansa työnsi itse raskaan tammioven auki ja pyysi
vieraansa astumaan sisälle.
Etehisessä oli heitä vastassa eräs palvelija, jonka vapaaherratar
kumminkin heti paikalla lähetti herra paroonia etsimään. Sitte potkasi
hän pitkällistä harjoitusta osoittavalla näppäryydellä raskaat
puukengät jaloistaan, ja laski hameensa alas ja alkoi — kuten Joachim
kohtausta kuvatessaan jälestäpäin sanoi — "näyttää ihmismäisemmälle".
Salissa, joka oli pitkulainen kuin taidekokoelma, vanhoine, valkeine
kullattuine rococohuonekaluineen pyysi emäntä vierastansa istumaan,
istuutuen heti itsekin ja alkaen purkaa kultalankaa; tämä oli ollut
hänen ensi nuoruutensa aikana yleistä, ja oli, kuten pahansuovat
ihmiset sanoivat, ainoa käsityö jota hän osasi tehdä. Sanottiin
myös, ja uskottiinkin yleisesti, että vapaaherratar Malviina
Stjerne, syntyisin Leijonklo, ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä
kirjoittamaan. Tämän taitamattomuuden syynä, jota peittääkseen hän
kumminkin vastoin "suoraa" luonnettansa teki kaikkensa, pidettiin
osaksi hänen vanhempainsa eriskummallisuutta ja Rousseaulaisten
kasvatusohjeiden sekavaa käsitystä, osaksi hänen omaa sairaloisuuttaan
kasvuaikana, joka olikin tämän kasvatustavan tehnyt mahdolliseksi
ja jonka nojalla sitä oli voitu puolustaa. Tosiasia kumminkin oli,
ettei kukaan, huolimatta hänen laajalle levinneistä, monimutkaisista
asioistaan, voinut ylvästellä nähneensä hänen kädellään kirjoitettua
ainoatakaan sanaa, eli hänen koskaan lukevan kirjaa.
Mutta hän oli matkalla aamusta aikasesta iltaan myöhään, ratsastaen,
venäläisellä juoksijallaan talosta taloon, torpasta torppaan koko
tuolla suurella tiluksellaan, jonka hän kakskymmenneljävuotisena,
miehensä kuoltua oli ottanut hoitoonsa velkaisena ja puti puhtaaksi
pantuna ja joka nyt oltuaan kohta neljäkymmentä vuotta hänen
hallittavanaan, sodasta, vallankumouksesta ja hallitsijasuvun
vaihtumisesta, taloudellisesta pulasta ja lisäveroituksesta
huolimatta kannatti paremmin kuin mikään muu talo koko länsi Göingen
kihlakunnassa. Poikaansa kohteli hän aina kuin alaikäistä, ja kun
Joachim nyt näki äidin, voi hän varsin hyvin käsittää, kuinka Niilo
Olavista todellakin, hyvästä ymmärryksestään ja verrattain hyvistä
tiedoistaan huolimatta oli voinut tulla sellainen kun hän oli: tylsä,
raskasmielinen ja epäitsenäinen. Äiti oli aina siitä päivin kun poika
oli vuoden vanha kukistanut hänen tahtonsa, sitonut hänen kätensä.
"No, miten siellä Skyttelässä voidaan"? Vapaaherratar ei seurustellut
enää kenenkään kanssa, eikä liikkunut koskaan missään, mutta hän oli
utelias kuin joskus nainenkin voi olla ja tiesi kaikki, mitä monen
pitäjän piirissä tapahtui, "No kuinkas pieni miniäni siellä kasvaa ja
varttuu"?
Joachim katsoi tarkasti häneen. "Tarkoittaako vapaaherratar serkkuani,
neiti Agneta Skytteä"?
"Niinpä tietystikin", hän katsahti ylös. "Tuo pieni, pieni suurine
ruskeine silmineen ja valkeine hiuksineen, jonka minun poikani" —
piirre suun ympärillä kävi yhtäkkiä katkeraksi, melkeinpä ivalliseksi —
"välttämättömästi aikoo tehdä Marieholman emännäksi jälkeeni".
"On minusta ikävää sanoa", Joachimin ääni oli hyvin kohtelias, ja hän
katsoi vapaaherratarta yhä vakavasti silmiin, "mutta luulen että niin
ei tule tapahtumaan".
"Eikö"? sanoi vapaaherratar kylmästi, katsoen yhtä vakavasti hänen
silmiinsä. "Onko kenties tullut joku sykkyrä lankaan?"
"Niin" vastasi nuori Skytte lyhyesti. Hänen vihansa kuohahti nähdessään
miten ylpeästi vapaaherratar asiaa kosketteli, ja hänelle tuotti oikein
helpotusta saada sanoa hänelle totuus yhtä lyhyesti ja häikäilemättä,
kuin hänkin puhui.
"Miksikä niin, jos uskaltaa kysyä?"
"Siksi että minä en tahdo että Agneta serkkuni menee naimisiin!"
huudahti Joachim yhtäkkiä hillitsemättömästi, toisen muuttumattoman,
välinpitämättömän kylmyyden kovin kiihoittamana.
Vapaaherratar heitti "purukset" ja löi yhtäkkiä käsiänsä yhteen aivan
haltioissaan.
"No, suuri Luoja, onkos kuultu kummempaa! Ja tuossa istuu hän ja sanoo
minulle — minulle Niilo Olavin omalle äidille sen suoraan vasten
kasvoja".
Joachim oli noussut. "Olen tullut tänne puhumaan Stjernen kanssa
asiasta ja onhan hyvä, että vapaaherratarkin saa samalla tietää sen.
Agneta Skytte — sen olen valalla vannonut — ei koskaan maailmassa mene
naimisiin kenenkään muun miehen kanssa kuin minun".
Kun Joachim alkoi puhua kuului jo ääniä ja askeleita etehisestä.
Vapaaherratar kohotti heti kättänsä ikäänkuin saadaksensa hänet
vaikenemaan, mutta se oli liian myöhään. Samassa kun hän oli lausunut
viime sanansa astui parooni Figge Wallqvistin seuraamana, saliin.
Niilo Olavi Stjerne seisoi kynnyksellä, hän tietysti oli heti
käsittänyt, niistä oli kysymys, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun Joachim
oli niin selvään ja suoraan sanonut sanottavansa.
"Mitä hittoja...?" oli ainoa, mitä hän seisaaltaan tuli sanoneeksi.
Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitte astui Stjerne hitaasti huoneeseen ja
kääntyi, tummanpunaisena vihasta, suoraan Joachimiin.
"Mitä hittoa tämä merkitsee?" kysyi hän päättäväisesti ja samalla vähän
arvokkaasti.
Vapaaherratar oli noussut ja kokoili lankojaan ja tilkkujaan.
"Niin, niin, poikalopit" — kun Malviina vapaaherratar kiivastui,
puhui hän aina samaa, karkeaa, sievistelemätöntä skånelaista, jonka
hän muutoin säästi rengeilleen ja torpparilleen. "Tapelkaa nyt vaan
tyttötypykästä, se onkin ainoa sopiva tapa päättämään tällaisia
asioita, kun peli on kunniallista. Mutta älkää nuhjoko toisianne
kuoliaaksi, se ei ole tarpeellista".
Niilo Olavi Stjerne piti ovea auki äidilleen: "Äiti voi olla aivan
huoletta, minun selkääni ei Skytte läksytä".
Figge Wallqvist, joka vielä oli pysytellyt huomaamatonna takalistolla,
purskahti yht'äkkiään, hermostuneesti nauraa killittämään kuullessansa
tämän viittauksen Tukholman kuuluksikäyneeseen urotyöhön.
Vapaaherratar, joka jo oli astunut huoneesta ulos, kääntyi mahdikkaasti.
"Wallqvist voi seurata minua" sanoi hän.
Joachim oli raivostunut — ensiksikin itseensä kun ei ollut menetellyt
viisaammin, ja sitte Stjerneen, joka taaskin uskalsi läimähyttää tuon
tuhman överstin Lotta jutun hänelle vasten kasvoja ja sen juuri tänä
hetkenä, Agnetan nimen yhteydessä.
Stjerne sulki oven äitinsä ja Figge ukon mentyä ja kääntyi sitten
Joachimiin.
"Tahdotko olla hyvä ja tehdä selkoa, mitä tämä oikeastaan merkitsee",
sanoi hän lyhyesti.
Hän oli nyt aivan valkea ja hänen kätensä vapisivat hieman. Ikäänkuin
koneellisesti teki hän jonkunmoisen viittauksen vieraalleen että hän
istuisi, siten itsekin saaden syytä istuutua. Mutta Joachim Skytte jäi
seisomaan.
"Tämä ei merkitse muuta mitään kuin mitä jo olen sanonut: Agneta ei
mene kenenkään muun kanssa naimisiin kuin minun".
"Vai niin" sanoi Niilo Olavi ivallisesti — ei suotta ollut häntä
äitinsä kasvatellut. "Mitä sanoo armollinen majuurska siihen?"
"Hän ei siitä tiedä vielä", sanoi Joachim lyhyesti.
"Ja tulet kai luokseni nyt siksi, että minun pitäisi tätiäsi valmistaa
sitä ilosanomaa vastaanottamaan?" kysyi parooni yhäti samalla äänellä".
"Ei!" Joachim tuskin enää voi hillitä itseään kauemmin, toisen tapa
häntä niin kiihoitti. "Tulen ensiksi luoksesi, kuin katsoin sen
soveliaimmaksi... ja... ja... kunniakkaimmaksi" — hän kohotti äkkiä
ylpeästi päänsä — "että sinä joka olet lähin asianomainen, ensiksi
saisit tietää miten asian laita oikeastaan onkaan".
"Jatka!" huusi Stjerne äreästi. Hän istui naputellen sormillansa
kovasti pöytää; kuta enemmän Joachim voi hillitä itseään, sen
raivostuneemmaksi toinen kävi.
"Ei ole muuta jatkamista", sanoi Joachim hyvin hiljaisesti. "Asia oli
vain se, jonka nyt olet jo kuullut kolme kertaa että Agneta tahtoo
minut, eikä sinua".
Niilo Olavi nousi ja löi nyrkkinsä pöytään niin että kaikui.
"Vai sitä hän tahtoo? Näytän että se on valhetta!" huusi hän
raivoissaan.
"Hiljemmin mäessä, veli Stjerne!" Joachim kiivastui myöskin nyt.
"Jos et luopune vaatimuksestasi hyvällä, niin löytänen kai keinon
pakoittaakseni sinua".
"Mene hänenkin kanssaan Norrbackan kestikievariin, niinkuin tuon
toisenkin lutkan kanssa. Sen perästä, siitä saat olla varma, ei Niilo
Olavi Stjerne vaadi sulta aarrettasi".
Joachim tietämättään nosti uhaten ratsupiiskan, jota hän koko ajan oli
pitänyt kädessään. "Tiedä huutia!" huusi hän raivoisena, "muista että
puhut neiti Skyttestä!"
He vaikenivat molemmat pariksi tuokioksi, molemmat ikäänkuin häpeissään
ja Joachimin kiihkeän muistutuksen jäähdyttäminä. Stjerne istuutui
raskaasti tuoliinsa ja tuijotti hiljaa, mutta äkäisesti kuin eläin
suurilla sinisillä silmillään Joachimiin, joka solakkana ja suorana
seisoi hänen edessään, hattu ja ratsupiiska kädessä valmiina lähtemään.
Sitte nousi parooni ja sanoi hitaasti ja hillitysti, taistellulla
tyyneydellä:
"Puhelkaamme järkevästi tästä, veli Joachim — tällä keinoin emme
kumminkaan koskaan pääse mihinkään. Tiedän kyllä, että Agnetalla ei
vielä" — hän katsoi alas ja hapuili sanoja — "ole mitään erityistä...
tunnetta minua kohtaan. Mutta kun minulla on hänen vanhempainsa lupa,
ja kun tyttöä rakastan ja luulen voivani tehdä hänet onnelliseksi,
niin ei ole aikomukseni luovuttaa häntä ensimäisen satunnaisen
vastaantulijan mielivaltaisille oikuille... Pysyn sanoissani", lisäsi
hän tarmokkaasti, "kuten luulen ukko majuurinkin pysyvän sanoissaan,
kun tulee niistä kysymys".
"Hyvä!" vastasi Joachim lyhyesti. "Niinpä tiedämme sen sitte!"
Hän valmistausi jo lähtöön, kun Stjerne — sekavasti tuntien että miten
asiat olivatkaan, hän kaikessa tapauksessa oli isäntä ja hänen oli
mahdotonta sallia kenenkään mennä talostaan tällä tavalla, maistamatta
kuivaa eli märkää, — osaksi äreän hyväntahtoisesti, osaksi kömpelösti
vitkastellen lausui:
"Veli viivähtää kai täällä ottamaan ryypyn ja syömään voileipää
kanssamme iltasella?"
Joachim heilautti ylpeästi, melkeinpä halveksuen päätään. Tosin hänellä
oli sekä nälkä että jano — Herra sen tiesi. Mutta hän piti sen arvoaan
alentavana syödä palasenkaan leipää tai juoda pisarankaan vettä tämän
katon alla, niin kauvan kuin Stjerne ei hellittänyt vaatimustaan saada
Agnetan käden omakseen. Sitäpaitse hän ei voinut itseltään kieltää,
että hän mieluummin oli tapaamatta Malviina muijaa, heidän välisten
asiain saatua sellaisen lopun.
Mutta niin ei kuitenkaan käynyt, kun hän Stjernen rinnalla, joka
kohteliaasti saattoi vierastaan ulos, seisoi kivirapulla, odotellen
hevostaan, tuli vanha vapaaherratar.
Hän astui häikäilemättä esille ja asettui heidän välilleen, tavallisen
suoraan tapaansa meikeinpä kopeasti kysyen:
"No ovatko herrat jo päässeet sovintoon, kumpi teistä on se onnellinen
joka saa viedä tytön morsiamena kotiin?"
Niilo Olavi käänsi päänsä poispäin, vastaamatta äidilleen,
loukkaantuneena ja hämillään tavasta, jolla asiaa käsitteli, Joachim
sitävastoin katsoi melkein uteliaana vapaaherratarta, tämän seisoessa
hänen vierellään; pienenä ja suorana avokaulaisessa vanhanmuotisessa,
kapeassa, lyhytselkäisessä puvussaan, ilman päällysvaatteen
tapaistakaan koleana huhtikuun iltana. Kun hän tapasi hänen suurten
kirkkaiden silmiensä hyväntahtoisesti pilkallisen ja epäilevästi
ilkkuvan katseen, helpottui hänen mielensä ja hän tuli yht'äkkiä
paremmalle tuulelle, kuin mitä hän oli ollut koko iltapäivänä. Hän
kumartui ja painoi kohteliaasti huulensa hänen laihaa, kylmää kättänsä
vasten.
"Tietysti se, jonka morsian itse valitsee, tai oikeammin, jonka hän
jo on valinnut", sanoi hän ylvästellen ja katsoi häntä kauniilla
silmillään hymyillen.
Vapaaherratar oli, kuten hän itse sanoi "ei tunteeton". Hän puisteli
päätään ja nirpisti ohuet huulensa, ja taputteli kevyesti luutnantti
Skytteä poskelle laihoilla, luisevilla sormillaan.
"Ei aina. Ei aina, ystäväiseni". Hän tuijotti eteensä enää kohtaamatta
hänen katsettaan. "Ei ainakaan minun nuoruudessani".
Ja kun Joachim ei oikein tietänyt mitä vastata — vanhuksen ääni oli
ollut niin kummallinen — lisäsi tämä pannen laihat käsivartensa ristiin
rinnalleen, tuolle kerran niin sievälle vanhanaikuiselle puvulleen.
"Silloin oli tyttö ymmärtäväinen ja otti sen jolla oli talo ja nimi...
"Ja toinen raukka?" kysäsi Joachim nauraen katsahtaen olkansa ylitse —
hevosta talutettiin esiin, ja hän juoksi rappusia alas.
Vapaaherratarkin nauroi.
"Toisinaan sai hän tulla jälestä päin..."
"Äiti!" huudahti Stjerne äkkiä loukkaantuneena hänen aistillisesta
puhetavastaan, johon hänen kumminkin olisi pitänyt tottua.
"Herranen aika Niilo Olavi", — Joachim istui jo satulassa ja nosti
emännälle hymyillen hattuaan — "jollakinhan täytyy miestä sentään
ilahduttaa!" Hän katsahti poikaan ja lisäsi kuivasti:
"Sillä jos tunnen tyttöjä oikein, niin hän kumminkin ottaa sinut".