Aikasin seuraavana aamuna, kun vieraat vielä nukkuivat ja kun
juhlallista kahvi ja aamiaispöytää, takkavalkean leimutessa, katettiin
salissa, näki Joachim, astuessansa alas rappusia Agnetan peiteliina
harteilla akkunan ääressä seisovan ja solmivan myssynsä nauhoja.
Hän hätkähti, he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sitte eilisillan,
kun hän rappusten puolipimeässä oli tuokioksi sulkenut hänet sylihinsä.
Kun Agneta vähän ajan perästä oli tullut sisälle — seurueen juuri
alkaessa erota — ei hän hetkeksikään saanut tilaisuutta katsoa hänen
silmiinsä ja tyttö oli vain kaikkien muiden keralla sanonut hänelle
pikaisesti, tuskin kuultavasti hyvää yötä.
Joachim lähestyi häntä epäillen — tyttö seisoi alasluoduin silmin, eikä
ollut huomaavinaankaan häntä...
"Menetkö ulos? ... näin aikasin..." oli kaikki mitä hän, kummallisesti
hämmentyneenä hoksi sanoa.
Agneta ei kohottanut silmiään vetäessään kotona neulotuita lapasia
käsiinsä.
"Niin, minun täytyy ennen aamiaista rientää Niilo Maunun Gunillaa
pyytämään lampaan keritsemiseen, niin on äiti käskenyt".
Joachim aukasi etehisen oven ja sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa
ja seurasi häntä.
He kävivät vaieten. Auringon valo välkehti vaaleasti vihoittavilla
pelloilla ja metsässä, joka vähän alkoi jo vivahtaa punaruskealle.
Routa ei ollut vielä maasta lähtenyt, ja syviä rattaan jälkiä peitti
vielä aamusin hapras, valkoinen jää, joka heidän astuessansa murtui
kuin ohut lasi.
He kävivät äänetönnä, rinnatusten yhä edelleen. Yhtäkkiä, ikäänkuin
sisällisestä käskystä kumartui Joachim pikaisesti ja katsoi myssyn
sisälle, suoraan Agnetan kasvoihin. Hänen silmänsä olivat täynnä suuria
kyyneleitä, jotka olivat valmiina vierähtämään.
"Mutta Agneta", kuiskasi hän. "Hyvänen aika miksikä?" Hän tarttui hänen
käteensä, joka hervotonna riippui hameella ja kumartui.
"Agneta, miksikä Herran nimessä itket?" kysyi hän vielä kerran,
päättäväisemmin, levottomasti.
"Siksi... siksi..." nyyhki hän "siksi kun Joachim serkku ei sano
sanaakaan minulle".
"Mutta Agneta", alkoi Joachim lämpimästi, "käynhän tässä vierelläsi,
ollen iloinen vain siitä että saan käydä rinnallasi" — hän puristi
hellästi pientä kintaan peittämää kättä — "ja vaieta. Mitäs sitte
voisin sanoa, joka olisi kylliksi hyvää?"
Agneta vaikeni valkean, kovaksi kovoitetun hattunsa varjossa. Ja koko
hänen kasvoistansa ei Joachim nähnyt muuta kuin hiuskutrit edestä
ja nenän, pienen, pyöreän, pehmeän nenänipukan, joka näytti niin
uhkarohkealta.
Ja tuon omituisen vuorovaikutuksen kautta, joka on kahden rakastavan
välillä, arvasi hän mitä Agneta ajatteli.
"Sinä tahdot... tahdot, että sanoisin... sen mitä en saanut sanotuksi
eilen...?"
Agneta kohottiihe vähän, hieman ylpeästi, ikäänkuin näyttääksensä,
että nyt oli se hänelle yhdentekevää. Mutta Joachim ei antanut tämän
tekeydytyn välinpitämättömyyden itseänsä eksyttää: hymyillen kumartui
hän ja veti hänen kätensä luokseen.
"Rakas tyttöseni, onhan jo kaikki sanottu suutelossa", oli hän juuri
sanomaisillaan, mutta muisti yhtäkkiä, ettei hän koskaan oikein
ollut suudellut häntä — ei koskaan muuta kuin hänen poskeansa, ja
jalkapöytäänsä ja kättänsä. Hän hymyili, pysähtyi ja nostaessaan
hänen kätensä ja painaessaan sitä silmäänsä vasten, mutisi hän kerran
toisensa perästä matalasti ja hillitsemättömästi:
"Minä rakastan sinua... Mutta minähän rakastan sinua..."
Agneta nosti kasvonsa häneen päin, punastuen hennosti värähtelevin
huulin. Katse lepäsi hänen katseessaan: lämpimänä, ihailevan hellänä,
teeskentelemättömän sydämellisenä.
Ja Joachim kietoi kätensä lujasti hänen harteillensa, taivuttausi ja
painoi huulensa hänen hienolle — raikkaalle, kylmänä huhtikuun aamuna
hieman kostealle poskellensa — ja hänen pehmeille, puoleksi avatuille
huulillensa, jotka ujosti sulkeutuivat suuteloa yhä kestäessä.
Ei pistänyt heidän kummankaan päähän ensin silmätä ympärilleen,
jos he todellakin olivat yksin. Ei se ollut tarpeellistakaan,
täällä kivisellä, rouhkoisella, jäätyneellä kanervikkokankaiden
ja peltotilkkujen läpi mutkikkaasta luikertelevalla, ylenemistään
ylenevällä tiellä ei löytynyt näin aikasin aamusella ainoatakaan sielua.
"Ja välitätkö sinä todellakin minusta, kurjasta, syntisestä
paholaisesta?" kysyi Joachim nöyrästi, mutta aivan tarpeettomasti,
kuullaksensa, vain hänen vielä kerran vakuuttavan sitä.
"En välitä koskaan kenestäkään muusta, en koskaan maailmassa", mutisi
Agneta kiihkeästi ja yhtäkkiä, ikäänkuin omaa kiivauttansa peläten,
sulki hän sädehtivät ruskeat silmänsä.
"Entäpä Stjernestä?" Kysyi Joachim riemuiten, vallattomasti
kiusoitellen. Mutta seuraavassa tuokiossa katui hän katkerasti, että
oli sanonut tämän nimen. Agnetan kasvoille solui hetkeksi sellainen
inhon ja pelästyksen kiusallinen ilme, että niitä tuokion aikana tuskin
olisi entisiksi tuntenut.
"Mutta Agneta, Agneta", kuiskasi hän lämpimästi. "Ethän vain pelänne
Mitäpä hän voisi tehdä sinulle — nyt?"
"Äiti", kuiskasi hän yhtäkkiä epätoivoisena. "Et tiedä miten
järkähtymätön äiti on, kun hän kerran on luvannut jotain".
"Ja sinä aijot todellakin taipua hänen tuumiinsa?" huusi hän kiivaasti.
Agneta katsoi ylös. "En", sanoi hän hiljaa, mutta niin selvästi, että
se kuului melkein ankaralta. "En — en koskaan".
"Etkö luule että olisi parasta", alkoi Joachim, epäillen vähäisen
väliajan perästä, "että ratsastan puhumaan itse Stjernen kanssa,
ennenkuin Lotti täti... Eihän meidän tarvitse sanoa heti sitä Lotti
tädille", lisäsi hän hiljaisemmin meikein houkutellen.
"No niin", lausui Agneta keveämmin, "puhu ensin Stjernen kanssa. Kun
sanot hänelle, että minä en tahdo, että en mitenkään voi... en voi edes
kuvitellakaan sitä... niin täytyy hänen luonnollisesti minusta luopua."
Hän katsoi tuskallisesti Joachimiin. "Etkö luule niin?"
"Sanos minulle Agneta," Joachim pysähtyi keskelle mäkeä ja katsoi häntä
vakavasti silmiin.
"Oletko varma siitä, että hän välittää sinusta — sinusta itsestäsi,
rakkaudestasi, tarkoitan? Onko hän joskus suoraan sanonut, puhunut
tunteistaan kanssasi?"
Agneta vaikeni hetken ja sanoi sitte hiljaa.
"On."
"Sanot sen niin kummallisesti Agneta," lausui hän yhtäkkiä
levottomasti, valmiina tarkkaamaan hänen mielensä joka vivahduksen.
"Niin siksi... siksi... Minusta on niin vastenmielistä ajatella häntä"
lausui hän tulisesti.
"Sano minulle nyt kaikki", kehoitti Joachim yhtä innokkaasti, melkeinpä
tuskallisesti. "Kerro kaikki".
"Oi, ei siinä ole paljon kertomista". Melkein vaistomaisesti koki hän
hillitä ääntään ja ikäänkuin haihduttaa omien sanojensa vaikutusta.
"Niin oltiin joulukesteissä Råsnäsissä, he olivat juoneet paljon
ja sitte aivan viimeiseen tanssiin tuli hän minua pyytämään. En
uskaltanut, tietysti kieltää".
"Oliko hän juopunut"? kysyi Joachim suoraan. "Enpä sitä juuri luulisi,
hänhän sietää vaikka kuinka paljon, se mies".
"En tiedä tarkoin oliko hän juovuksissa", sanoi Agneta
ajattelevaisesti, "mutta selväkään hän ei ollut, vaikka hän vei minua
paljon varmemmin kuin moni muu, jonka kanssa olin tanssinut".
Joachim pusersi Agnetan kalvosta kovemmin. Hän tajusi yhtäkkiä,
ensikerran miten tuo — että nuoren tytön, kuten yleisenä tapana oli
täytyi tanssia kenen hyvänsä, puolijuopuneen kavaljeerin kanssa, joka
vain suvaitsi häntä pyytää, ja kukapa sitte ei ollut ainakin osaksi eli
kokonaankin juovuksissa joulukekkereissä? — että se todellakin oli mitä
mieltä kuohuttavin epäkohta.
"Ja koko ajan kun me tanssimme", jatkoi Agneta matalammalla äänellä,
hieman vaikeasti, ikäänkuin muisteleminen olisi vaivannut ja hävettänyt
häntä, "katsoi hän minuun. Ja yhtäkkiä, ennenkuin aavistin eli voin sitä
estää, kumartui hän ja kuiskasi... jotain... ja", hän kävi punaiseksi
kuin veri, "ja hän tarttui korvaani kuin tahtoisi hän purra minua..."
"Sellainen raaka..." Joachim noitasi. "Mitä sanoi hän"?
"Oh, en sitä niin tarkoin muista. Agneta katsoi häveten maahan,
pelästyneenä ja kumminkin mielissään siitä että Joachim voi omistaa
asian niin. Ja minä olin aivan kuin pois laidoilta, niin nolostuin ja
kauhistuin. Jotain että olin niin soma, että hän juuri siinä paikassa
olisi tahtonut syödä minut suuhunsa... Kenties se ei ollut niin
vaarallista, hän tietysti oli humalassa... Mutta hän pelästytti minut
— voi, miten häntä pelkäsin! Jo vain hänen silmänsä... Muutoinhan hän
aina on niin siivo ja kohtelias...
"Hän on raaka intohimoinen lurjus, sellainen hän on!" huusi Joachim
kalpeana, raivostuneena, kun hänen pienen Agnetansa oli avutonna
täytynyt kuulla niin hävyttömän karkeaa rakkauden tunnustusta,
jollaista kohtelias herrasmies tuskin voisi tarjota katuneitosellekaan.
Sillä tytön katkonaisesta, kainostelevasta kertomuksesta ymmärsi
hän kokemuksiensa nojalla enemmän, kuin hän viattomuudessaan oli
käsittänyt eli aavistanut. "Miehen kunnian vuoksi täytyy minun otaksua
hänen olleen humalassa, muutoin tuollainen menettely kunniallista
säätyläistyttöä kohtaan on enemmän kuin anteeksiantamatonta. Mutta
luota minuun, olen pakoittava sen kolhon pyytämään anteeksi sekä
sinulta että minulta".
"Ei", huusi Agneta yhtäkkiä aivan pelästyneenä, että hän oli tullut
jonkun roskajutun tahi riidan aloittajaksi. "Et saa virkkaa noista
tyhmyyksistä hänelle mitään. Kiellän sinua siitä, juoksen järveen
häpeästä, jos hän saa tietää että minä muistan vielä ja olen kumminkin,
kun tapaan hänet, aivan yhtäläinen häntä kohtaan kuin ennenkin. Mutta
mitä olisin voinut tehdä"? hän kääntyi Joachimiin. "Enhän voinut sanoa
äidille mitään, sitä en olisi kehdannut. Ja hänhän kosi minua kohta sen
jälkeen", lopetti hän vähän katkonaisesti.
"Luuletko että se kenties tapahtui siitä syystä"? kysyi Joachim
kopeasti. "Parantaakseen nenäkkäisyyttään..."
"Ei", sanoi Agneta rehellisesti. "Luulen todellakin että hän on...
että hän on... rakastunut minuun", lopetti hän hyvin päättäväisesti.
Ja kun Joachim ei vastannut, lisäsi hän ujosti, vähän lapsellisesti
ylvästellen.
"Senhän aina huomaa. Tarkoitan, tuntee sanomattakin kun mies..."
Hän lopetti yhtäkkiä Joachimin hymyilevästä katseesta loukkaantuneena
ja heilahutti niskaansa taaksepäin.
"Luuletko kenties ettei kukaan koskaan ole välittänyt minusta", sanoi
hän suuttuneesti ja tavallaan hyvin arvokkaasti.
"Jumala tietää, että luulen juuri päinvastaista. Minähän", hän otti
sovitellen hänet syliinsä ja kuiskasi: "minähän itse olen aivan hulluna
sinuun".
Agneta oli aivan unohtanut lampaankeritsemisasiansa Niilo Maunun
Gunillalle. Hän huomasi äkkiä kauhuksensa että he jo kauan aikaa sitte
olivat sivuuttaneet polun, joka kanervikkokankaan poikki johti tuvalle.
Hän vetäysi pian, melkeinpä nyhtäsi itsensä irti Joachimin sylistä.
"Jumalan tähden, Joachim serkku", huudahti hän huolestuneena ja hänelle
tuli yhtäkkiä hyvin kiire. "Kaikella muotoa, riennä kotiin, niin
että olet kotona ennen minua. Mitä ihmettä äiti ja Fagerhjelmiläiset
sanovat. Ja Susen..." ei hän voinut olla singahuttamatta sitä hänelle
kääntyessään takaisin.
"Sinä sitten oletkin surkein pelkuri raukka", mumisi toinen,
vastenmielisesti hänet jo luotaan päästäen.
"Pelkuriko"? Agneta heilahutti päätään taaksepäin ja loi ylpeästi
komeat ruskeat silmänsä häneen. "Saatpa vielä nähdä olenko pelkuri, kun
kerran sitä kysytään"!