Kello kuuden aikaan iltapäivällä — juuri kun Joachim parhaallaan
keskellä pihamaata pitkästä nuorasta talutellen viipuutteli nuorta
Aijas-oritta, joka koko päivän oltuaan sisälle suljettuna, raittiista
ilmasta raivostuneena ja pyörryksissä yhtämittaisesta kiekkoon
juoksemisesta, oli vähällä melkein piltoutua — ajoi sotaneuvos
Fagerhjelmin vanha kullalla silattu umpivaunu veräjästä pihaan.
Joachimilla oli yllin kyllin tekemistä tyynnytellessänsä Aijasta, joka
sieramet alaspäin, tiukasti vastustellen seisoi kaapien etujaloillaan
ja päristeli, — niin että hänen täytyi jättää Niilo sedälle naisten
auttaminen vaunuista. Vasta sitte kun nämät kovalla äänellä puhellen
rappusilla ja etehisessä ja monin kerroin anteeksi pyydettyään että
he näin "ilman kursailuitta" tulivat keskellä parasta arkipäivää
tervehtimään herrasväkeä, olivat onnellisesti sijoittuneet, vihdoin
viimeinkin lämmitettyyn vieraskamariin, uskalsi Joachim mennä rappuja
ylös omaan huoneeseensa, missä hän — muistaen kahtatoista tutkinnon
suorittajaa — pukeusi mitä suurimmalla huolella parhaimpaan pukuunsa ja
pyyhkäsi hitusen hyvänhajuista hiusvoidetta tukkaansa.
Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni salin läpi, missä kaapin päällä
palavan himmeän kyökkituijun valossa Beata, Agnetan ja mamseli
Fikenin avustamana puuhaili illallista mukavasti yhteenliitetyille
kaksoiskiivupöydille. Kyökin salaovi oli selkoselällään, ja sieltä
tuoksahti häntä vastaan tuon puoleksi hukuttautuneen kalkkunan hyvä
tuoksu ja patojen ja pannujen sekavasta räminästä joita pantiin ja
nostettiin pois hellalta erottihe veitsien ja haarukoiden kuonalla
kiilloittamisesta syntynyt kitinä. Agneta, joka seisoi syli lautasia
täynnä, heitti Joachimin huolelliseen pukuun, hänen kulkeissaan sivu,
pikaisen, aran, melkeinpä vihamielisesti ivallisen silmäyksen. Beatan
silmät olivat myöskin auki, eikä hän voinut olla tarkoittavaisesti
silmäämättä sisartaan ja nykäsemättä häntä kylkeen.
Vieraskamarissa, neljän seinälampun — joita paloi kaksi kummallakin
pituusseinällä — levittämässä juhlallisessa hämärässä puhutteli
Lotti täti sohvassa istuvia laihoja rouvia, joiden kummankin
korkeita tukkakääröjä koristi monet tekokukkaset ja poskipäillä
riippuvat irtokiharat. Nuori — eli ainakin nuorempi, avokaulaiseen,
vaaleansiniseen bombasiini hameesen puettu tyttö, pitäen
pitsinenäliinaansa kahden sormen välissä, puheli Karin Marian kanssa
nurkkasohvassa "salaisuuksia", ja nuori Fritz Fagerhjelm, joka muutoin
vain "makaili" Lundissa, koki leikkiä laskien urkkia tietoonsa,
mitä he sanoivat. Majuurin konttorista kuului jo nappuloiden kopse
lautapelipöytää vasten.
Asianmukaisella juhlallisuudella esiteltiin luutnantti Skytte
sotaneuvoksettarelle ja kapteenin rouva Ekebäckille, joka oli nuorempi
ja hiukan puuhkeampi kuin edellinen ja vihdoinkin lopuksi sai Joachim
lausuttuaan monia kohteliaisuuslauseita, joita tapa ehdottomasti vaati,
kääntyä Susen neidin puoleen.
Hän kirosi paikalla, että — hitto vieköön — neiti Susen ei ollut mitä
hullumpia! Hän oli laiha, se nähtävästikin oli sukuominaisuus mutta
häneltä ei puuttunut hyvää tuulta. Hänen piti kohta sanoa luutnantille
niin "sanomattoman paljon terveisiä" koko joukolta yhteisiä tuttavia
Smålannissa ja hän käytti kaiken aikaa suuria, sinisilmiänsä niin
oivallisesti, että Joachim, yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena,
onnitteli Kristianstadilaisia, heille tarjoutuvan mainion tilaisuuden
puolesta tehdä uusi tuttavuus, joka päälle päätteeksi oli niin kovin
kiitollinen.
Kun Agneta vähän ajan perästä tuli sisälle, katsoi tarkkaavaisesti
äitiinsä ja niiaten ilmoitti illallisen olevan valmiin, tapasi
hän jo Joachimin hentomielisesti nojautuneena Susenin sohvan yli,
kuiskailemassa kohteliaisuuksia, joihin sekoittui hämäräperäisiä sanoja
siitä miten hän oli vieras ja miten häntä siitä syystä ei käsitetty
ja Karin Maria harmissaan tästä sopimattomasti kovin kiireellisestä
liehakoinnista ompeli kuin henkensä edestä kanavapuitteensa ääressä,
eikä välittänyt vähääkään nuoresta Fritzistä, joka neuvotonna istui
hänen rinnallaan pureskellen kynsiään.
Majuurska nousi ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen
voileipään. Hänen vaatimattomaksi tekeytynyt äänensä sanoi kumminkin
että sitä, mitä hän nyt tarjosi ei voitu kullalla palkita. Majuuri
ja sotaneuvos, molemmat vähän punoittavimpina kasvoiltaan kuin
tavallisesti, tulivat konttoorista ja Joachim esitettiin uudelleen.
"Kunniani ja varallisuuteni kautta!" Sotaneuvos pullisti vatsaansa
ja helyytteli paria Napoleonin-rahaa, joita hän aina piti liivinsä
taskussa ja pyörähytti laajasti kaartaen, ihastellen Agnetan luotaan.
"Kautta sieluni, sinä kunnon veliseni voit ylpeillä nuorimmasta
tyttötypykästäsi!"
Agneta punastui ja puristi nolona, pää avuttomasti kallellaan,
kädellään, joka oli vapaana, lyhyttä Vihtoriini hamettaan. Hän tunsi
että kaikki katsoivat häneen.
"Oletkos jo liian suuri suodaksesi vanhalle sedälle suutelon?" jatkoi
ihastunut kavaljeeri äänekkäästi imarrellen. Ja vastausta odottamatta
kietoi hän kätensä nuoren tytön vyötärölle ja suuteli häntä.
Joachim oli, kuten muutkin, sotaneuvoksen mairitellessa kääntynyt
ja katsoi Agnetaan, — hän oli viehättävä lapsellisen raikkaassa
tiedottomassa suloudessaan, tyttömäisesti luisuine olkapäineen, pehmyt
kaula kevyesti kaartuneena ja hohtavan valkoisena valossa. Joachim
oli yht'äkkiään aivan unohtanut Susenin ja kun tuo "vanha veijari" —
joksi hän tästä päivin mielessänsä nimitti mairittelevaa sotaneuvosta
— muitta mutkitta suuteli tyttöä, kurtisti hän ehdottomasti otsaansa,
kiihoittuneena ja harmistuneena siitä että hän — Agneta — todellakin
voi kärsiä tuollaista hävyttömyyttä.
"Suvaitseeko armollinen serkkuni", sotaneuvos kumarsi majuurskalle,
joka arvokkaasti alentuen laski kaksi sormea hänen käsivarrelleen
ja Niilo setä viittasi kohteliaasti molemmille laihoille sisarille
sohvassa ja Susen, koska luutnantilla ei näkynyt olevan aikomustakaan
tulla häntä hakemaan, kietoi hyväilevästi kätensä vielä pahatuulisen
Karin Marian ympärille.
Siinä kumarreltiin ja kursailtiin, taloudellisen Beatan lämpimänä ja
punaisena tarjoellessa lautasia voileipäpöytään ja majuurskan yhä
kehoitellessa. Agneta, tuntien selittämätöntä vastenmielisyyttä toisten
seurassa, hankki itselleen asiaa vieraskamariin ja jäi sinne suorimaan
sohvan edusmattoa ja asettelemaan paikoilleen tuoleja, jotka olivat
tulleet epäjärjestykseen.
"Agneta" mutisi Joachim hänen vierellään.
Hänen äänessään oli jotain samalla vaativaa ja nöyrästi anovaa, joka
herätti Agnetassa vastustushalua.
"Joachim serkku"! äännähti hän kummeksuen, ikäänkuin ei hän ennen
ensinkään olisi huomannut hänen huoneessa olevankaan. "Mutta..." hän
katsahti ympärilleen, "mihin olet jättänyt Susenin"?
"Agneta"! Joachim kurotti hänelle kättään uskaltamatta siihen
heti tarttua. Agneta vetäysi vähän taaksepäin ja katsoi synkästi,
leppymättömästi häneen.
"Sanoinhan sinulle, että ihastuisit heti Suseniin — hän on niin
vastustamaton..."
"Hiiteen Suseninesi"! lausui hän kärsimättömästi yht'äkkiään matalalla,
mutta tarmokkaalla äänellä ja tarttui päättäväisesti pieneen
kätöseen ja veti sen lujasti luokseen. "Jos sinä..." hän katsoi
alas ja selvitteli ääntään. "Jos vielä kerrankaan annat tuon vanhan
viinalekkerin ottaa itselleen vapauksia, niin väännän häneltä kaulan
poikki".
Agneta katsoi suurin viattomin silmin. "Mutta Joachim... sellainen
kunnon vanha setä".
Tytön silmät olivat liian viattomat — ne eivät häntä pettäneet.
Päästämättä häntä katseellaan vain, joka nyt oli teeskentelemättömän
hellä ja iloinen, osaksi kysyvä, kuin tahtoisi hän vielä enemmän
vaikkei uskaltanut — vei hän hänen kätensä hiljaa huulillensa.
"Agneta pikku", mutisi hän. Illallisen jälestä, kun he muut kaikki
paitsi majuurska ja sotaneuvoksetar, jotka opettelivat mallista erästä
uutta neulelajia, pelasivat korttia piparinöttien ja paahdettujen
mantelien päällisiä, oli Agneta niin vallaton, että Karin Marian,
useammin kuin kerran täytyi varoittavaisesti vilkuttaa silmiään
hänelle ja koettaa nykäistä häntä hameesta pöydän alitse. Joachim
näki nyt, että Agneta ymmärsi käyttää silmiään aivan yhtä hyvin kuin
Susen neiti konsanaan. Hänellä oli tapana antaa nuoren Fritzin aina
kun tämä voitti, suudella käsiänsä jotka hän kumminkin säännöllisesti
viime silmänräpäyksessä vetäsi pois — ja sai pojan vuoroon kuumaksi
ja kylmäksi tuolla hänen istuessaan kapteenin rouva Ekebäckin ja
Susen neidin välissä. Ja kaikkein pahinta oli, että tämä vallaton,
lapsellisesti yllättävä, vallan selvään näytetty veikistely, lisäsi
hänen sulouttaan. Suuttumuksesta ja levottomuudesta huolimatta ei
Joachim voinut olla hymyilemättä, samalla kuin hän taaskin innokkaasti
puheli Susen neidin kanssa, joka kädet selän takana, kasvot juuri
hänen kasvojensa alla, lakkaamatta arvuutteli häneltä "pariko vai
liika" pähkinöistä joita he yhdessä, alinomaa kuiskaillen ja nauruaan
pidätelleen söivät, kohteliaan, mutta harmistuneen Karin Marian heidän
käytöstään suuresti paheksuessa.
Myöhemmällä oltiin arvuutuksilla. Netti täti, joksi kaikki tytöt
kutsuivat kapteenitarta ja jota Joachim korttipelin aikana
liehakoidessaan oli oppinut arvoittamaan iloisena ja soveliaana
esiliinana, oli etunenässä, — hän oli väsymätön loppusuontuja
löytäessään.
"Alkupuoli hänessä on puuta.
Toinen puoli vettä,
Kokonansa aika lurjus vain
Hän kannuksista hattuun on ollut ain"!
luki hän kirjoitusarkin puolikkaasta, jonka majuurska auliisti oli tätä
huvia varten luovuttanut.
Joachim ja Susen neiti panivat kumpikin viisautensa liikkeelle ja
keksivät mitä hullunkurisempia selitysehdotuksia — kukaan ei voinut
selittää arvoitusta.
"Mutta, Herranen aika!" huusi kapteenitar, heilutellen notkeasti
paperiarkilla — kuuma punssi ja piparinötit vähä kerrassaan olivat
saaneet lämpömäärän, vastalämmitetyssä vieraskamarissa nousemaan, "eikö
todellakaan kukaan teistä voi saada sitä selville? Sehän on tietysti
minun mieheni, Eke — bäck [Eke = tammi, bäck = puro]. Sehän on päivän
selvää. Luutnanttihan tuntee hänet"?
Hän katsoi hullunkurisen näköisenä sisaren tyttären silmiä tavattomasti
muistuttavilla, pyöreillä, teeskentelemätöntä hämmästystä osoittavilla
sinisilmillään Joachimiin, niin että tämä heti purskahti nauruun ja
alkoi melkein ihmetellä miten hän ei heti noin sattuvasta kuvauksesta
tuntenut tuota kunnon kapteenia.
Mutta kaikki kolme Skytten sisarusta olivat aivan loukkaantuneita, he
katselivat vain polvihinsa ja Beata kuiskasi Fritz nuorukaiselle, "että
hän ei voinut käsittää Netti tätiä".
"Ei hän tarkoita mitään pahaa", lohdutteli häntä nuori Fritz. "Mutta
hänen nuoruutensa päivinä kuului vain asiaan ettei saanut olla
hentomielinen kun puhui omasta puolisostaan".
"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä", vakuutti Beata vielä
harmistuneena.
"Varmaankaan ei..." Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin
hän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi.
"Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen".
Ilta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan
sai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan
harppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin
laulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun "Laakson ruusu" ja
"Kukkaset".
Kaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä
yhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti
täti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti
ympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. "Konttoorin" ovi avautui
äänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi
vierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.
Joachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana.
Ajattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin
selustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään,
taipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri,
tytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen
yhä nojatessaan hänen käteensä.
Pyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä "huonekalun
päällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä
ollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt
hetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen
satunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee
ollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin
pelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella
jonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän
yhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin
epäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään —
jonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja
antoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.
"Pikku Agneta", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen
hyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla
muutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia
nimityksiä kauniille sukupuolelle.
Agneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän
heti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana
kuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.
Karin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim
nousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein
tuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.
"Nyt tanssimme me"!
Kukaan ei pannut vastaan. Kapteenin rouva Ekebäck istui heti
pyytämättä, kuin käskystä, klaveerin eteen. Joachim, yleisessä
hälinässä, toisten raivatessa tuolia ja pöytiä pois lattialta, otti
Agnetan erityisesti häntä pyytämättä käsihinsä ja alotti tanssia erästä
saksalaista valssia, joka viime aikoina oli käynyt hyvin yleiseksi
myöskin täällä maaseudulla.
Agneta tanssi tahdottomasti soiton tahdissa, joka ikäänkuin keinutellen
häntä kiidätti. Sädehtivät ruskeat silmänsä katsoivat hymyillen Joachim
serkun lämpimiin sinisiin. Kaiken aikaa kuin he tanssivat tuntui kuin
olisivat he olleet vain kahden kesken — poissa oli pakko, kainostelu,
pelko ja teeskentely heidän väliltään.
Valssi loppui. Joachim veti Agnetan, joka yhtäkkiä horjahti, likemmä
luokseen, koettaen itse pysyä vakavasti jaloillaan. Hänestä tuntui
yhtäkkiä pyörryttävän, kuin olisi hän tyhjentänyt yksin pullollisen
champanjaa.
"Kiitos! Kiitos"! mutisi hän ja pusersi kiihkeästi hänen käsiänsä,
tietämättä oikeastaan mitä sanoi ja teki.
Susen neiti oli loukkaantunut. Hän ei voinut käsittää miksi tuon
ainoan kavaljeerin — tietysti ei hän lukenut nuorta Fritziä miksikään,
— päähän yhtäkkiä oli pistänyt tanssia tuon "tyttö lepukan" kanssa,
siihen sijaan kuin tapa, käytös, yksinkertaisin kohteliaisuus olisi
vaatinut pyytämään ensiksi hänet. Hän istui jäykkänä, käsivarret
kupeille painettuina, pitäen nenäliinaansa hienosti sormiensa
välissä, sillä välin nuoren Fritzin kömpelösti pyytäessä Karin Mariaa
ja Beatan ilomielin pyörähdellessä setä Fagerholmin kanssa, joka
pää kallellaan tanssiessaan tarpeettomasti notkutteli sääriään jos
jonnekin päin. Salin ovella seisoi mamseli Fiken uudessa, mustassa
bombasiini-puvussaan ja tuuditteli ruumistansa sävelten mukaan, kädet
lanteilla, edestakaisin majuurin turhaan pyrkiessä vastapuoleiselta
ovelta lattian poikki, joka nyt, kuinka olikaan, oli tanssivia täynnä
ja alati ystävällisesti nyyköttäessä päätään ja väliin rohkaisevasti
huutaessa: "Nytkös me tanssimme mamseli Fiken — nyt sitä mekin
pyörähtelemme..."
Juuri heidän pysähtyessään oli Agneta tavannut äitinsä kylmästi
ihmettelevän ja suuttuneen silmäyksen — hän ymmärsi heti, mitä se
merkitsi ja pelästyi pahanpäiväisesti. "Susen!..." kuiskasi hän, vielä
vetäen henkeään ja katsoi rukoilevasti Joachimiin. "Susen istuu"!
Joachim oli niin iloinen että hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän
puristi Agnetan käsiä, jotka vielä tahdottomasti lepäsivät hänen
käsissään ja meni kohteliaasti neiti Susenin luo.
"Luutnantti Skytte siis ei varmaankaan minun itseni vuoksi jätä niin
yhtäkkiä tanssitoveriaan", pisteli Susen neiti kohteliaan happamesti.
"Mutta neiti"! Joachim katsoi niin nuhtelevaisesti kuin mahdollista
ja vei tuntehikkaasti käden sydämelleen. "Tietysti olen valmistaunut
siihen, että neiti käsittää minut väärin. Olimme pannut vedon, serkkuni
ja minä", lisäsi hän vakavasti, niin kovasti että naiset sohvassa
voivat myös sen kuulla.
Neiti Susen ei ollut vaikea lepytellä: hän ehdotteli kohteliaasti että
luutnantti ja hän opettaisivat tytöille polkkaa: "Se on ainoa mitä me
nyt viitsimme tanssia Kristianstadissa", selitti hän vähän ylpeästi.
Beata oli heti hyvin huvitettu siitä: kiltti kapteenitar soitti
edelleen ja he alkoivat kaikki — mamseli Fiken myös — "opetella
askelia", joita Susen neiti sininen hame edestä sievästi
nostettuna niin ylös — että koruommellut sukkasiteet vilahtelivat,
hyväntahtoisesti ja innokkaasti näytti.
Agneta vain ei ollut mukana. Hän oli kohta valssin jälkeen hiipinyt
etehiseen ja istuutui puolipimeän yläkerran rapulle, pakkasta
huomaamatta.
Joachim oli nähnyt hänen katoavan ja aavistaen syyn, yhtäkkiä
hermostuneena, sietämättömän ikävän valloittamana, saada nähdä hänet
jälleen, läksi hän — kuin muut parhaallaan olivat polkan touhussa —
häntä etsimään.
"Agneta", kuiskasi hän matalasti. Hän ei keksinyt häntä kohta, etehisen
pöydällä olevan yksinäisen, liekkuvan ja savuavan raanilampun himmeässä
valossa.
Agneta ei vastannut, mutta nousi heti ja nojasi kaidepuuta vasten.
Seuraavassa tuokiossa oli Joachim hänen vierellänsä ja samassa —
kumpikaan ei koskaan voinut heistä sanoa, kuinka se oikeastaan oli
käynyt — lepäsi Agneta hänen sylissänsä, lähellä, lämpimästi hänen
rintaansa vasten.
"Agneta, omani, armahaiseni", kuiskasi Joachim onnellisesti,
sydämellisesti hänelle.
Tämä ei vastannut, mutta katsoi puoli pimeässä häneen — hellästi hieman
arasti, ikäänkuin uteliaana. Joachim tunsi nyt, että pikku Agneta
yhdessä ainoassa päivässä kiihkeän, vihdoinkin täydellisesti käsitetyn
rakkautensa lämpösätehissä oli kasvanut hänen käsissänsä naiseksi. Ja
tuo kuuma, melkeinpä raaka kiihko, joka ensin tanssissa oli soaissut
hänen silmänsä kaikelle, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, niin ettei
hän tuntenut kenenkään muun olemassa oloa kuin Agnetan, suli täällä
— hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vienoksi hellyydeksi ja tuokion
tuskallisesti värähteleväksi sydämellisyydeksi.
Sitä kesti vain hetken. Ovi aukeni alhaalla — tanssin hälinää ja
ääniä kuului. — Agneta nyhtäsihe vavisten hänen sylistään ja kiiti
äänettömästi ylös yläkerran rappuja.