V.

Kello kuuden aikaan iltapäivällä — juuri kun Joachim parhaallaan

keskellä pihamaata pitkästä nuorasta talutellen viipuutteli nuorta

Aijas-oritta, joka koko päivän oltuaan sisälle suljettuna, raittiista

ilmasta raivostuneena ja pyörryksissä yhtämittaisesta kiekkoon

juoksemisesta, oli vähällä melkein piltoutua — ajoi sotaneuvos

Fagerhjelmin vanha kullalla silattu umpivaunu veräjästä pihaan.

Joachimilla oli yllin kyllin tekemistä tyynnytellessänsä Aijasta, joka

sieramet alaspäin, tiukasti vastustellen seisoi kaapien etujaloillaan

ja päristeli, — niin että hänen täytyi jättää Niilo sedälle naisten

auttaminen vaunuista. Vasta sitte kun nämät kovalla äänellä puhellen

rappusilla ja etehisessä ja monin kerroin anteeksi pyydettyään että

he näin "ilman kursailuitta" tulivat keskellä parasta arkipäivää

tervehtimään herrasväkeä, olivat onnellisesti sijoittuneet, vihdoin

viimeinkin lämmitettyyn vieraskamariin, uskalsi Joachim mennä rappuja

ylös omaan huoneeseensa, missä hän — muistaen kahtatoista tutkinnon

suorittajaa — pukeusi mitä suurimmalla huolella parhaimpaan pukuunsa ja

pyyhkäsi hitusen hyvänhajuista hiusvoidetta tukkaansa.

Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni salin läpi, missä kaapin päällä

palavan himmeän kyökkituijun valossa Beata, Agnetan ja mamseli

Fikenin avustamana puuhaili illallista mukavasti yhteenliitetyille

kaksoiskiivupöydille. Kyökin salaovi oli selkoselällään, ja sieltä

tuoksahti häntä vastaan tuon puoleksi hukuttautuneen kalkkunan hyvä

tuoksu ja patojen ja pannujen sekavasta räminästä joita pantiin ja

nostettiin pois hellalta erottihe veitsien ja haarukoiden kuonalla

kiilloittamisesta syntynyt kitinä. Agneta, joka seisoi syli lautasia

täynnä, heitti Joachimin huolelliseen pukuun, hänen kulkeissaan sivu,

pikaisen, aran, melkeinpä vihamielisesti ivallisen silmäyksen. Beatan

silmät olivat myöskin auki, eikä hän voinut olla tarkoittavaisesti

silmäämättä sisartaan ja nykäsemättä häntä kylkeen.

Vieraskamarissa, neljän seinälampun — joita paloi kaksi kummallakin

pituusseinällä — levittämässä juhlallisessa hämärässä puhutteli

Lotti täti sohvassa istuvia laihoja rouvia, joiden kummankin

korkeita tukkakääröjä koristi monet tekokukkaset ja poskipäillä

riippuvat irtokiharat. Nuori — eli ainakin nuorempi, avokaulaiseen,

vaaleansiniseen bombasiini hameesen puettu tyttö, pitäen

pitsinenäliinaansa kahden sormen välissä, puheli Karin Marian kanssa

nurkkasohvassa "salaisuuksia", ja nuori Fritz Fagerhjelm, joka muutoin

vain "makaili" Lundissa, koki leikkiä laskien urkkia tietoonsa,

mitä he sanoivat. Majuurin konttorista kuului jo nappuloiden kopse

lautapelipöytää vasten.

Asianmukaisella juhlallisuudella esiteltiin luutnantti Skytte

sotaneuvoksettarelle ja kapteenin rouva Ekebäckille, joka oli nuorempi

ja hiukan puuhkeampi kuin edellinen ja vihdoinkin lopuksi sai Joachim

lausuttuaan monia kohteliaisuuslauseita, joita tapa ehdottomasti vaati,

kääntyä Susen neidin puoleen.

Hän kirosi paikalla, että — hitto vieköön — neiti Susen ei ollut mitä

hullumpia! Hän oli laiha, se nähtävästikin oli sukuominaisuus mutta

häneltä ei puuttunut hyvää tuulta. Hänen piti kohta sanoa luutnantille

niin "sanomattoman paljon terveisiä" koko joukolta yhteisiä tuttavia

Smålannissa ja hän käytti kaiken aikaa suuria, sinisilmiänsä niin

oivallisesti, että Joachim, yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena,

onnitteli Kristianstadilaisia, heille tarjoutuvan mainion tilaisuuden

puolesta tehdä uusi tuttavuus, joka päälle päätteeksi oli niin kovin

kiitollinen.

Kun Agneta vähän ajan perästä tuli sisälle, katsoi tarkkaavaisesti

äitiinsä ja niiaten ilmoitti illallisen olevan valmiin, tapasi

hän jo Joachimin hentomielisesti nojautuneena Susenin sohvan yli,

kuiskailemassa kohteliaisuuksia, joihin sekoittui hämäräperäisiä sanoja

siitä miten hän oli vieras ja miten häntä siitä syystä ei käsitetty

ja Karin Maria harmissaan tästä sopimattomasti kovin kiireellisestä

liehakoinnista ompeli kuin henkensä edestä kanavapuitteensa ääressä,

eikä välittänyt vähääkään nuoresta Fritzistä, joka neuvotonna istui

hänen rinnallaan pureskellen kynsiään.

Majuurska nousi ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen

voileipään. Hänen vaatimattomaksi tekeytynyt äänensä sanoi kumminkin

että sitä, mitä hän nyt tarjosi ei voitu kullalla palkita. Majuuri

ja sotaneuvos, molemmat vähän punoittavimpina kasvoiltaan kuin

tavallisesti, tulivat konttoorista ja Joachim esitettiin uudelleen.

"Kunniani ja varallisuuteni kautta!" Sotaneuvos pullisti vatsaansa

ja helyytteli paria Napoleonin-rahaa, joita hän aina piti liivinsä

taskussa ja pyörähytti laajasti kaartaen, ihastellen Agnetan luotaan.

"Kautta sieluni, sinä kunnon veliseni voit ylpeillä nuorimmasta

tyttötypykästäsi!"

Agneta punastui ja puristi nolona, pää avuttomasti kallellaan,

kädellään, joka oli vapaana, lyhyttä Vihtoriini hamettaan. Hän tunsi

että kaikki katsoivat häneen.

"Oletkos jo liian suuri suodaksesi vanhalle sedälle suutelon?" jatkoi

ihastunut kavaljeeri äänekkäästi imarrellen. Ja vastausta odottamatta

kietoi hän kätensä nuoren tytön vyötärölle ja suuteli häntä.

Joachim oli, kuten muutkin, sotaneuvoksen mairitellessa kääntynyt

ja katsoi Agnetaan, — hän oli viehättävä lapsellisen raikkaassa

tiedottomassa suloudessaan, tyttömäisesti luisuine olkapäineen, pehmyt

kaula kevyesti kaartuneena ja hohtavan valkoisena valossa. Joachim

oli yht'äkkiään aivan unohtanut Susenin ja kun tuo "vanha veijari" —

joksi hän tästä päivin mielessänsä nimitti mairittelevaa sotaneuvosta

— muitta mutkitta suuteli tyttöä, kurtisti hän ehdottomasti otsaansa,

kiihoittuneena ja harmistuneena siitä että hän — Agneta — todellakin

voi kärsiä tuollaista hävyttömyyttä.

"Suvaitseeko armollinen serkkuni", sotaneuvos kumarsi majuurskalle,

joka arvokkaasti alentuen laski kaksi sormea hänen käsivarrelleen

ja Niilo setä viittasi kohteliaasti molemmille laihoille sisarille

sohvassa ja Susen, koska luutnantilla ei näkynyt olevan aikomustakaan

tulla häntä hakemaan, kietoi hyväilevästi kätensä vielä pahatuulisen

Karin Marian ympärille.

Siinä kumarreltiin ja kursailtiin, taloudellisen Beatan lämpimänä ja

punaisena tarjoellessa lautasia voileipäpöytään ja majuurskan yhä

kehoitellessa. Agneta, tuntien selittämätöntä vastenmielisyyttä toisten

seurassa, hankki itselleen asiaa vieraskamariin ja jäi sinne suorimaan

sohvan edusmattoa ja asettelemaan paikoilleen tuoleja, jotka olivat

tulleet epäjärjestykseen.

"Agneta" mutisi Joachim hänen vierellään.

Hänen äänessään oli jotain samalla vaativaa ja nöyrästi anovaa, joka

herätti Agnetassa vastustushalua.

"Joachim serkku"! äännähti hän kummeksuen, ikäänkuin ei hän ennen

ensinkään olisi huomannut hänen huoneessa olevankaan. "Mutta..." hän

katsahti ympärilleen, "mihin olet jättänyt Susenin"?

"Agneta"! Joachim kurotti hänelle kättään uskaltamatta siihen

heti tarttua. Agneta vetäysi vähän taaksepäin ja katsoi synkästi,

leppymättömästi häneen.

"Sanoinhan sinulle, että ihastuisit heti Suseniin — hän on niin

vastustamaton..."

"Hiiteen Suseninesi"! lausui hän kärsimättömästi yht'äkkiään matalalla,

mutta tarmokkaalla äänellä ja tarttui päättäväisesti pieneen

kätöseen ja veti sen lujasti luokseen. "Jos sinä..." hän katsoi

alas ja selvitteli ääntään. "Jos vielä kerrankaan annat tuon vanhan

viinalekkerin ottaa itselleen vapauksia, niin väännän häneltä kaulan

poikki".

Agneta katsoi suurin viattomin silmin. "Mutta Joachim... sellainen

kunnon vanha setä".

Tytön silmät olivat liian viattomat — ne eivät häntä pettäneet.

Päästämättä häntä katseellaan vain, joka nyt oli teeskentelemättömän

hellä ja iloinen, osaksi kysyvä, kuin tahtoisi hän vielä enemmän

vaikkei uskaltanut — vei hän hänen kätensä hiljaa huulillensa.

"Agneta pikku", mutisi hän. Illallisen jälestä, kun he muut kaikki

paitsi majuurska ja sotaneuvoksetar, jotka opettelivat mallista erästä

uutta neulelajia, pelasivat korttia piparinöttien ja paahdettujen

mantelien päällisiä, oli Agneta niin vallaton, että Karin Marian,

useammin kuin kerran täytyi varoittavaisesti vilkuttaa silmiään

hänelle ja koettaa nykäistä häntä hameesta pöydän alitse. Joachim

näki nyt, että Agneta ymmärsi käyttää silmiään aivan yhtä hyvin kuin

Susen neiti konsanaan. Hänellä oli tapana antaa nuoren Fritzin aina

kun tämä voitti, suudella käsiänsä jotka hän kumminkin säännöllisesti

viime silmänräpäyksessä vetäsi pois — ja sai pojan vuoroon kuumaksi

ja kylmäksi tuolla hänen istuessaan kapteenin rouva Ekebäckin ja

Susen neidin välissä. Ja kaikkein pahinta oli, että tämä vallaton,

lapsellisesti yllättävä, vallan selvään näytetty veikistely, lisäsi

hänen sulouttaan. Suuttumuksesta ja levottomuudesta huolimatta ei

Joachim voinut olla hymyilemättä, samalla kuin hän taaskin innokkaasti

puheli Susen neidin kanssa, joka kädet selän takana, kasvot juuri

hänen kasvojensa alla, lakkaamatta arvuutteli häneltä "pariko vai

liika" pähkinöistä joita he yhdessä, alinomaa kuiskaillen ja nauruaan

pidätelleen söivät, kohteliaan, mutta harmistuneen Karin Marian heidän

käytöstään suuresti paheksuessa.

Myöhemmällä oltiin arvuutuksilla. Netti täti, joksi kaikki tytöt

kutsuivat kapteenitarta ja jota Joachim korttipelin aikana

liehakoidessaan oli oppinut arvoittamaan iloisena ja soveliaana

esiliinana, oli etunenässä, — hän oli väsymätön loppusuontuja

löytäessään.

"Alkupuoli hänessä on puuta.

Toinen puoli vettä,

Kokonansa aika lurjus vain

Hän kannuksista hattuun on ollut ain"!

luki hän kirjoitusarkin puolikkaasta, jonka majuurska auliisti oli tätä

huvia varten luovuttanut.

Joachim ja Susen neiti panivat kumpikin viisautensa liikkeelle ja

keksivät mitä hullunkurisempia selitysehdotuksia — kukaan ei voinut

selittää arvoitusta.

"Mutta, Herranen aika!" huusi kapteenitar, heilutellen notkeasti

paperiarkilla — kuuma punssi ja piparinötit vähä kerrassaan olivat

saaneet lämpömäärän, vastalämmitetyssä vieraskamarissa nousemaan, "eikö

todellakaan kukaan teistä voi saada sitä selville? Sehän on tietysti

minun mieheni, Eke — bäck [Eke = tammi, bäck = puro]. Sehän on päivän

selvää. Luutnanttihan tuntee hänet"?

Hän katsoi hullunkurisen näköisenä sisaren tyttären silmiä tavattomasti

muistuttavilla, pyöreillä, teeskentelemätöntä hämmästystä osoittavilla

sinisilmillään Joachimiin, niin että tämä heti purskahti nauruun ja

alkoi melkein ihmetellä miten hän ei heti noin sattuvasta kuvauksesta

tuntenut tuota kunnon kapteenia.

Mutta kaikki kolme Skytten sisarusta olivat aivan loukkaantuneita, he

katselivat vain polvihinsa ja Beata kuiskasi Fritz nuorukaiselle, "että

hän ei voinut käsittää Netti tätiä".

"Ei hän tarkoita mitään pahaa", lohdutteli häntä nuori Fritz. "Mutta

hänen nuoruutensa päivinä kuului vain asiaan ettei saanut olla

hentomielinen kun puhui omasta puolisostaan".

"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä", vakuutti Beata vielä

harmistuneena.

"Varmaankaan ei..." Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin

hän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi.

"Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen".

Ilta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan

sai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan

harppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin

laulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun "Laakson ruusu" ja

"Kukkaset".

Kaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä

yhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti

täti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti

ympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. "Konttoorin" ovi avautui

äänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi

vierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.

Joachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana.

Ajattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin

selustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään,

taipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri,

tytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen

yhä nojatessaan hänen käteensä.

Pyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä "huonekalun

päällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä

ollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt

hetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen

satunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee

ollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin

pelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella

jonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän

yhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin

epäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään —

jonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja

antoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.

"Pikku Agneta", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen

hyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla

muutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia

nimityksiä kauniille sukupuolelle.

Agneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän

heti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana

kuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.

Karin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim

nousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein

tuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.

"Nyt tanssimme me"!

Kukaan ei pannut vastaan. Kapteenin rouva Ekebäck istui heti

pyytämättä, kuin käskystä, klaveerin eteen. Joachim, yleisessä

hälinässä, toisten raivatessa tuolia ja pöytiä pois lattialta, otti

Agnetan erityisesti häntä pyytämättä käsihinsä ja alotti tanssia erästä

saksalaista valssia, joka viime aikoina oli käynyt hyvin yleiseksi

myöskin täällä maaseudulla.

Agneta tanssi tahdottomasti soiton tahdissa, joka ikäänkuin keinutellen

häntä kiidätti. Sädehtivät ruskeat silmänsä katsoivat hymyillen Joachim

serkun lämpimiin sinisiin. Kaiken aikaa kuin he tanssivat tuntui kuin

olisivat he olleet vain kahden kesken — poissa oli pakko, kainostelu,

pelko ja teeskentely heidän väliltään.

Valssi loppui. Joachim veti Agnetan, joka yhtäkkiä horjahti, likemmä

luokseen, koettaen itse pysyä vakavasti jaloillaan. Hänestä tuntui

yhtäkkiä pyörryttävän, kuin olisi hän tyhjentänyt yksin pullollisen

champanjaa.

"Kiitos! Kiitos"! mutisi hän ja pusersi kiihkeästi hänen käsiänsä,

tietämättä oikeastaan mitä sanoi ja teki.

Susen neiti oli loukkaantunut. Hän ei voinut käsittää miksi tuon

ainoan kavaljeerin — tietysti ei hän lukenut nuorta Fritziä miksikään,

— päähän yhtäkkiä oli pistänyt tanssia tuon "tyttö lepukan" kanssa,

siihen sijaan kuin tapa, käytös, yksinkertaisin kohteliaisuus olisi

vaatinut pyytämään ensiksi hänet. Hän istui jäykkänä, käsivarret

kupeille painettuina, pitäen nenäliinaansa hienosti sormiensa

välissä, sillä välin nuoren Fritzin kömpelösti pyytäessä Karin Mariaa

ja Beatan ilomielin pyörähdellessä setä Fagerholmin kanssa, joka

pää kallellaan tanssiessaan tarpeettomasti notkutteli sääriään jos

jonnekin päin. Salin ovella seisoi mamseli Fiken uudessa, mustassa

bombasiini-puvussaan ja tuuditteli ruumistansa sävelten mukaan, kädet

lanteilla, edestakaisin majuurin turhaan pyrkiessä vastapuoleiselta

ovelta lattian poikki, joka nyt, kuinka olikaan, oli tanssivia täynnä

ja alati ystävällisesti nyyköttäessä päätään ja väliin rohkaisevasti

huutaessa: "Nytkös me tanssimme mamseli Fiken — nyt sitä mekin

pyörähtelemme..."

Juuri heidän pysähtyessään oli Agneta tavannut äitinsä kylmästi

ihmettelevän ja suuttuneen silmäyksen — hän ymmärsi heti, mitä se

merkitsi ja pelästyi pahanpäiväisesti. "Susen!..." kuiskasi hän, vielä

vetäen henkeään ja katsoi rukoilevasti Joachimiin. "Susen istuu"!

Joachim oli niin iloinen että hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän

puristi Agnetan käsiä, jotka vielä tahdottomasti lepäsivät hänen

käsissään ja meni kohteliaasti neiti Susenin luo.

"Luutnantti Skytte siis ei varmaankaan minun itseni vuoksi jätä niin

yhtäkkiä tanssitoveriaan", pisteli Susen neiti kohteliaan happamesti.

"Mutta neiti"! Joachim katsoi niin nuhtelevaisesti kuin mahdollista

ja vei tuntehikkaasti käden sydämelleen. "Tietysti olen valmistaunut

siihen, että neiti käsittää minut väärin. Olimme pannut vedon, serkkuni

ja minä", lisäsi hän vakavasti, niin kovasti että naiset sohvassa

voivat myös sen kuulla.

Neiti Susen ei ollut vaikea lepytellä: hän ehdotteli kohteliaasti että

luutnantti ja hän opettaisivat tytöille polkkaa: "Se on ainoa mitä me

nyt viitsimme tanssia Kristianstadissa", selitti hän vähän ylpeästi.

Beata oli heti hyvin huvitettu siitä: kiltti kapteenitar soitti

edelleen ja he alkoivat kaikki — mamseli Fiken myös — "opetella

askelia", joita Susen neiti sininen hame edestä sievästi

nostettuna niin ylös — että koruommellut sukkasiteet vilahtelivat,

hyväntahtoisesti ja innokkaasti näytti.

Agneta vain ei ollut mukana. Hän oli kohta valssin jälkeen hiipinyt

etehiseen ja istuutui puolipimeän yläkerran rapulle, pakkasta

huomaamatta.

Joachim oli nähnyt hänen katoavan ja aavistaen syyn, yhtäkkiä

hermostuneena, sietämättömän ikävän valloittamana, saada nähdä hänet

jälleen, läksi hän — kuin muut parhaallaan olivat polkan touhussa —

häntä etsimään.

"Agneta", kuiskasi hän matalasti. Hän ei keksinyt häntä kohta, etehisen

pöydällä olevan yksinäisen, liekkuvan ja savuavan raanilampun himmeässä

valossa.

Agneta ei vastannut, mutta nousi heti ja nojasi kaidepuuta vasten.

Seuraavassa tuokiossa oli Joachim hänen vierellänsä ja samassa —

kumpikaan ei koskaan voinut heistä sanoa, kuinka se oikeastaan oli

käynyt — lepäsi Agneta hänen sylissänsä, lähellä, lämpimästi hänen

rintaansa vasten.

"Agneta, omani, armahaiseni", kuiskasi Joachim onnellisesti,

sydämellisesti hänelle.

Tämä ei vastannut, mutta katsoi puoli pimeässä häneen — hellästi hieman

arasti, ikäänkuin uteliaana. Joachim tunsi nyt, että pikku Agneta

yhdessä ainoassa päivässä kiihkeän, vihdoinkin täydellisesti käsitetyn

rakkautensa lämpösätehissä oli kasvanut hänen käsissänsä naiseksi. Ja

tuo kuuma, melkeinpä raaka kiihko, joka ensin tanssissa oli soaissut

hänen silmänsä kaikelle, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, niin ettei

hän tuntenut kenenkään muun olemassa oloa kuin Agnetan, suli täällä

— hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vienoksi hellyydeksi ja tuokion

tuskallisesti värähteleväksi sydämellisyydeksi.

Sitä kesti vain hetken. Ovi aukeni alhaalla — tanssin hälinää ja

ääniä kuului. — Agneta nyhtäsihe vavisten hänen sylistään ja kiiti

äänettömästi ylös yläkerran rappuja.

Munkebodan Skytteläiset: Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830 · 第 9 / 23 题