Iltapäivällä, vieraiden tulon edellisenä päivänä, juuri kuin piiat
järjestelivät vierashuonetta ja kun tyttäret itse, majuurskan valvonnan
alaisena laittoivat sängyt, niin että hän voi olla aivan varma että
liinalakanat jaettiin oikealla tavalla ja parhaat hienoilla pitseillä
koristetut korvatyynyt ja hänen häidensä aikuiset siniset silkkitakit
asetettiin huolellisesti ja säntillisesti niille sängyille jotka
hän oli itsekullekin määrännyt, ajoi pari vierasta herraa rattailla
kartanolle. Agneta keksi heidät ensiksi vierashuoneen suuresta
akkunasta, mutta huomauttamatta, tahi virkkaamatta kenellekään mitään,
pujahti hän samassa tuokiossa ulos huoneesta ja riensi suin päin
yläkertaan.
Kohta tuli kyökkipiika juosten sisälle ja pyysi majuurskaa Jumalan
tähden olemaan hyvän ja tulemaan heti, sillä Munkebodan parooni ja eräs
toinen herra olivat jo etehisessä.
Majuurska antoi pikaisesti pari määräystä, lähetti majuuria ja
luutnantti Skytteä hakemaan ja katosi kiireesti vierashuoneesen, jota
säästäväisyydestä, sen pahempi, ei ollut lämmitetty.
Kun hän hymyillen ja iloisena, uusin tukkalaitos päässään, joka
kumminkin kiireessä oli tullut asetetuksi vähän vinoon, astui saliin,
tapasi hän jo herrat täällä, jotka selin häneen seisoivat suorina
ja juhlallisina toisen kiivupöydän luona tirkistellen tarkoin
Breitenfeldin tappelua kuvaavaa hyvin epäselvää kuparitaulua ylhäällä
seinällä.
Alettiin kohta kursailla ja lausua kohteliaisuuksia ja majuurska pyysi
moninkertaisesti anteeksi, kun ei kukaan ollut saapuvilla herroja
vastaanottamassa.
Parooni selitteli hyvin perinpohjaisesti olleensa ystävänsä kanssa
Kristianstadissa hankkiakseen hiukan karjanrehua — kuten tavallisesti
kevätpuoleen, oli hänen oma varastonsa jo lopussa. Ja nyt oli hänestä
mukava tilaisuus pistäytyä Munkebodaan ja mahdollisesti — ellei se
kovin tuottaisi herrasväelle vaivaa — pysähtyisi hän koko illaksi.
Majuurska selitti kohteliaasti, ettei tietysti vaivoista voinut
olla puhettakaan, kun kysymyksessä oli niin rakas vieras, hän jo
ajatuksissaan päätti nitistää kaulan poikki kolmelta parhaalta
kukoltaan, samalla suunnitellen pikaisesti mielessään, minkä verran
huomeniltaisista kestiruoista voisi ottaa niiden huomattavasti
vähenemättä.
Nyt tuli majuuri sisälle, vasta kovetetussa kauluksessa ja jo etukäteen
iloiten "whisti"-pelistä ja ylimääräisestä, väkevästä rommitodistaan
iltapuhteella.
Sillä aikaa kuin majuurska katosi antaakseen pikaisen määräyksen
konttorin lämmittämisestä — vierashuoneen lämmittämistä ei ansainnut
ajatellakan — alkoivat nuo kolme herraa puhella karjanrehun puutteesta,
yökylmistä ja miten oli vaikea saada hyviä siemenjyviä.
Parooni Niilo Olavi Stjerne Marieholmasta — "kosija" kuten Joachim
häntä kutsui — oli kookas, tukeva, nelikymmeninen herrasmies, hän
oli vaalea, lihava ja punakka, korkea ja paljas otsainen, silmät
olivat suuret, siniset ja ulkonevat. Häntä pidettiin ylipäänsä
kauniina, kasvot kokonaisuudessaan muistuttivat hiukan Kustaa Adolfin
tavallisista muotokuvista, mutta niiden raskas, turpea, hitautta ja
surumielisyyttä osoittava ilme rumensi niitä. Kumminkaan ei hän millään
muotoa ollut — jospa ei katsottukaan hänen syntyperäänsä ja Stjerne
suvun arvoon — mahdoton niinkään nuoren ja kauniin tytön kuin Agneta
Skytten mieheksi.
Ja Joachimista astuessaan sisälle paroonia tervehtimään, tuntuikin
vastenmieliseltä, kun hänellä oikeastaan ei ollut minkäänmoista
todellista syytä tuohon voittamattomaan vastenmielisyyteen, jota
parooni ja tuo tuumittu naimapuuha hänessä herätti. Hän oli
Kristianiassa ollessaan tavannut häntä useampia kertoja, ja oli pitänyt
häntä silloin kunnollisena, hyväsuuntaisena, joskin hiukan vaiteliaana
seuramiehenä. Miksikä maailmassa olikaan tuo paksu hirviö iskenyt
silmänsä juuri Agnetaan, ajatteli Joachim, taaskin tuon ihmeellisen,
hermostuneen vastenmielisyytensä valtaamana, joka kohta Beatan ensi
sanat kuultuaan oli hänessä herännyt Lotti tädin lempituumaa kohtaan,
samalla kuin hän sydämellisesti pudisti kosian kättä ja kysyi, miten
hän voi tässä kirotussa huhtikuun ilmassa.
Parooni Stjernen vierellä istui hänen valituinen hyvä ystävänsä ja
seurakumppalinsa Figge Vallqvist. Hän oli nyt jo kuudenkymmenen
seudussa oleva herrasmies, pieni, laiha ukonkäppyrä, jonka tumma tukka
oli tavattoman hyvin säilynyt ja jonka koko kasvoille suuri roomalaisnenä
antoi ylhäisen, vaativaisen leiman.
Varmaankin tämä kovin ylimyksellinen nenä oli antanut hänelle aihetta
lukeutua erään ruotsin kuninkaan lähisukulaiseksi. Figge Vallqvist
nimittäin oli jotenkin varma väitteessään että hän oli Fredrik
Hesseniläisen pojan poika. Paitse nenäänsä ja Fredrik nimeänsä oli hän
myöskin perinyt ruhtinaalliselta esi-isältänsä notkean älykkäisyytensä
ja lörpöttelevän, karkean huvittavaisuutensa, joka tekikin hänet
herrasseuran suosikiksi. Tämä laiton kuninkaan jälkeläinen haaveili
aina ja innostui noista aatteistaan, joita hän tavallisesti pari
vankkaa totilasia maisteltuaan juhlallisesti kutsui "laillisuuden
aatteeksi" ja "verenoikeudeksi". Ja niinkuin hän opetti, niin elikin
Figge Vallqvist. Hän oli aikoinaan vallankumouksen ja sitä seuraavien
levottomuuksien aikana pitänyt ankarasti laillisen perijän Kustaa IV
Aadolfin puolta — ja sitte myös laillisuuden aatteen elähyttämänä
— ottanut vapaaehtoisena osaa Bernadotten johtamana, liittolaisten
sotaretkeen "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan, joksi hän aina
kutsui ranskalaisten keisaria. Hän oli ollut osallisena Pariisin
hyökkäyksessä ja hänellä oli ollut suuri ilo nähdä Vendômkolonnin
kukistuvan.
Paitsi näitä mainituita ulkonaisia ja sisällisiä ruhtinaallisia
ominaisuuksiaan ei Figge raukka ollutkaan perinyt mitään muuta
kunniakkaalta esi-isältänsä, vaan hän eleli enimmiten ystäväinsä
turvissa, jotka kiitokseksi hänen tunnetusta iloisuudestaan ja
rikkaista nais- y.m. jutelmistaan elättelivät häntä kuukausittain ja
vuosittain luonaan seuramiehenä. Pääkortterina nykyisin viimeaikoina
oli hänellä oikeastaan ollut Marieholma, sillä vanhan Figgen
myötätuntoisuus ja monet elämänkokemukset tuottivat hiukan lohtua Niilo
Olavi Stjernelle, joka oli kyllästynyt äitinsä leski vapaaherrattaren
itsevaltiaaseen hallitukseen.
Karin Maria tuli sisälle ja niiasi kohteliaasti molemmille herroille,
ilmoittaen samalla isälle että konttoori oli jo järjestyksessä ja
lämmitetty jos herrat tahtoivat pelata korttia jo ennen illallista.
Parooni Stjerne oli silmännyt odottavaisesti ovelle kun se avattiin.
Kun tulija olikin vain Karin Maria, käänsi hän pettyneenä silmänsä
tuokioksi poispäin. Oli kulunut koko kuusi viikkoa siitä kun hän
viimeksi oli Munkebodassa ja koko tällä ajalla ei hän ollut kertaakaan
nähnyt Agnetaa. Figge, jolla kuten sanottu, oli maine että hän hyvin
ymmärsi naiset, oli nimittäin innokkaasti neuvonut häntä olemaan jonkun
aikaa poissa antaakseen siten "ajan ja kaipauksen vaikuttaa".
Vaihdettuaan muutamia kohteliaisuuslauseita vanhimman neiden kanssa,
vaelsivat molemmat herrat nöyrästi konttooriin — Karin Marian äänessä
piili nimittäin salainen käsky, jonka kaikki hyvin ymmärsivät. Joachim
yksin jäi.
"Eikö serkkukin mene", kysyi Karin Maria vähän kärsimättömästi. Hän
seisoi ja odotti saadakseen alkaa pöydän kattamista, joka oli hänen
tehtävänsä tänä iltana.
"Kyllä... Missä on..." Hän oli sanoa Agneta, mutta kun hän kohtasi
Karin Marian tuiman katseen, muutti hän vaistomaisesti aikomuksensa ja
kysyi sen sijaan: "Missä on Beata?"
"Ylhäällä pukeutumassa", vastasi Karin Maria lyhyesti ja lisäsi hiukan
kopeasti, kun Joachim vielä viivytteli:
"Tietääkö serkku kenties missä Agneta on? Hän nimittäin on aivan
kadoksissa".
"En!" Joachim naurahti, yht'äkkiään hyvällä päällä, ikäänkuin tuo tieto
olisi keventänyt häntä kun hän tiesi ettei Agneta ainakaan seissyt
koristautumassa "kosijalleen". "Mutta jos tahdot serkku, niin olen
tekevä parastani hänet löytääkseni".
Hän tapasi etehisessä mamseli Fikenin — jolle kuten tavallisesti oli
käynyt vainu vieraista — antoi hänelle lyhyesti tiedon, mistä löytäisi
Karin Marian ja juoksi reippaasti yläkertaan.
Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli, kuuluiko ääntä tyttöjen kamarista —
mutta tuntui todellakin kuin Beata olisi ollut siellä yksin.
Sitte avasi hän, tuli mitä tuli, oven niinkutsuttuun "romukamariin",
missä majuurska säilytti kaikenmoista vanhaa rojua ja tavaroita mitä ei
tarvittu.
Ensimäinen mitä hän keksi kelmeässä, kylmässä kevät hämärässä,
olikin, aivan oikein Agneta, joka oli kömpinyt maalattuun, ja edestä
näkinkengän muotoisesti kangistettuun, vanhaan 1700 vuoden aikuiseen
rekeen. Hän oli kääriytynyt nahkasiin ja aikansa kuluksi tutkisteli
hän erästä resuista, vanhaa kirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt
yläkerrasta. Kun hän näki Joachim serkun leimahti hän punaseksi ja
valmistausi heti jättämään pakopaikkansa.
Joachim kiipesi muutamain, vanhojen laatikoiden yli, jotka sulkivat
häneltä kulkuväylän, nykäsi päällään kiireessään paria talikynttilää
— niitä riippui pitkissä riveissä ullakon katossa valkeamassa sydämen
silmukoista nuoriin pujotettuina — ja saavutti vihdoin tuon näin
neuvoin saarretun serkkunsa.
"Mutta Agneta", hän tietämättäänkin hiljensi äänensä istuutuessaan reen
laidalle, josta serkku ei ollut vielä ehtinyt lähteä. "Sinähän istut ja
palellutat itsesi kuoliaaksi täällä ylhäällä".
"Eeii", sanoi Agneta viivytellen. Nahkasista huolimatta paleli häntä
niin, että hän värisi ohuessa hameessaan, paljaine käsivarsineen.
"Minä... minä olin vain etsimässä täältä ylhäältä..."
"Nyt ne ovat konttoorissa, eivätkä tule sisälle ennen illallista".
Joachim katsoi tarkoittavaisesti häneen, samalla kuin hän reippaasti
kävi asiaan suoraan käsiksi.
Agneta nyrpisti huulensa ja katsoi alas. Hän ei liikahtanutkaan reessä.
"Agneta"! Joachim kumartautui eteenpäin ja hänen äänensä kaikui
vieläkin himmeämmin. "Kun nyt et millään muotoa huoli hänestä niin..."
"Minä en voi", mutisi Agneta kiihkeästi, katsomatta serkkuun. "Otan
myrkkyä, eli juoksen metsään, jos äiti pakottaa minua".
"Kukaan ei pakota sinua", kuiskasi serkku suuttuen ja tapasi hämärässä
tytön käden, jonka hän, oikein itsekään tietämättä, mitä teki, rajusti
pusersi omaansa. "Kuinka voit luulla, että kukaan uskaltaisi?..."
"Jospa hän vain olisi tahtonut jonkun noista toisista", kuiskasi Agneta
alakuloisesti. "Äitihän tahtoisi sitä niin mielellään. Hän on sanonut,
että hänen syntymäpäivänään kesällä julkaistaan kihlaus".
"Ei koskaan" huudahti Joachim tulisesti, "ei koskaan niin kauan
kuin minä elän saa Niilo Olavi Stjerne sinua". Ja kun Agneta nyt
yhtäkkiä huojentuneena kun oli joku, jolle voi huolensa uskoa avutonna
turvautuen hänen suojelukseensa, aavistellen serkun sanoihin ja ääneen
kätkeytynyttä tunteiden kuohua, kadotti kaiken itsehallintonsa,
nyyhkyttäen ääneen, kasvot nahkasiin painettuina kumartausi serkku
silloin hänen ylitsensä lohduttavaisena, hellänä ja heidän silmänsä
kohtasivat toisensa reen pimennossa.
"Vakuutan sinulle Agneta, että jos joskus tarvitset... tarvitset...
sinä ymmärrät..." Hän kuiskaili epäselvästi, hämmästyneesti ja
takerrellen. "Sinun ainakin täytyy olla niin onnellinen, että saat
seurata sydämesi ääntä".
Beatan uskoma salaisuus "tuosta toisesta", kummitteli vielä joskus,
joskin himmeästi Joachimin mielessä. Hänen terve järkensä sanoi
hänelle nimittäin ettei tuo herkkä, haaveellinen ja sen lisäksi hieman
ivallisuuteen taipuvainen Agneta niinkään helposti ollut voinut löytää
mitään sopivaa sydänkäpyä tässä erämaassa. Mutta väliin kun hän tunsi
mielialansa synkemmäksi, kiertelivät hänen ajatuksensa muun muassa tuon
salaperäisen "rauhan häiritsiän" ympärillä, joksi hän oli alkanut häntä
nimittää.
Agneta ei tuntunut oikein voivan ymmärtää serkun jalomielisyyttä,
hän vain painoi päänsä syvemmin alas. Joachim katseli häntä ensin
ihmetellen ja sitte... Yhtäkkiä näki hän — uskalsi hän katsoa — jotain
muutakin punastuksessa.
"Eli... eli... Olisiko Beata erehtynyt? Ei siksi, sillä sinä pidät
eräästä toisesta, joka...?" kysyi Joachim pian, vieläkin osaksi
mustasukkaisena, kaikesta terveestä järjestänsä huolimatta.
"Minäkö?" mutisi Agneta hämmästyneesti, "pitäisinkö toisesta? Mikä
maailmassa olisi se sitte?"
"Niin, olet oikeassa", huusi Joachim yhtäkkiä ylpeästi. "Kukapa se
voisikaan olla? Täällä!"
Samassa tuokiossa kohtasivat heidän katseensa toisensa. Agnetan
hämmästynyt, veitikkamainen ja hiukan hellä, Joachimin... niin
hetkellä, jolloin Joachim silmäsi serkkunsa viattomiin silmiin, lukien
niiden ilmeen, alkoi hän hymyillä — vieläkin veitikkamaisemmin kuin
Agneta, joka nyt, purren huultansa, hitaasti käänsi päänsä pois,
vieläkin hellempänä ja vähän nolostuneena.
Agneta huudahti — hänen silmänsä tuijottivat romukamarin oveen, joka
aavemaisen hiljaisesti avautui ulkoapäin. Jumalan kiitos, se olikin
vain Beata!
"Oletteko täällä?" sanoi Beata. Hänen äänensä oli matala, mutta kovin
ihmettelevä. "En tottatosiaan, voinut käsittää, mikä täällä ullakossa
sissutteli ja sassutteli".
Joachim kääntyi myöskin päästämättä irti Agnetan kättä, jota hän
lujasti piteli kiinni nahkasten alla.
"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa", kuiskasi Joachim ja
hänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka
loukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.
"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä", nuhteli hyväntahtoinen Beata
miettiväisesti. "Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin
hirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan
vapaaherrattaren".
Agneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi
pois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös
serkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja
astui syrjään.
"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi
hiukan", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. "Miten pörröiset hiuksesi
ovat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu
sinipunaiseesi".
"Sinipunainen" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä
yleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa,
punaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.
"Niin, täytynee kai tehdä niin", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi,
mennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.
Kun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen
luo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he
niin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui
nostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän
sammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:
"Ei niin ankarasti, veli Niilo!... Kun on nuori, kun on kavaljeeri!
Eikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista
serkkua..."
"Lörpötystä", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.
Mutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten
sotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.
"Kenelle noista kolmesta sulottaresta — jos saapi olla niin utelias
ja kysyä — on luutnantti nyt suonut omenansa?" Ja kun Joachim seisoen
peli-pöydän ääressä pysyi vaan halveksuen, nyrpeänä, äänetönnä
jatkoi edellinen: "Vai onko se tällä kertaa joku impynen alemmasta
ilmapiiristä? ... Järkevästi, poikani, hyvin järkevästi! Täällä
saavuttaa sen... mitä on saavutettavissa... vähemmälläkin ajan hukalla".
"Skyttehän ei ole ajanhaaskaajaksi tunnettu sellaisissa asioissa",
liitti siihen Niilo Olavi harvinaisen vilkkaasti, selvästi viitaten
tuohon surkeasti kuuluisaan Tukholman seikkailuun.
He yhtyivät kaikki äänekkääseen nauruun molemmin puoleisen miellyttävän
maailman miehen tapaisen tuttavallisuuden ja toverillisuuden
vallitessa. Joachimista tuntui yhtäkkiä että hän oli ollut sanomattoman
pöyhkeä ja tuhma, kun todellakin äsken oli oikein voinut suuttua ukko
Figgeen.
Hän kiitti neuvosta yhtä hyvällä tuulella, kun se oli annettukin,
joi veljenmaljan ukon kanssa, joka esitti sen ja koska keskustelussa
näkyi viitteitä sen kääntymisestä valtiollisiin asioihin, koetti hän
innokkaasti johtaa sitä sille uralle.
Ukko Figge lausui pari jotenkin terävää huomautusta vallitsevaa
hallitsiasukua vastaan, joka — huolimatta heidän yhteisestä
sotaretkestään "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan — syystä kun
se soti laillisuuden aatetta vastaan — ei ollut koskaan oikein voinut
voittaa hänen suosiotaan. Joachim joka tietysti kuten muutkin nuoret ei
paljonkaan välittänyt kuninkaasta, mutta sitä vastoin todellakin piti
perintöprinssiä maan toivona, tarttui innokkaasti puheeseen ja puolsi
lämpimästi "vapaudessa kasvanutta voimaa ja kunnollisuutta". Figge
vanhus pudisteli päätään ja sylki toisen tupakkapurun toisensa perästä
suustaan.
"Joutavia"! sanoi hän. "Vapaudessa kasvanut, hitto vie! mitähän
merkitystä silläkin on, siitä voi jokainen äpärä pitäjässämme
kerskaella".
Mutta sellaisissa suhteissa merkitsee juuri jotain auktoriteetti
— laillinen auktoriteetti. Tuolla salaperäisellä veren antamalla
oikeudella, jota vastaan ei voida väittää, sillä on merkitystä.
"Oikein! Oikein", huusi Joachim, kiihkoisasti. "Nykymaailmassa ei
syntyperä oikeuta ei valtaan eikä oikeuksiin — ken niihin kykenee saa
ne kummatkin".
Niilo Olavi Stjernen muutoin niin laimea veri alkoi myöskin
kuohahdella. Hän tunsi itsensä yhteiskunnallisen järjestyksen,
ritariston ja aateliston puolesta loukatuksi.
"Hänhän on jakobiini, täysiverinen jakobiini"! huusi hän vimmastuneena,
katse tulevaan appeensa kääntyneenä.
Vanha Niilo Skytte istui näpähytellen miettiväisesti nuuskarasiansa
kantta. Veljenpoikansa rohkeita sanoja ei hän voinut auttaa ja hän
ikäänkuin tunsi sukunsa kuuman, kapinallisen sissiveren juoksevan
vilkkaammin suonissaan. Hän ei tahtonut loukata Stjerneä, joka tietysti
oli oikeassa, mutta... Hän taputti melkein hyväilevästi Joachimin
harteille, tuolla salaisella sukulaisen myötätuntoisuudella, jota
ikäänkuin magnetivoiman kautta annetaan ja käsitetään ja huolimatta
paroonin harmistuksesta sanoi hän tyynnyttävän hyväntahtoisesti,
koettaen kääntää kaiken leikiksi:
"Niin tietystikin on hän jakobiini, se kuuluu sukuumme. Niin olen
itsekin ollut, ollut niin että tuntui v. 89, neljäkymmentä vuotta
sitte, ja niin oli myöskin isäukkoni aikoinaan 1772. Hänhän nyt
ei koskaan oppinutkaan sulaumaan yhteen vallanpitäjöiden kanssa.
Mutta muuten kyllä..." hän nuuskasi. "Sellainen kyllä haihtuu. Niin
tavallisesti kumminkin käy".
"Mutta ei minun suhteeni"! vannoi Joachim nyt aivan tosissaan...
"Kyllä tiedän että täällä Ruotsissa olemme me nyt korvia myöten ilkeän
vitkastelun ja pelkuruuden pauloissa, mutta..."
"Malta! Malta nuori ystävä!" Ukko Figge nousi juhlallisesti paikaltaan,
ja tuskin kenenkään oikein tietämättä miten oli siihen johduttu, olivat
he yhtäkkiä keskellä valtiollista kiistaa, jossa kuvastui jälleen
kaikki 20. vuosiluvun levottomien valtiopäivien taistot ja lörpötykset.
Illallista syödessä, joka kaiken sen vaivan palkaksi, mikä kukkojen
kiinniottamisessa ja höyhentämisessä oli ollut, tarjottiin jotenkin
myöhälle, ei ollut erittäin hauskaa. Herrojen päät paitse Joachimin,
joka oli keskustellut enemmän kuin juonut ja Stjernen, joka sieti
ainakin härkätynnyrillisen, tuntuivat kovin raskailta ahkeran
kestailemisen jälestä konttoorissa, toisekseen oli majuuri huonolla
tulella illallisen viipymisestä.
Tytöt olivat hiljaisia ja juhlallisia — kosijan läsnäolo vaikutti
aina niin lannistavasti heihin. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä
eikä Niilo Olavi Stjerne, joka todellakin oli koko illan oikein
kärsimättömästi ikävöinyt nähdä valittunsa edes vilahdukseltakaan,
enempi kuin Joachimkaan, joka silmillänsä mustasukkaisesti vartioi
"kosijaa" eivät kumpikaan tulleet lausuneeksi ainoatakaan sanaa
Agnetalle. Hän istui pöydän ääressä Beatan ja Karin Marian välissä
katsahtamatta ylös tuskin kertaakaan koko iltana.
Majuurska oli kaikkea muuta kuin tyytymätöin tyttönsä käytökseen. Tytön
täytyy aina olla "maltillinen" sellaisissa asioissa ja sitäpaitse se
hänen mielestään oli kaikin puolin viisainta, niin kauan kuin kihlaus
ei ollut vielä oikeastaan julkaistu.
Aikaisin seuraavana aamuna ajoivat kosija ja ukko Wallqvist kotiin.
Laimeasta pyynnistä pysähtyä vielä seuraava päivä — majuurskan mielestä
nimittäin ei olisi ollut oikein viisasta kiusata heitä kovin jäämään
nyt juuri kuin hurmaavaa Susen neitiä odoteltiin — kiitettiin vain
kohteliaasti. Stjerne koetteli vielä kerran katsoa Agnetaa silmiin
mutta ei onnistunut. Sumeana huhtikuun aamuna seisoi hän ja niiasi
itsepäisesti alasluoduin silmin kosijalleen rapulla, samalla kuin
tämä alakuloisena ja pahalla tuulella tarttui ohjaksiin ja käski
maiskahuttaen ruunaansa.