Tytöt asuivat myöskin yläkerrassa, — päätyhuoneessa, joka oli Joachimin
huoneen kanssa vastakkain. Suuri etelänpuoleinen kamari, johon aurinko
paistoi melkein päiväkauden, oli heidän, kaikkien kolmen, yhteisenä
asuntona. Seinät eivät olleet paperoidut niinkuin muissa huoneissa,
vaan niihin oli iso-isän aikana maalattu siniselle pohjalle kirjavia,
mielikuvituksen luomia kuuman ilmanalan maisemia, parhaastaan korkeita
palmuja, jotka siimestivät ihanteellisten alkuasujanten suojelemia
kahvinruskeita majoja. Iso-isä itse oli joutohetkinään maalaillut ne,
niinkuin etehisen ovikuvatkin.
Huoneen kalustona olivat vanhat, valkeaksi kiillotetut kustavilaiset
huonekalut — maalaisesti kömpelöt — jotka majuurska taloon tultuansa
oli hylännyt pois vieraskamarista. Leveässä, päästävedettävässä
sängyssä, joka päiväksi työnnettiin kokoon, nukkuivat Agneta ja Beata
ja sitä vastapäätä, kotikutoisella, ruudukkaisella pumpulikankaalla
päällystetyllä sohvalla oli Karin Marialla joka oli vanhin,
erikoispaikkansa. Sohvan edessä oli huoneen upein huonekalu, vanha
soikea, tumma marmoripöytä, jonka paksut kaarevat jalat olivat
aikoinaan olleet kullatut.
Kun Joachim kulki huoneesensa ja sieltä pois, näki hän usein serkkujen
huoneen oven olevan auki. Ja joka kerran kun hän mennessänsä pimeän
ullakon poikki katsoi sinne sisälle, oli hänen silmänsä huijeta,
ikäänkuin olisi hän tirkistänyt suoraan aurinkoon — niin valoisaa oli
aina tuolla sisällä, nyt kevätpuoleen. Väliin näki hän Karin Marian
akkunan pielessä nojatuolissa harjoittelevan harpunsoittoa, eli Beatan
leveällä akkunalaudalla, kuurullaan pistämässä kevään ensilehtiä
kanarialintusten häkkiin, joka riippui leveän, moniruutuisen, melkein
ansarinseinää muistuttavan, akkunan keskellä. Iso-isä oli laittanut
sen sellaiseksi, sillä tuolla ylhäällä — päivänpaisteessa, kaikkia
tavanmukaisia, maalaustaidonsääntöjä halveksien — oli ukolla, joka oli
erikoinen kaikessa, ollut maalaushuoneensa, "atelierinsa".
Joachim muisti vielä selvään iso-isän, tyttöjen mielessä oli säilynyt
vain himmeä kuva vanhasta, valkohapsisesta, luuvalon koukistamasta,
kuuruselkäisestä miehestä, jonka sinisten silmien tuike oli
veitikkamainen ja lempeä ja hienot, punervat kasvot, ryppyiset kuin
talviomena. Luuvalon oli iso-isä saanut sotaretkellä Suomessa v:na
88, mutta kumminkin vasta sitte kun hän vanhana miehenä oli majaillut
sotajoukon kanssa Rügenillä, oli hän käynyt niin huonoksi, että oli
alkanut käydä koukussa. Ja kun hän sitte vihdoinkin oli tullut kotiin
Munkebodaan, oli hän alkanut maalailla. Hän liikkui harvoin kotoa
pois, istui parhaastaan vinnikamarissaan vain auringon paisteessa,
sepitellen haaveellisia maisemiaan, tahi lueskeli uutta ranskalaista
ja saksalaista runoutta — hän oli Ossianin ja Chateaubriand'in suuri
ihailija ja monet tauluista olivat hänen oman mielikuvansa luomia
kuvia "Atalaan" ja "René'sen". Sanomalehtiä ei hän vanhuutensa
päivinä suvainnut näkösälleen — "Grevesmöhlensk-kirjallisuudeksi",
kutsui hän halveksuen niitä. Maaliskuun 13 päivän vallankumouksessa
oli hän ollut Adlersparren seuralainen — ja ollen maanpuoltaja,
skånelainen ja alkuaan vanhaa sissi-sukua oli hän pitänyt tanskalaisen
hallitsijasuvun puolta. Hän oli kerran ollut innokas valtiomies ja
vastustuspuolueen kannattaja — Kustaa III ja hänen hallitustaan ei
hän koskaan ollut voinut sietää, mutta elämänsä lopulla laimeni vähä
kerrassaan hänen harrastuksensa valtakunnan asioihin. Viimeisen
perintöprinssin vaalin jälkeen, jolloin hänen muinainen vilkkautensa
tuntui jälleen leimahtaneen liekkiin, eivät edes hänen poikansakaan
kuulleet hänen koskaan lausuvan mitään mielipidettä maan valtiollisissa
asioissa. Sitävastoin otti hän koko tarmollaan osaa tapausten
juoksuun etäämpänä Euroopassa ja seurasi jännityksellä keisarin
sotaretkeä. Suuret, etäiset urhotyöt viehättivät alati hänen soturi- ja
taiteilija-mielikuvitustaan sadun ja ihmeen lumousvoimalla.
Poikansa poika ja "pikku Joachim"-nimi olivat olleet aina hänen
lemmikkejänsä. Poika oli syntynyt 2 p:nä joulukuuta v. 1805,
voitonseppele päässä. Kun sanoma Austerlitzista vihdoinkin saapui Länsi
Göingen kihlakuntaan — se oli jo jotenkin joulun tienoota — tuotatti
iso-isä vanhus esille viimeisen pullon vanhaa tokaijeria, joka oli
maannut kellarissa aina siitä päivin kun Karl Niklas Skytte tuli kotiin
Wienistä v. 1738. Hän kilisteli juhlallisesti poikiensa ja miniänsä —
Joachimin kauniin, iloisen äidin kanssa — ja kastettuaan pikkusormensa
pään viinissä, pisti hän sen pienokaisen suuhun — kun oli syntynyt
voitonlakki päässä, itse Austerlitzin päivänä, niin pitihän siitä saada
tietää!
Ja Joachim saikin siitä tietää, Joulukuun toista päivää vietettiin
aina, niinkauan kuin isoisä eli erikoisilla juhlallisuuksilla ja
rohkealla, liitelevällä, oikealla skytteläisellä mielikuvituksellaan
kuvaili poika aina, koko lapsuusaikansa itsensä määrätyksi sekä
marskisauvan että herttuakruunun kantajaksi. Eikä iso-isä särkenyt
koskaan hänen kuvittelujaan — hän ei nähnyt koskaan Waterloon päivää!
Kun Joachim läksi kamaristaan, olisi hän paljon mieluummin astuskellut
tyttöjen luo vastapäätä kuin alakertaan Lotti tädin luo, mutta tähän
saakka oli hän kumminkin onnellisesti voittanut tämän kiusauksen.
Sitä kyllä ei missään muussa kodissa olisi pidetty sopimattomana näin
lähiserkkujen kesken, mutta hän tiesi että täti Lotin mielestä se olisi
ollut kumminkin niin, kun oli kysymyksessä juuri _hän_.
Lotti täti ei ollut koskaan pitänyt Joachimista. Ensiksikin syystä
siitä, kun hänellä itsellään ei ollut poikaa, ja koska tämä ainoana
pojanpoikana, iso-isän testamentin mukaan perisi Munkebodan ja sitte
kun hän oli niin "julkea". Juttu överstin Lotan kanssa, jonka täti
tunsi yksityisseikkoja myöten, ei tietystikään kohottanut Joachimia
hänen suosioonsa — täti piti häntä nyt melkein siveellisesti
turmeltuneena.
Tytöillä oli aina paljon puuhaa. He kutoivat, ompelivat reikäompelusta,
harjoittelivat klaveerin — ja harpun soittoa ja lukivat vielä
määrätunnit viikossa ranskaa äitinsä edessä, joka itse oli saanut
vanhan kustavilaisen kasvatuksen, eikä hyväksynyt muita tapoja
lainkaan. Niin mielellään kuin Joachim olisikin tahtonut seurustella
heidän kanssaan, ei hänellä juuri koskaan ollut tilaisuutta siihen.
Siitä saakka kuin Lotti täti oli kerran kuullut hänen kutomatuvassa
laususkelevan uudenaikuista, eurooppalaista runoutta, epäili hän häntä
enemmän kuin ennen.
Joachim oleskeli enimmäkseen metsissä ja vainioilla, hän seurasi
huvitettuna metsän hakkuuta ja alkavia kevättöitä. Joskus teki hän
pitkiä ratsastusretkiä — ratsasti niin että hevonen oli vaahdossa
— vain saadaksensa ratsastaa; kerran oli hän vieraillut pappilassa
ja kerran laamanni Sköldborgin luona, mutta tätä käyntiään hän ei
uudistanut, sillä laamannin rouva ja tyttäret kaikki alkoivat pumputa
häneltä, toinen toistaan salaperäisemmin, tietoja Agnetan ja Stjernen
välisistä asioista, joka tuntui heitä erinomaisesti huvittavan.
Marienholmaan ei hän, vaikka se oli Munkebodan lähin naapuri, mennyt
— hän ei "kärsinyt kosijaa", oli hän Beatalle ilmaissut ja sitte
toisekseen ryypiskeltiin siellä niin rajusti, että jos hän vain
kerrankin koettaisi pitää puoliansa Niilo Olavin rinnalla, loppu
varmaan siitä olisi se, että hän joisi itsensä kuoliaaksi.
Syy kumminkin oli se, että hän ei voinut sietää Niilo Olavin
punakoita kasvoja, ulkonevine, sinisine silmineen — häntä jo niiden
ajatteleminenkin hermostutti. Hän tunsi häntä kohtaan salaista,
voittamatonta, oikeastaan järjetöntä ja aivan perusteetonta
vastenmielisyyttä, joka hetkittäin voi paisua melkein vihaksi, niin
sietämätön oli hänelle ajatus, että tuo hidas köntys kerran olisi
omaava Agnetan joka — sen vannoi hän useammin kuin kerran, oli kaunein
tyttö, minkä hän tunsi, huolimatta siitä, että hän vain oli skånelainen
maalaistyttö ja sitä paitse hänen oma likiserkkunsa, jonka hän muisti
niiltä ajoilta kun tämä kapalossa nukkui.
Iltasin pani Joachim "patiencea", "la Blocade de Copenhague", pelasi
"mustaa Pekkaa" tyttöjen ja mamseli Fikenin kanssa, tahi bezigueta
Niilo sedän kanssa, joka totilasinsa vilkastuttamana, kertoi aina
jotakuinkin samat jutut, kun hän oli 1814 ollut sotajoukon mukana
Norjassa, eli iloisia nuoruusmuistojansa Tukholmasta sotilasajoiltaan,
jolloin hän ihasteli Fredrika Löfiä ja Inga Åbergia, ja huolimatta
Kustaa Adolfin ikävästä hallituksesta oli huvitellut aika oivallisesti.
Kello 10 nousi Lotti täti, vaikkapa korttileikki tai joku jutelma
olisikin jäänyt kesken — tunnusteli, josko nurkkakaappinsa sekä
mahonkinen ruokakaappi olivat oikein lukossa, antoi sille tyttäristä,
jolla oli "vuoroviikkonsa" huomispäivää koskevat määräyksensä, ja pani
pois neuleensa, sammuttaen talikynttilän, joka oli hänen luonaan pöydän
päässä.
"Kas niin, Skytte", sanoi hän mahdikkaasti, "nyt on nuorison aika käydä
levolle".
Niilo setä nousi — hänen, enemmän kuin kenenkään muunkaan päähän
ei olisi pistänyt ruveta vastustamaan yksinvaltiasta majuurskaa,
joka seisoi jo talikynttilä kädessä ovella, jossa Joachim sytytti
vahakynttilänsä näyttääkseen tytöille ja itselleen tietä yläkertaan.
Mutta Lotti täti seisoi uskollisesti odottaen kylmässä etehisessä,
kunnes hän näki nuorten eroavan puolipimeässä ullakkokäytävässä ja
sitte vasta meni sänkykamariin kynttilöinensä, missä se säästäväisesti
sammutettiin ja vaihdettiin "tuijuun".
Ja tuon elämän — ja seikkailun haluisen nuoren Skytten täytyi tyytyä
siihen että hän tuli kymmenen aikaan ajetuksi sänkyyn kuin koulupoika
— _täytyi_, sillä täällä länsi Göingen kihlakunnan erämaassa ei
todellakaan ollut muuta neuvoa yöksi, kuin siivosti hiipiä vuoteesensa.
Hän sadatteli Lotti tätiä ja koko Munkebodan komentoa — luki hiukan ja
nukkui kuin tukki kello puoli seitsemään, jolloin joku tytöistä naputti
hätäisesti ovelle ja pyysi hänen Jumalan tähden kiiruhtamaan, sillä
äitihän niin suuttui, jos hän sai olutjuustoineen odottaa.
— Tyttöjen kanssa oli hän kohta käynyt tuttavalliseksi varsinkin
Beatan, joka oli niin ystävällinen, iloinen ja sydämellinen. Karin
Maria vivahti paljon täti Lottiin, — hän oli jäykkä, hieno ja piti
itsensä aina arvokkaana, ja kun puheli hänen kanssaan, havaitsi kohta,
että hän oli ajattelevaisempi ja kokeneempi kuin toiset siskot. Hän oli
ollut pari talvea Tukholmassa ja Kristianstadissa ja Joachim oli aluksi
hänen kanssaan paljon tutumpi kuin noiden toisien. Agnetahan oli vain
lapsi, mutta... Hänellä, pikku Agneta serkulla oli lemmen silmät!
Aina ensi näkemästä alkaen ajatteli Joachim useimmiten Agnetaa.
Hän oli niin käsittämätöin — väliin niin lapsellisen raju, niin
teeskentelemättömän luottavainen, avomielinen ja puhelias, väliin
taas niin arka ja epäilevä, umpimielinen ja hiljainen, että Joachim
voi hermostua ja hänen korviansa alkoi poltella, kun hän koetteli
arvaella, "mitä hän oli tehnyt hänelle" eli "jos serkku oli kuullut
jotain hänestä" Agneta voi usein, kuin serkku ei häntä katsellut,
istua ja seurata häntä vihamielisesti ihmetellen, totisilla, mustilla
silmillään, jonka katseen toinen tunsi, vaikkei katsonutkaan häneen,
sillä silloin — sen tiesi hän — loisi Agneta heti silmänsä alas,
ja pieni, viehkeä suu nirpistyisi uhkaavaisesti. Serkku oli aina
vakuutettu siitä että tyttö istui silloin miettien hänen överstin ja
tuon kirotun Lotan välistä juttuaan. Sillä mamseli Fiken tietysti,
joka arvatenkin oli harkkinut jutun tietoonsa, ei ollut voinut
hallita kieltään, joskin Lotti täti — sen huomasi hän nyt — oli
sen voinut. Mutta hän erehtyi. Tytöt — yksin Karin Mariakaan eivät
tienneet nyt sen enempää kuin Joachimin tullessa, he oikeastaan
pitivät hänen oleskeluaan Munkebodassa tavallisena, pitkänpuoleisena
sukulaisvierailuna.
Eräänä aurinkoisena, huurteisena päivänä — huhtikuun puolivälissä
— kun nuori Skytte oli tullut kotiin tavalliselta rajulta
ratsastusretkeltään, hän, kuten tavallisesti noustessansa yläkerran
rappuja ylös, näki tyttöjen kamarin harvan oven kautta yli koko
ullakon leviävän valosäteen, ja koska hän juuri oli nähnyt Lotti tädin
kellarissa puuhailevan perunoiden tarkastelemisessa, jotka olivat
"alkaneet itää", seurasi hän tällä kertaa tuota säännöllisesti palaavaa
haluansa käydä tyttöjä tervehtimässä.
Vielä pitkiin saappaisiin ja kannuksiin puettuna seisoi hän ratsupiiska
kainalossa, hattu kädessä ja naputti ovelle.
"Astukaa sisälle"! huudettiin heti kursailematta.
Hän avasi oven ja näki Agnetan kurkollaan akkunan laudalla pistämässä
kanarialintusten häkkiin muutamia vaaleanpunasia varpuja. Tämä
nähdessänsä Joachim serkun, niin hämmästyi, että oli menettää
tasapainon.
"Serkku Joachim..."
Hän aikoi hypähtää alas, mutta nyrjähytti jalkansa ja hän olisi
pudonnut, ellei serkku samassa olisi reippaasti sulkenut hänet syliinsä.
"Mutta, Agneta, miten sinä voit noin menetellä"!
Tyttö oli käynyt kalpeaksi ja katsoi pelästyneesti ylös häneen
ruskeilla silmillään. Joachim palavissaan vielä ravakasta
ratsastuksestaan ja mäkiä ylös ponnisteltuaan viuhakassa kevättuulessa
ja häikäisevästä valosta ikäänkuin huumaantuneena — painoi melkein
tietämättänsä mitä teki, pikku Agnetan lujemmin syliinsä, eikä
päästänyt häntä irti. Heidän silmänsä yhtyivät pitkään, hymyilevään
katseesen.
"Koskeeko kovin, Agneta serkku?" mutisi hän.
Ja tuntien huumaavan, pyörryttävän tunteen — voimatta siihen syytä
selittää — kuiskasi Agneta, että hän "luuli niin", että koski —
jalkaan...
"Istu nyt"! Serkku asetti hänet varovaisesti, mutta varmasti sohvalle
ja ennenkuin Agneta osasi aavistaakaan, mitä hän aikoi tehdä, laskeusi
hän toiselle polvelleen hänen eteensä ja päästi pian nauhakengän hänen
jalastaan.
"Mutta serkku Joachim..." Hän punastui, mutta ei häntä estänyt —
kumartui vain uteliaasti, hieman ujosti hymyillen hänen ylitseen.
"Jos sitä hiukan hieroo, niin se kyllä paranee", hän siveli
varovaisesti käsiensä välissä kotonaneulotun, pumpulisukan peittämää
pientä lämmintä jalkaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen.
Sitte taivuttautui serkku syvään alas ja teki, mitä hän tietysti ei
koskaan olisi tehnyt — hän nojasi kasvonsa jalkapöytään ja suuteli sitä.
Kuului juoksevia askelia rapuilta. Agneta hehkuvin poskin sekä aina
kaulaan saakka punoittavana kuin veri — painoi jalkansa lujasti
lattiaan ja Joachim hypähti ylös.
Se oli vain Beata. Hän tuli sisälle esiliina täynnä ruokaomenoita,
kädessä vati ja pari hopeaista veistä.
"Kas vain, Joachim serkku"! sanoi hän vähän nolostuen, mutta ei
kumminkaan niin pahoin pelästyen.
"Niin, ovi oli auki ja kun näin Agnetan putoavan akkunan laudalta..."
selitteli Joachim vähän katkonaisesti, eikä aivan totuuden mukaisesti.
Beata ei kuunnellutkaan. Hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen
saadaksensa Agnetalta vähän apua omenan kuorinnassa, äidin ollessa
perunakellarien tarkastuksilla. Ja jos Joachim serkku piti heille
seuraa — niin se vielä parempi!
Sitte istuutuivat he kaikki upean, marmoripöydän ympärille. Punaiset,
kapeat kuorikiehkurat kertyivät kasaksi tyttöjen eteen heidän
puhellessaan, ja omenalohot vadissa vetäysivät tummanruskeiksi.
Äiti piti niin tärkeänä että omenatorttu saataisiin valmiiksi tänä
päivänä, kun leivottiin ja kun suurta uunia oli lämmitetty, sillä
sotaneuvos Fagerhjelm oli ilmoittautunut vieraaksi ylihuomenna koko
perheineen, matkustaessansa kotiin Kristianstadiin.
"Minä kyllä sen tiesin", Beata keräili molemmin käsin, ympäri pöytää
levinneet kuoret.
"Minä tiesin sen! Karin Marialta hävisi kampa, kun hän kampasi tänä
aamuna, ja harakat ovat nauraneet koko päivän. Se ennustaa aina
vieraiden tuloa".
"Tuhat tulimmaista"! nauroi Joachim ja ojensi mukavasti ratsusaappaissa
olevia jalkojaan "sittepä teidän harakkaraukkanne eivät usein saa avata
suutaan".
"Ja ajattele, miten mukavaa, tuo tyhmä kalkkunakana oli hukkua
rankkisaaviin tänään ja katkasi jalkansa, muutoin äiti ei varmaan
mitenkään olisi hennonut valmistaa sitä Fagerhjelmiläisille."
"Minusta tuntuu kuin en ennen koskaan olisi kuullut heistä
puhuttavan", lisäsi siihen Joachim miettiväisesti. "He eivät asuneet
Kristianstadissa minun aikaani".
"Ei, setä Fagerhjelm onkin äskettäin vasta muuttanut sinne, mutta äiti
ja hänen rouvansa ovat pikkuserkut. Setä on Smålantilainen", lisäsi
Beata vähän säälivällä, melkeinpä halveksivalla äänenpainolla, jolla
todellinen göingeläinen puhuu smålantilaisesta.
"Ja Susen on ollut Wexjeen kasvatuslaitoksessa, hän puhuu Upplannin
murretta", lörpötteli Beata yhä edelleen.
"Fröken FFagedrhjelm"! matki Agneta veitikkamaisesti, onnistuen hyvin
koetellessansa lausua kovia rr'iä.
"Ja ajatteles sillä tavoin ei puhu edes Joachim serkkukaan, joka on
ollut jo niin kauan Tukholmassa"! Beatan katseessa, kääntyessänsä
serkkuun, oli sekä kunnioitusta että ihailua.
"Niin ei tee kukaan skånelainen, joka tuntee oman arvonsa", lausui
Joachim vakuuttavaisesti.
Agneta alkoi jälleen selvitä tajuntaansa. Hän asetti molemmat
punaruutuisen villahameen lyhyiden hihojen paljaiksi jättämät
käsivartensa pöydälle ja kurkisti veitikkamaisesti:
"Kun nyt Joachim serkku saapi nähdä Susenin..." tämä Joachimin
"kiusoitteleminen" tuotti hänelle nyt kiihoittavaa, ennentuntematonta
huvia.
"Susenini, Susenini, — ihastuttava! Mikä vartalo" matki Beata
parrakasta sotaneuvosta, kierrellen kuviteltuja viiksiänsä.
"Ja miten ihailtu tuo Susen sitte on!" jatkoi Agneta samanlaisella
äänellä. "Hän on jo ollut kihloissa kahdentoista arvoasteikossa kulkian
kanssa!"
Joachim nauroi ääneen ja kumartausi alas nähdäksensä oikein Agnetan
veitikkamaiset, voiton varmat, kiihoittavaisesti hymyilevät silmät. "Ja
Agneta serkku toivoo siis että minä tulisin kolmanneksitoista!" sanoi
hän muka loukkaantuneena, katsoen suoraan tytön silmiin.
"Ei, luutnanteista ensimäinen" vastasi Agneta erittäin kohteliaasti.
Hänen silmänsä saivat yht'äkkiä tietämättään, vallattoman, riemua
sädehtivän ilmeen, kun hän kohottausi, päätään taaksepäin heittäen.
"Nyt on jo aika Susenin alkaa uusi tusina!"
"Agneta, Agneta!" varoitti Beata nuhtelevaisesti noustessaan ja
hankkiutuessaan, vati käsivarrellaan, lähtöön.
Mutta Joachim nauroi täyttä kurkkua — hän tunsi kuinka hän päivä
päivältä pääsi yhä enemmän serkkujensa "perille".
Agneta oli myöskin noussut paikaltaan sohvalta ja koetti melkein
hermostuneella kiireellä laittautua valmiiksi heti seuraamaan
sisartaan. Joachim piti kohteliaasti ovea auki Beatalle, joka
molemmilla käsillään kantaen kukkuraista vatia, oli jo ullakossa. Kun
Agneta kulki hänen sivuitsensa, kumartausi hän häneen päin.
"Miten on jalan laita, Agneta?"
Ja hän, joka äsken oli ollut niin veitikkamaisen varma, hymyilevä ja
hilpeä hiipi nyt hänen ohitsensa punaisena kuin veri aina hiusmartoon
saakka, arka, puoleksi suuttunut, puoleksi rukoileva katse nyt mustissa
silmissään.
Etehisen ovi avattiin reippaasti ulkoa päin. "Äiti!" kuiskasi matalalla
äänellä pimeän ullakon läpi varoittavaisesti Beata — joka jo oli
melkein alhaalla.