Yläkerran pohjoisessa päätyhuoneessa käveli Joachim Skytte ottaen
esille tavaroitaan matkalaukusta. Pirttipiika Bengta oli auttanut
häntä liinavaatteiden panemisessa kaapin laatikkoihin ja vaatteiden
ripustamisessa vaatekomeroon, mutta nyt hänet oli lähetetty pois
kiitokset ja sanomat saatuaan, että luutnantti itse kyllä pitää lopusta
huolen. Olihan kumminkin jotain, johon voisi ryhtyä! Räiskyvän,
liekehtivän, koivupuisen takkavalkean ja yhden ainokaisen kaapin päällä
palavan talikynttilän yhtyneessä valossa, otti hän suuren nahkalaukun
pohjalta kirjan toisensa perästä esille asettaen ne huolellisesti
seinällä riippuvaan hyllyyn.
Siinä oli "Corinne" ja "La nouvelle Héloïse", muutamia Walter
Skottin romaaneja ja pari Voltairen murhenäytelmää, "Die Räuber'in"
ja Ehrensvärdin Italian matkakuvien ohella. Siihen lisäksi muutamia
vanhempia ruotsalaisia kirjoja ja uudempia "Frithiofin satu", pari
vihkoa "Iduna'a" ja "Valtiokalenteri" sekä muutamia ahkerasti luettuja
Victor Hugon ensimäisiä "Odeja ja balladeja". Sanalla sanoen aika
suuri kirjasto viisikolmatta vuotiaalle tykkiväen luutnantille joka ei
koskaan koettanutkaan näyttää oppineelta, eikä ollut konsaan ollut maan
rajoja ulompana.
Hän tarkasteli hajamielisesti jokaisen kirjan nimeä ja silitti
usein hitaasti kädellään kirjan kantta, ennenkuin hän pani kirjan
paikoilleen — tuolla ajattelemattomalla hyväilytavalla, jolla se
joka todella rakastaa lukemista, hyväilee kirjoja. Sitte otti hän
esille vanhanaikuisen, monimutkaisen kirjoitus-salkun, joka ennen
oli ollut erään toisen Joachim Skytten omaisuutta — sen kannessa oli
nimikirjaimet J. S. ja vuosiluku 1788 — aukasi sen ja järjesteli sen
sisällön pöydälle akkunan eteen.
Sitte, sen pahempi, ei ollut muuta tekemistä. Hän keräili kokoon
tavaroiden kääre-paperit ja asetti ne taas huolellisesti matkalaukkuun
ja alkoi kävellä edestakaisin pitkässä huoneessa.
Hyvä Jumala! Täällä siis täytyisi pysähtyä koko pitkä kevät ja
kesä — talvikin kenties. Ja tämän hullun oikun ja ajattelemattoman
päähänpiston vuoksi! Mitä hänellä oli överstin armaan kanssa tekemistä?
Tyttö lepukoita oli yllin kyllin Tukholmassa ja "punanen Lotta" ei
hänen silmissään ollut hitustakaan parempi kuin nuo toiset. Mutta tämä
nyt oli ihastunut häneen. — Luutnantti Skytte hymyili ehdottomasti
muistaessansa tuon mainion juomingin Stallmästaregårdenissa, missä
hän, huolimatta översti Stålkulan mustasukkaisesta läsnäolosta, oli
voittanut "punaisen Lotan" hetkellisen ja kovin kiihkeän suosion ja
niin ei hän tietysti ollut voinut vastustaa vallatonta haluansa tehdä
ukolle kepposet.
Viineistä ja varastetuista suuteloista pää pyörällä oli hän kantanut
tytön rekeen ja jättänyt muut, ajaen maalle päin, pysähtynyt
ensimäiseen yhyttämäänsä kestikievariin... viipynyt siellä kaksi
kokonaista päivää, siksi kunnes översti vihaisena kuin ärsytetty
eläin, oli löytänyt heidät. Sitte oli seurannut tuo kuuluisa
kaksintaistelu, ilman todistajoita — halpamainen kahakka, jota
estääkseen hän alussa oli tehnyt kaikkensa mutta, johon toinen,
uhatessaan häntä ratsu-piiskallaan, oli hänet pakoittanut. Joachim
kurtisti otsaansa yksinäisyydessä, ajatellessansa sitä — oli tietysti
vastenmielistä, että oli täytynyt läksyttää vanhaa miestä, mutta
ruveta keppiä vastaanottamaan kuin koulupoika, siihenkään ei hän
voinut suostua. Ja jos hän sittenkin vain olisi malttanut olla siitä
mitään hiiskumatta, niin Stålkula kyllä itsensä vuoksi olisi antanut
jutun raueta, mutta kun katkera ja suuttunut hän oli ukkoon ei hän
myöskään ollut voinut hillitä itseään kehumasta tovereilleen, miten
hän kaksoismerkityksessä oli istuttanut "sarven" päällikkönsä otsaan.
Sitte olivat perintöprinssi ja asianomaiset saaneet vihiä asiasta. Ukko
Stålkulan vuoksi, joka myöskään jutusta ei liioin kunniaa niittänyt,
ei juttua oltu jätetty sotaoikeuden käsiteltäväksi, mutta esimerkin ja
kurin vuoksi, koska juttu upseeri-piireissä oli kovin tuttu, katsottiin
tarpeelliseksi että luutnantti Skytte erotettiin toistaiseksi virastaan.
Hän arvaili tiesivätköhän tytöt, minkä ihmeen tähden hänen joka
juuri vasta oli Kristianstadin tykkiväestöstä siirretty Tukholmaan,
niin yht'äkkiä oli täytynyt jättää pääkaupunki, eikä ollut muuta
neuvoa, kuin paeta vanhalle sukutilallensa Munkebodaan. Tietysti
tiesivät he sen! Eipä suinkaan ollut Lotti täti voinut salata niin
mieltäkiinnittävää jutelmaa; ja Karin Mariahan joka oli kirjevaihdossa
Tukholmalaisten tyttö-ystäviensä kanssa oli varmaan saanut viestit
kaikesta. Peukalot liivintaskuissa jäi hän seisomaan keskelle lattiaa
tuijotellen kurtistetuin silmäkulmin suoraan valohon, — levotonna,
suuttuneena, nöyrtyneenä, raivostuneena itseensä ja muihin, aina
siihen asti, kunnes hän alkoi hymyillä, hän oli yht'äkkiä nähnyt
edessänsä pikku Agnetan ruskeat silmät, suuret, avoimet, lapsellisesti
kauhistuneina Joachim serkun hirveistä urhotöistä.
Seuraavana aamuna heräsi hän myöhään, täysin levänneenä matkan jälkeen
ja paremmalla tuulella. Pukeutuessansa ja järjestäessänsä kiharaista
tukkaansa kaapin päällä olevan, pienen, huurusen, kapean kuvastimen
edessä, ei hän katsellutkaan elämää enää niin synkillä väreillä, ja kun
hän katsahtaessansa ulos akkunasta keksi Karin Marian, joka suorana
ja ryhdikkäänä punaruutuisessa villahameessa, peiteliina hartehilla,
avopäin huolimatta pakkasesta, seisoi syötellen keittiön rapun
edustalla kanoja, alkoi hän vähä kerrassansa sulautua aikomukseensa
viettää aikansa Munkebodassa.
Hän vetäsi vielä viime kerran viiksiänsä, kiinnitti kultaneulan
korkeaan kaulaliinaansa, tapasi kirjavan silkkinenäliinansa, joka oli
pudonnut kuvastimen taa ja juoksi ripeästi alas rappuja.
Salissa istui Lotti täti tapansa mukaan keskiakkunan ääressä,
hyasinttein välillä. Aamiaispöytä oli katettu — aivan tyhjennettynä
muutoin, ainoastaan _yhdelle_ varatuin paikoin. Kun Joachim kumarsi ja
hieman hämillään alkoi pyytää anteeksi unikekountansa, nousi majuurska
ja huusi keittiön ovelta:
"Boel, lämmitä olutjuusto ja tuo ruoka sisälle. Luutnantti on jo
alhaalla."
Sitte syventyi hän taas neuleensa silmien ylösottamiseen. — Joachimista
tuntui kuin hän taaskin kävisi kymmenen vuotta vanhemmaksi tämän
nyrpeän, moittivan hiljaisuuden aikana.
Kun Boel, punaisena kasvoiltaan, peiteliinan alla toi sisälle
olutjuuston, paistettua silliä ja peruna-möyhennystä, sanoi täti,
nostamatta silmiään työstään:
"Saat rakas veljenpoikani suoda anteeksi meidän maalaistapamme.
_Meillä_ on aamiainen pöydällä säntiileen kello seitsemän aikaan".
"Hyvä Lotti tätini saa olla varma siitä, että juuri kello seitsemän
olen tästedes saapuva minäkin".
Majuurska lientyi hieman hänen nöyrästä kohteliaisuudestaan ja kysyi
armollisesti häneltä, kuinka hän oli nukkunut ja alkoi puhua, miten
ikävää oli että siellä sinisessä kamarissa oli rottia, vaikka hän
totta tosiaan oli tukkinut sekä kuninkaan kynttilöitä että arsenikilla
sekoitettua puuroa koloihin...
Aamiaisen jälkeen kierteli Joachim jotakuinkin yksinäisenä pihalla,
joka tuntui lepäävän kuolleena auringon valossa. Rengit olivat metsässä
ja toivat halkoja ja havuja kotiin — täytyi kiiruhtaen käyttää aikaa
niinkauan kuin jäätyneillä nevoilla vielä voi kulkea — ja keittiössä
valmistelivat piiat päivällistä, jonka kaikille koko talossa,
niinhyvin herras- kuin muullekin väelle, täytyi olla valmiina juuri
kello puoli kaksitoista. Ainoa, joka hänelle vähääkään soi huomiota,
oli hänen vanha tuttavansa pirttipiika Bengta, joka istui keittiön
akkunan ääressä, jauhaen kanuunan kuulalla senappia savivadissa,
jota hän lujasti piteli polviensa välissä, samalla tahdikkaasti
nyökkästen edestakaisin ruumiillaan. Aina pihalle asti kuuli Joachim
ohikulkiessansa hänen laulaa-hoilottelevan neitosesta, joka näki
laivan seilaavan.
Kolme kreiviä laivassa;
samalla kun hän epämukavassa asennossaan kurkistelussansa vierasta oli
saada niskansa pois tiloiltaan.
Hieman ilostuneena tästä huomaavaisuudesta — ainoasta, jonka hän tähän
saakka oli osaksensa saanut — jatkoi Joachim äänetöntä innokasta
tyttöjen etsintäänsä, jotka tuntuivat kuin maan alle vajonneilta ja
vihdoin viimeinkin, kun hän, kävi miten kävi, aikoi astua sisälle
panimohuoneeseen, älysi hän Beatan, joka kangaspuidenpa äärestä
panimohuoneen kaksijakoisen oven viereisestä akkunasta kurottautui ja
nyykäytti hänelle ystävällisesti.
Vähän aikaa etsiskeltyänsä pimeässä panimohuoneessa löysi hän
kutomakamarin ovilinkun ja astui sisälle.
Turvetuli hehkui raikkaasti leveässä, melkein nelinurkkaisessa
rautauunissa, jonka etuseinää koristi kauhea, jotenkin epäselvä,
sotainen korkokuva. Aurinko paistoi sisälle vihreähköstä,
pieniruutuisesta akkunasta, jonka ääressä Beata istui, hän nousi nyt
kangaspuiltansa tervehtääkseen serkkuaan.
"Miten täällä on hauskaa!" tätä ei Joachim, joka viimeisen puolentunnin
ajan oli tuntenut itsensä aivan kuin eksyneeksi, voinut olla
lausumatta. "Onko serkulla mitään sitä vastaan, jos istahdan tänne
hetkiseksi"?
Beata korjasi pois hyväntahtoisesti käämit ja sukkulat puiselta
tuolilta joka oli huoneen ainoa ja pyysi häntä kohteliaasti istumaan.
Aluksi kävi keskustelu jotakuinkin kankeasti. Beata oli osaksi ujo,
osaksi pelkäsi hän äidin tulevan ja näkevän miten laiska hän oli. Sillä
ei sopinut hänen koko aikaa istua ja paukuttaa kangasta pitäessänsä
seuraa Joachim serkulle. Vasta sitte kun tämä sattumalta oli tullut
maininneeksi nähneensä Lotti tädin kangaspakkojen valkenemaan panemista
valvomassa — hyvää kevätaurinkoa tuli käyttää hyväkseen — tuli oikein
eloa keskusteluun.
He puhelivat seudusta, jota Joachim tuskin sitte lapsuutensa
päivien oli nähnyt ja hän kyseli mitä seuraa heillä oikeastaan oli
paikkakunnalla.
Beata mainitsi velvollisuudesta provastin ja laamannin, "mutta ne
asuivat niin kaukana" huokasi hän.
"Ja sitte" — sanoi hän hiukan viivytellen, melkeinpä epäillen —
"parooni Stjerne Marieholmasta".
"Nils Olof Stjerne?" kysyi Joachim uteliaisuudella. Serkun äänessä oli
ollut jotain salaisesti peittelevää, joka selvästi lupasi enempää ja
herätti mielenkiintoa.
"Niin... Beata istui alas luoduin silmin keinutellen polkimia jalallaan
ja punniten sukkulaista kädessään.
"No? ..." tutki Joachim rohkaisevasti. Näkyihän selvästi, että Beatalla
oli jotain sanottavaa, jota hän enemmän kuin mielellään tahtoi tuoda
ilmi.
"Hän tulee tänne usein", jatkoi hän samalla äänellä.
"Niinkö?..." Joachim serkun silmät kävivät yhä enemmän odottaviksi ja
kysyviksi.
Beata kumartausi hieman kankaasen päin ja sanoi vähän matalammalla
äänellä, kuin kuiskaten:
"Hän nyt on melkein kihloissa Agnetan kanssa".
"Eihän"! huudahti Joachim, — ei niin vastaanväittäen, vaan ihmeissään.
Beata nyykähytti vaan vakuudeksi heittäessänsä pikasesti sukkulan
loimien lomitse, polkasi ja löi.
Joachim nousi ja nojausi kangaspuita vasten. "Mutta Agnetahan vain on
lapsi", sanoi hän moittien, "hänen rinnallaan".
"Äiti niin tahtoo", jatkoi Beata luottavaisesti, iloisena että oli
joku puhetoveri. "Mutta hän kumminkin mieluummin olisi Agnetan sijalle
toivonut Karin Mariaa".
"Siksikö että hän on vanhempi"?
"Niin, tietysti... Ja sitte hän on ymmärtäväisempi. Äiti niin pelkää,
ettei Agneta osaa menetellä vanhan vapaaherrattaren kanssa oikein".
Joachim Skytte vaikeni. Hän seisoi ja kuvaili mielessään pientä
Agneta serkkua tuon paksun, nelikymmen-vuotiaan Niilo Olavi Stjernen
vapaaherrattarena. Tietämättänsä vetäysi melkein inhoava ilme hänen
kasvoillensa.
"Mutta", Beatan ääni hiljeni jälleen, "äidin tahto nyt missään
tapauksessa ei merkitse mitään, sillä ei hän kumminkaan koskaan saa
Agneta sisarta siihen taipumaan".
"Eikö"? Joachimin mielenkiinto oli jälleen herätetty. "Miksikä ei,
Beata serkku? Istua vapaaherrattarena Marieholmassa, se mielestäni
olisi jotakin pikku Agnetalle — joka on kuin prinsessa", lisäsi hän
hitaammin, melkein kuin itseksensä.
Beata ei vastannut. Hän asetti uuden käämin sukkulaan ja puristi
huulensa lujaan sen näköisellä ilmeellä, joka selvemmin kuin sanat
mitkään sanoi, että hän kyllä tiesi enemmän, mutta mikään voima
maailmassa ei voisi saada häntä sitä lausumaan.
"Kerros" kehoitti Joachim, yhä enemmän ja enemmän uteliaana.
Beatan luja päätös horjahti heti.
"Jos serkku lupaa, ettei sano sitä — ei kenellekään..." Hän katsahti
vakavasti ylös.
"Ei ainoallekaan elävälle sielulle. Niin totta kuin Jumala minua
auttakoon", vannoi toinen juhlallisesti.
Beata ei voinut nyt enää pidättää salaisuutta kauemmin. Hän kumartui ja
kuiskasi kiireesti.
"Niin, sillä luulen aivan varmaan, että Agneta on rakastunut toiseen".
"_Kehen_"? Kysäsi Joachim tarmokkaasti. "Eikö serkku tiedä kuka se on"?
"Niin, katso sitä en ensinkään tiedä", tunnusti Beata alakuloisesti,
"ja minun on mahdotonta päästä siitä perille. Mutta _jonkun_ sen täytyy
olla, sillä aina siitä saakka kun tanssimme Joulukuun 20 p:nä Britu
tädin luona Råsnäsissä ei hän ole ollut Stjerneä kohtaan entisenlainen
eikä kärsi nähdäkään häntä".
Varjo solahti Beatan valkoisen kankaan yli. Iloista naputusta kuului
lasiruudulla ja Agnetan herttaiset kasvot, peiteliinan reunustamana,
jota hän piti kiinni leukansa alla, pilkistivät sisälle.
"Elä virka mitään serkku Joachim — elä Jumalan tähden", kuiskasi Beata.
"Tytöt eivät koskaan antaisi minulle anteeksi..."
Agneta kiskasi oven sepposen selälleen. Hän nyhtäsi peiteliinan
päältänsä ja harteiltansa nostaen molemmat kädet hiuksiinsa,
huomaamatta Joachimia, joka seisoi varjossa, kangastukkiin nojautuneena.
"Joachim serkku!" huudahti hän hämmästyen, yht'äkkiä keksiessänsä
hänet. "Hyvää huomenta", — hän niijasi hänelle. "Onko serkku täällä?"
"Niin. Olemme istuneet tuumiskellen hiukan aamupuhtehella, Beata serkku
ja minä", sanoi Joachim kainostelematta ja tervehti.
"Mitä?" ihmetteli Agneta uteliaana katsoen häntä silmiin kirkkailla,
ruskeilla silmillänsä, laskematta vielä käsiänsä alas tukkakääröltään,
joka oli vierimäisillään alas.
"Oi... avioliitosta, naisista ja rakkaudesta ja muusta sellaisesta.
Eikö niin; Beata serkku?" kiusoitteli Joachim orpanaansa, joka istui
rypistetyin silmäkulmin ja teki uhkaavia, salaisia merkkejä selällään
Agnetalle.
"Rakkaudesta?..." alkoi Agneta jälleen hitaasti, ikäänkuin itseksensä.
"Ihmettelen..."
Hän ei sanonut enempää, vaan punastui Joachimin häntä kysyvän näköisenä
ja huvitettuna katsellessa. Sitte istahti hän pian keskellä huonetta
olevan rukin ääreen ja alkoi valmistaa puolivalmista käämiä. Beata loi
salaperäisen, tarkoittavan, melkein riemuitsevan katseen Joachimiin.
"Ei se ole mitään ihmeteltävää", sanoi Joachim hitaasti hetken
vaitiolon jälkeen, ilmeellä, jota tytöt, jos he olisivat tunteneet
sanan ja ymmärtäneet sen, olisivat kutsuneet aistilliseksi. Nyt he
nimittivät sitä vaan vallattomuudeksi, ja heidän mielestään puki se
häntä. "Sen kyllä serkku oppii aikanansa kaikki tyynni tietämään, — kun
serkku joutuu naimisiin".
Agneta katsoi ujosti ylös puolastaan. Miten tuo serkku oli miehekkään
näköinen ruskeassa verkatakissaan, joka istui niin hyvin, korkeissa,
kirjavissa liiveissään, silkki-kaulaliinassaan ja hienossa paidassaan!
Hänen katseensa solui alas, koreisiin housuihin ja somiin kiiltäviin
saappaisiin.
Luoja tietää, ihmetteli hän ehdottomasti, aikooko hän aina arkipäivin
käydä noin hienona!
Joachim kohtasi hänen katseensa, tytön avoin, teeskentelemätön ihailu
hyväili hänen turhamaisuuttaan ja sai hänet heti hyvälle tuulelle.
"Kun menee naimisiin", uudisti Beata epäilevästi, syvästi halveksivalla
äänellä. "Ei, jos ei sitä opi _ennen_ tietämään, niin ei sitä ainakaan
opi _silloin_!"
Joachim purskahti nauramaan. Hän voi kyllä ymmärtää, että ne
avioliittoa koskevat mielipiteet, jotka serkku oli omistanut
äidiltänsä, eivät olleet erittäin ihanteellisia. "_Voihan_ ajatella
_niin_", sanoi hän hilpeästi ja jatkoi hyväntahtoisesti, "että tyttö
tulee naimisiin miehen kanssa jota hän rakastaa". Hän puhui Beatalle,
mutta katsoi Agnetaan, joka painoi vieläkin syvempään päänsä surisevan
rukinpyörän päälle.
Beata äännähti halveksivaisesti. "Se ei tapahdu koskaan, ei edes
romaaneissakaan". Tuo vastenmielinen ja aistillinen mieliala, joka
äsken oli vallannut nuoren Skytten, kuullessansa pikku Agnetan
ja parooni Stjernen välille tuumitut naimahankkeet, hälveni
pois kerrassaan. Hän tunsi taas yhtäkkiä, vastoin Beata serkun
periaatteellisia epäilyksiä, kuinka häntä jälleen elähytti haaveellisen
ihanteellinen uskonsa _todellisen, totisen, oikean_ rakkauden
kaikkivoimaan, jonka hän oli tavannut ilmilausuttuna useimpain
lempirunoilijoidensa kirjoissa, ja joka nuorehkoissa toverikekkereissä
oli opettanut hänet niin lämpimästi ja innokkaasti tulkitsemaan
vaikutusta, jonka moinen naisellisuus, "das ewig weibliche", niin
kauan kuin hänen muistinsa kantoi oli tehnyt hänen alttiiseen
mieleensä. Nojautuneena kangastukkia vasten, toinen käsivarsi niskan
takana ja pää hieman taaksepäin taipuneena, alkoi hän innokkaasti ja
vakavasti ilmituoda tuumiansa, ylistää rakkauden onnea, sen ainoaa,
autuaaksi tekevää vaikutusta elämässä. Tummansiniset silmät sädehtivät
nuorekkaasti sileän, valkean otsan alla, jolleka ruskeat, hiussuortuvat
putoilivat ja tuo syvä kolo — liikkuva ja ilmeikäs, hänen innostuneesti
puhuessaan pyöreässä, parrattomassa leuassaan ikäänkuin syveni. —
Beata oli jo kauan sitte lakannut kutomasta. Hän istui nypiskellen
sukkulaa, pieni pää musliinikaulaliinaa vasten miettiväisesti
kallellaan, uskaltamatta oikein katsoa ylös serkkuun, samalla Agnetan
vähän kumartuneena, käsi rukin pyörällä, puoli avoimin suin ja
suureksi avatuin silmin seuratessa jokaista hänen kasvojensa liikettä.
Joachimin tarkoitus alkuaan oli ollut näyttää Beatalle, että rakkauden
onni myöskin voisi olla mahdollinen avioliitossa — niin, oikeastaan
olikin sieltä kotoisin — mutta kuta enemmän hän puhui, tuli hän omien
sanojensa innostuttamana, kokonaan pois tästä aineesta, ja puhui vain
rakkaudesta yleensä, miehen rakkaudesta naiseen, siteistä ja laista
huolimatta. Ja nimet jotka hän mainitsi: Julies ja S:t Preux'in nimet,
Frithiofin ja Ingeborgin nimet, hänen otteensa Eigilin riemuitsevasta
huudahduksesta Oehlenschlägerissä:
"Mull'on mun Helgani! Kuulkaa..." kaikki tämä itse asiassa ei
todistanut mitään onnesta avioliitossa, mutta tytöt eivät sitä
huomanneet: hekin kuten hän itse olivat jo aikoja sitte kokonaan
unhottaneet lähtökohdan. Hän puhui kuin kirja, kuin runo ja hän puhui
rakkaudesta — se oli heille kylliksi.
Tämä kiihkeä esitelmä sydämen oikeudesta oli murtanut jään kokonaan.
Heistä tuntui kuin olisivat he vanhoja tuttuja ja kutsuivat aivan
kursailematta toisiansa tuttavallisesti "sinuksi" ja nimeltään aivan
kuin sisarukset.
Rakkaan Frithiofin johdosta kääntyi puhe kirjallisuuteen — he
kaikki harrastivat vilkkaasti kansallista kirjallisuutta, mutta
ulkomaan kirjallisuudesta tytöt eivät paljon muuta tunteneet kuin
vanhat ranskalaiset koulukirjansa. Ne "contes'it" ja ranskalaiset
murhenäytelmät, jotka äidillä olivat, pidettiin lukon taa teljettyinä
ja niistä vaan valituita kappaleita, valvonnan alaisena luettiin
ääneen kielen vuoksi. Joachim kertoi heille Saksan romantikoista ja
lausui heille kappaleita "Don Carlos'esta" ja "Ryöväreistä" — enemmän
omaksi kuin serkkujensa huviksi, jotka vain vajanaisesti ymmärsivät
saksaa. Saksan oppimista ei ollut pidetty tapoina äidin aikoina;
ranskaa sitävastoin kuten useimmat muutkin "parempien ihmisten lapset"
olivat he saaneet oppia melkein äidinkielen rinnalla. Kun Joachim
näki, että heidän huolimatta hyvästä tahdostaan, oli mahdotonta yhtyä
hänen kanssaan Carl Mooria ja markiisi Posaa ihaelemaan, keskeytti hän
yht'äkkiä puheensa ja vilkkaasti innostuen huudahti:
"Mutta sitte on olemassa eräs ranskalainen, nimeltä Victor Hugo! Hän
on aivan nuori, tuskin vanhempi minua. Ja tietäkää, _hän_ vasta osaa
kirjoittaa!"
Ja Munkebodan kutomatuvassa, missä rouvat, neidet ja piiat, virsien ja
säädyllisten kansanlaulujen kaikuessa olivat tuhansin kyynärin liina
ja pumpulikangasta vaivalla kokoon kyhänneet, alkoi nyt nuori Skytte
serkuillensa laususkella uudenaikaista eurooppalaista, romantillista
runoutta:
"Nous parlons des héros, du ciel des chevaliers..."
kuului raikkaasti ja mahtavasti aina panimohuoneesen, missä majuurska
oli, joka hämmästyneenä pysähtyi tuokion, ennenkuin sai linkun
nostaneeksi. Ja kun hän avasi oven, näki hän molemmat tyttärensä
punoittavin poskin kyynelsiimissä istumassa kädet ristissä arkipäivänä,
parhaana työaikana, Joachim serkun seistessä keskellä lattiaa
rypistetyin silmäkulmin, ja kädet traagillisesti ojennettuina häntä
kohti.
Totta tosiaan, uusi aika oli koittanut Munkebodassa! Myöskin _siellä_
oli vuossadan kolmas vuosikymmenes alkanut.