Kirkkaasti valaisi maaliskuun aurinko pitkän valkean rakennuksen
etuseinää ja paistoi kimakasti hiukan viheriähköin, korkealla olevien
akkunoiden kautta sisälle. Suurten kivirappusten yläpuolella, etehisen
puoliavoimella ovella seisoi Agneta räpähytellen silmiänsä juuri
silitetyn harsomyssynsä suojassa, joka hänellä oli ensi kerran tänä
vuonna ja solmi vähän väristellen vihavassa kevättuulessa neulotun
villaliivinsä kaulanauhan kiini. Sitte nosti hän nopeasti molemmilla
käsillänsä ylös ohuen vihtoriini-hameensa, joka suurikukkaisine
kuvioineen ja vaalean sinipunervine pohjineen näytti kelvottoman
haalistuneelle — sen huomasi hän nyt vasta auringon paisteessa.
Hän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä
jokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin
— kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti
niin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa
jäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali
Adlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen
kaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.
Se, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.
Keittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena
"köyhiä vänrikkejä" kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita
ja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne
olivat oivallisia tarjota "pesu Riitulle" ja Fersingin Kirstille
panimohuoneessa.
Asuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen
rouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse
asiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin
tytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin...
Mutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt,
_miksikä_ serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes
viisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin
kyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että _joku_ tuli.
Nyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet
sitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten
jälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua,
paitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli
Fikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin
pikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin,
mutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki
hänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse
ja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina,
puhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta,
joka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi.
Senkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin
erinomaisen hupaista!
Majuurska istui tavallisella paikallaan akkunoiden välissä ja kutoi
"laine kuvioisia" uutimia. Siksi paljon arvoa Joachimille oli hän
suvainnut osoittaa, että hän oli päivän kunniaksi pannut käsiltä
pois parsimakoppansa joka oli aina täynnä ikivanhoja, esivanhempain
aikuisia hienoja liinasia liinoja, joita hän oli kaivellut esille
liinakaappinsa komeroista ja joita hän huviksensa parsiskeli. Tuossa se
nyt oli koristellun peiteliinan peitossa kaapin päällä perintöprinssin
ja kenraali Adlersparren valokuvien alla, joita Agneta salavihkaa
tuumiskeli muuttaa.
Soikean salin pöydän ääressä, pitkän sohvan edessä seisoi Karin Maria
järjestellen kahvikuppeja ja asettaen esille juhlakannua, kuvioituine,
hopeaisine kansineen. Hän oli katsahtanut vähän epäillen äitiin
ottaessaan ne esille nurkkakaapista ja kieritellessänsä tuon vanhan,
eriskummallisen kannun — alkujaan Karoliinilaisen juomakannun, johon
eräs kekseliäs rouva Skytte, siihen aikaan, jolloin kahvi pääsi
valtaan, oli antanut kultasepän Kristianstadissa panna torven — esille
vanhasta korvatyynyn päällisestä, johon se tavallisesti oli kääritty.
Mutta majuurska nirpisti vaan suutaan, eikä ollut huomaavinaankaan
sitä. Niin otti Karin Maria sen ja pani pöydälle.
Sitte lisäsi hän pari puuta takkaan ja silmäsi mielihyvällä ympärilleen
tarkastellakseen vielä kerran laitoksiansa.
Laaja, kauttaaltaan kaidoista kuusilaudoista kokoonpantu lattia oli
niin valkeaksi puhdistettu kuin se suinkin voi tulla ja auringon
valossa nyt näytti se häikäisevän valkealta. Seiniä reunusteli tukevat,
kiiltävät mahonkiset huonekalut — jäykät, kuosikkaat, eteiseen
vievän oven kummallakin puolella oli kiivupöytä, hyvin kapeine
keskustoineen ja leveine laiteineen, niin näppärästi sovitetut, että ne
juhlatilaisuuksissa voi yhdistää yhdeksi ainoaksi pitkäksi pöydäksi.
Kolmen akkunan verhoina oli pitkät, kotikutoiset, tupsureunaiset
uutimet — ne olivat talon kolmen tyttären työtä. Akkunan kaiteella
armollisen rouvan tavallisen paikan luona oli kaksi kukkivaa hyasinttia.
Sohvan yläpuolella riippui kuningas ja kuningatar Desiderian painokuvat
kaidoissa mahonkipuitteissa; näiden välillä soikeassa kullatussa
kehystässä Hedvig Elisabet Charlotan öljyvärillä maalattu muotokuva,
jonka hän itse, ollessansa vielä herttuatar oli antanut äidin tädille.
Sen paikka oli ennen ollut vieraskamarissa perhekuvien joukossa, mutta
kun sitä ei koskaan lämmitetty muuta kuin kerran tai kahdesti talvessa,
oli äiti muuttanut sen saliin. Hänestä oli mieleistä — ainakin mamseli
Fikenille — silloin tällöin jonkun kerran jutella tädistänsä.
Ruokasalin hiljaisuudessa kuulivat he kuinka Agneta etehisessä pyyhki
kuusen havuihin jalkojansa ennenkuin kiiti ylös vintin rappuja.
Beata tuli sisälle tuoden lautasella "köyhiä vänrikkejä" — rusoittavia
ja maukkaan näköisiä — ja asetti ne muiden pienten leivosten sekaan
hopeakoriin. Karin Maria heitti salaisen silmäyksen pieneen himmeään,
pitkulaiseen nurkkapeiliin, joka melkein suurimmaksi osaksi olikin
puitteita vain. Hän kohenteli tukkaansa ja musliini kaulaliinaansa,
joka oli neulalla kiinnitetty avokaulaiseen kotikutoiseen pukuun.
"Nyt minusta nähden hän jo pian saisi olla täällä", lausui Beata
kärsimättömästi.
Agneta harppaili vinnin rappuja alas. Hän kiskasi sohvaa vastapäätä
olevan, molempien kiivupoytien välisen oven auki ja huusi kovasti
huoneessa:
"Äiti! Tytöt! Näen Olli Mattssonnin kyytirattaat mäen päällä. Tulija on
varmaan Joachim!"
Äiti pani kudelman pois. "Ole hyvä ja muista vast'edes, että aina kun
puhelet hänen kanssaan sanot _serkku_ Joachim". Hän katsoi ankarasti
nuorinta tytärtään. Oli hassua että tytöt tekivät sellaisen asian
tuosta pojasta! Agneta oli käynyt päälle päätteeksi sitasemassa uuden
silkkinauhansa hiuksiinsa. Siinä oli nyt tuo punanen nauharuusu
hiuksissa ylhäällä kamman edessä sivukiharoiden välissä, jotka
ohimoilla riippuivat ja jotka kohta kun hän päätänsä liikahutti,
lehahtivat leikitellen edestakaisin. Niin ja itse Karin Marialla
oli isoäidin helmineula kaulaliinassa — se, joka muutoin vain
suurimmissa juhlatilaisuuksissa otettiin esille. — Ja Beatalla riippui
rippikoulumuistonsa kaulassansa. Äiti kyllä huomasi kaiken, vaan kun
kerran oli ehtinyt näin tapahtua, oli parasta olla olevinaan, ikäänkuin
ei olisi mitään huomannut, hän vain nyrpisti miettiväisestä suutaan
pannessansa hitaasti ja säntillisesti kokoon laajan kudelmansa.
Mutta mitä oli tekeillä? ... Eikö totta tosiaan se sittenkin ollut
mamseli Fiken, joka hankki itsellensä asiaa — tietysti nähdäksensä vain
sukutilan perijän, "fidei komissaarion".
Mamseli Fiken avasi sohvan ja kaapin välisen salaoven ja kuroitti
esille pienen, hieman pelästyneen pään, pyöreine silmineen, linnun
nokkaa muistuttavine, terävine nenineen ja kolmine, harmaine
kiharakääreineen molemmilla ohimoilla.
"Ah, armahin rouvaseni, pyydän tuhannesti anteeksi!" huusi hän aivan
ymmällään kohdatessansa kohta ovessa majuurskan kylmän, hämmästyneen
katseen. "Menen lukkarille ristiäisiin tänään — siksi en ole päästänyt
kiharoitani vielä irti" — hän vei kätensä hermostuneesti anteeksi
pyytäen kiharakääryille — "ja sitte tahdoin niin mielelläni pyytää
Karin Marian uusia avokenkiä, sillä minun," — hän pisti veikistellen
hienon, pienen jalan esille punervissa, kuluneissa nauhakengissä — "ne
eivät juuri ole omansa kutsuihin."
"Varsin mielellä, mamseli Fiken," sanoi majuurska jäykkänä kuten ennen.
"Hae kengät Karin Maria."
"Nyt?" kysäsi Karin Maria vastenmielisesti, sillä hän kuuli rattaiden
ajavan pihalle.
Majuurska huomasi, hetken tukaluuden. Hän sanoi kylmästi ja hyvin
arvokkaasti mamseli Fikeniile: "Odotamme luutnantti Skytteä, mieheni
veljenpoikaa tänään iltapäivällä."
"Vai niin", lausui mamseli Fiken vain. Hän tietysti ei ollut sitä ennen
kuullut.
Tytöt loivat epävarmoja silmäyksiä toisiinsa. Nyt pysähtyi vaunu
rappusten eteen — ja kun isä ei ollut kotona! Kuka menisi etehiseen
vastaan ottamaan? ...
Majuurska seisoi mietiskellen. Ei, tuo vanha lörpöttelijä täältä
ainakaan tulisi saamaan lörpötyksen aihetta!
"Mamseli Fiken saapi suoda anteeksi", sanoi hän kaikkein
herttaisimmalla tavallaan... Sitte avasi hän etehisen oven ja
astui ulos — tyttäret kaikki kolme kohottautuivat varpailleen ja
kurkistelivat äidin olan takaa.
Siinä seisoi hän jo kivi-permannolla, korkea kasvuisena, leveä
harteisena, päällyskengissä ja sudennahkaturkissa, hattu kädessä.
Tuuhea, ruskea tukka riippui otsalla ja ahavoittuneet, hymyilevät
kasvot, kirkkaine, tummansinisine silmineen olivat ikäänkuin kahden
ohuen, tumman kiharan kehystään suljetut.
"Terve tuloa Joachim hyvä!" lausui majuurska äänekkäästi, enemmän
ajatellen mamseli Fikeniä, joka myöskin seisoi kurotellen kaulaansa
tuolla sisällä, kuin veljenpoikaansa, joka tottuneen kohteliaisuudella
kumarteli, ennenkuin sai Lotti tädin velvollisuudesta suodun syleilyn.
Salissa tervehti hän serkkuja. Hän suuteli kaikkia kolmea poskelle ja
ihmetteli että Agneta todellakin oli kasvanut niin suureksi.
"Niin", sanoi Agneta nyppien vyötärölleen sidottua nauhaa. "Täytin
yhdeksäntoista syksyllä".
Karin Maria seisoi jo hopeakannu kädessä, Mamseli Fiken pyysi vielä
kerran anteeksi kiharakääreidensä puolesta ja sai pyynnön jäädä juomaan
kupin kahvia.
Karin Maria hienona ja solakkana pitsiröyhelöä pitkien valkeiden
käsien ympärillä, kyseli sivistyneen tavalla Anne Ulla tädistä ja Lisu
serkusta, jotka nyt olivat saaneet olla koko talven Tukholmassa ja
Beata, vielä leipomisesta hehkuvin poskin, tarjoili hyväntahtoisesti
pikkuleivoksia mamseli Fikenille, joka jo oli latonut koko joukon eri
lajeja teevadilleen. Mutta Agneta istui vaan ja katseli alas polviinsa
ja punoittaviin, ahavoituneihin käsiinsä — hän tunsi että Joachim
serkku koko ajan puhellessansa muiden kanssa, salaa katseli häntä. Hän
toivoi ettei hän koskaan olisi sitonut punasta silkkinauhaa hiuksiinsa
— sillä sitä hän varmaan katseli...
Ja koko ajan kun Joachim Skytte keskusteli kohteliaasti Lotti tädin
ja Karin Marian kanssa Tukholman ja Kristianstadin sukulaisista ja
maisteli mielihyvällä Beatan "köyhiä vänrikkejä", istui hän ihmetellen
itseksensä, että hän todellakin joskus oli voinut unohtaa Agneta
serkun näön — sillä jotain hänen kaltaistaan ei hän ollut koskaan
nähnyt. Hän oli niin vaalakka, että hiukset päälaella, tulipunaisen
nauharuusun alla vivahtivat, melkein hopeavalkealle, ja monet pienet
kutriset jotka ohimoilta kasvoille ja korvallisille putoilivat, olivat
pehmoiset ja silkinvälkkeiset. Kasvot olivat vielä lapsekkaat ja
pehmeät piirteiltään, iho raikas ja jo — näin aikasin vuodesta — hieman
päivettynyt. Ja sitte oli hänellä — ihmehintä kaikesta! — pari suurta,
ruskeaa silmää, ruskeaa kuin ruskea sametti, himmeät ja lämpimät hänen
vaietessaan, veitikkamaiset ja rohkeat kun hän puhui. Ne sopivat niin
ihmeteltävän hyvin yhteen tuon pienen punasuun kanssa, joka samalla oli
niin viehkeä ja uhkarohkea lapsellisesti nyrpistettyine huulineen.