Jane keskeytti.
Garth oli noussut. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta lähti umpimähkään
pianon luo. Jane kääntyi kiertotuolilla ja levitti kätensä häntä
vastaanottamaan. Garth tavoitti jo soittokoneen. Käsi sattui
bassokoskettimiin, Ja hän löysi Janen. Hän polvistui, kiersi kätensä
hänen vyötäisilleen. Jane sulki hänet syliinsä -- ikävöiden, hellänä,
kuluneiden kovien viikkojen tukahdutetun kaihon vallassa.
Garth kohotti hetkeksi sokeat kasvonsa häntä kohti. "Sinäkö?" sanoi
hän. _"Sinäkö_ -- koko ajan?"
Sitten hän kätki kasvonsa pehmeihin pitseihin Janen povelle.
"Oi, oma poikani, rakkaani!" sanoi Jane hellästi ja painoi rakasta
päätä tiukempaan povellensa. "Niin, minä koko ajan, koko ajan hänen
lähellänsä, hänen yksinäisyydessänsä ja tuskissansa. Kuinka olisin
voinut pysyä poissa? Mutta Garth! Saan vihdoinkin pitää sinut tässä,
koskettaa sinua, tuntea sinun olevan siinä! Minä _olen_ luonasi. Voi
rakkaani, etkö ole oikein varma? Kuka muu sitten voisi näin pitää sinua
sylissään?... Varo, rakkaani! Tule istumaan sohvalle, minun viereeni!"
Garth nousi ja nosti myös Janen tuolilta, ja he menivät mukavammalle
istuinpaikalle. Mutta siellä Garth taas heittäysi polvilleen, kiersi
kätensä Janen uumille ja kätki kasvonsa hänen povellensa.
"Oi, rakkaani, oma rakkaani", sanoi Jane hiljaa ja otti suojelevan
hellästi hänen päänsä käsiinsä, "on ollut suloista odottaa omaa
poikaani, auttaa häntä hänen pimeydessänsä ja varjella häntä
tarpeettomilta kärsimyksiltä. Mutta en voinut tulla -- minä en itse
voinut tulla -- ennen kuin hän tiesi kaikki, ymmärsi ja antoi anteeksi
-- ei, ei antanut anteeksi, ymmärsi ja sentään yhä rakasti. Sillä nyt
hän ymmärtää? Ja antaahan hän anteeksi!... Oi, Garth!... Hiljaa, oma
rakkaani!... Sinä pelästytät minut!... En, en jätä koskaan sinua, en
koskaan, koskaan!... Etkö voi sitä ymmärtää?... Silloin minun täytyy
sanoa se sinulle selvemmin. Nyt, rakkaani, hiljaa ja kuuntele. Vielä
muutamia päiviä meidän täytyy olla -- niinkuin tähänkin asti, mutta
nythän oma poikani tietää, että minä olen hänen lähellänsä. Gina
täti tulee tänä iltana. Hän on täällä puolen tunnin kuluttua. Sitten
hankimme niin pian kuin suinkin erikoisluvan, menemme naimisiin, ja
sitten --" Jane pysähtyi, ja mies, joka oli polvillaan hänen edessään,
kuunteli henkeään pidättäen. -- "Ja sitten", jatkoi Jane hiljaisella,
hellällä äänellä, jossa värehti pyhien salaisuuksien tuntua, mutta joka
ei silti takerrellut -- "sitten on minun suurin iloni saada aina olla
mieheni luona, yötä ja päivää."
Pitkä, hyväilevä hiljaisuus. Tunnekuohu Janen sylissä oli viihdytetty
rauhaan. Täydellisen rakkauden ikuinen ääni oli kuiskannut: "Vaikene,
ole hiljaa!" ja niin tuli aivan tyven.
Vihdoin kohotti Garth päänsä. "Ainiaan, ainiaan yhdessä?" sanoi hän.
"Voi, sehän on jo ikuista valoa!"
* * * * *
Kun Simpson tehtävänsä tärkeydestä aivan kalpeana avasi kirjaston oven
ja ilmoitti: "Hänen armonsa Meldrumin herttuatar", istui Jane pianon
ääressä hiljaa soitellen haaveellisia säveleitä, ja sorea iltapukuinen
nuori mies nousi ja kiiruhti tervehtimään vierastaan, lausuen hänet
sydämellisesti tervetulleeksi.
Herttuatar joko ei nähnyt tai ei ollut näkevinään opastavaa rihmaa. Hän
tarttui Garthin ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi molemmin
käsin.
"Taivas varjelkoon, rakas Dal! Kuinka te minut ällistytätte! Luulin
teidän olevan sokean! Ja täällä te vaeltelette ihan ilman muuta aivan
kuin entinen kaunis Garth ainakin!"
"Rakastettava herttuatar", sanoi Garth ja kumartui suutelemaan vanhoja
ystävällisiä käsiä, jotka yhä pitelivät hänen kättänsä, "surukseni
minun täytyy sanoa, etten voi nähdä teitä. Mutta tänään en paljon
huomaa sokeuttani, sillä pimeyttäni valaisee nyt sanoin kuvaamaton ilo."
"Oho! Vai sieltä se tuuli nyt puhaltaa! No, kenen te sitten aiotte
naida? Sairaanhoitajattarenneko -- otaksun, että hän on sangen
kunnioitettava nuori nainen ja omaa mitä parhaimmat suositukset,
tietysti -- vai tuon Jane heilakanko, joka ilman vähintäkään
omantunnonvaivaa komentaa täti parkansa valtakunnan toisesta päästä
toiseen vain sen tähden, että näin on hänelle itselleen mukavinta."
Jane tuli pianon luota ja pisti kätensä rakastettunsa käsikoukkuun.
"Rakas Gina täti", sanoi hän, "mielellännehän te tulitte, sen tiedätte
itsekin, sillä te pidätte kaikesta, missä vain on jotakin salaperäistä,
ja olette iloinen, jos sopivana hetkenä voitte ruveta vanhaksi,
herttaiseksi 'Deus-ex-machinaksi'. Ja Garth taas aikoo naida molemmat;
sillä he rakastavat molemmat häntä aivan liian paljon voidakseen erota
hänestä, ja hänenkin näyttää olevan vaikea luopua niin toisesta kuin
toisestakin."
Herttuatar katseli molempia onnesta säteileviä kasvoja; toisen olivat
sokeat, toisen iloiset, ylpeät silmät näkivät kahdenkin edestä, ja
hänen omansa täyttyivät kyynelistä.
"Voi, sun vietävä!" sanoi hän. "No, kyllähän me aina ajattelimme, ettei
Dalille yksi tyttö riitä; hänen oli saatava usean avut yhtyneinä,
ja hän luulee nyt ne löytäneensä. Jumala teitä molempia siunatkoon,
teitä mielettömän onnellisia, ja kyllä minäkin teille siunaukseni
annan, mutta sitten vasta, kun olen saanut päivällistä. Soita nyt
sitä hermostuttavaa olentoa, jolla oli poskiparta, ja sano, että
haluan saada neitsyeni ja huoneeni sekä myös tietää, minne minun
tukaanini joutui. Niin, minun täytyi se tuoda, Jane. Se on niin hellä,
lintu kulta! Tiedän kyllä, että se teistä on vain tiellä, mutta en
tosiaankaan voinut jättää sitä."
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
"TÄMÄN KRISTILLISEN SEURAKUNNAN LÄSNÄOLLESSA."
Sanomalehtien perheuutisissa olisi kutsuttu varsin hiljaisiksi
vihkiäisiksi sitä tilaisuutta, jolloin Garth ja Jane muutamaa päivää
myöhemmin julistettiin mieheksi ja vaimoksi pienessä episkopaalisessa
kirkossa ylhäällä vuoristossa.
Läsnäolijat muistelevat niitä pikemminkin ehkä erikoisina kuin
hiljaisina vihkiäisinä.
Garthista ja Janesta oli pääasia, että heidät niin nopeasti kuin
mahdollista vihittiin ja jätettiin kahden. He eivät välittäneet
yksityiskohdista, miten päämäärään päästiin. Jane jätti koko asian
tohtorin huostaan sangen käytännöllisesti ja kuvaavasti virkkaen:
"Pitäkää huolta, että kaikki käy kunnolleen, Dicky, ja lähettäkää
sitten lasku meille."
Herttuatar, oikein uskollisena vanhan ajan ihmisenä, alkoi ajoissa
puhua hunnuista, oranssinkukista ja valkoisesta silkistä, mutta
Jane sanoi: "Täti kulta! Kuvitelkaapa minulle oranssinkukkia! Johan
minä näyttäisin joltakin jouluilveilyn esittäjältä! Enkä minä myös
milloinkaan käytä huntuja enkä harsoja, en edes autolla ajaessani, ja
minulla on aina ollut kyllin älyä karttaakseni pukeutumista valkoiseen
silkkiin."
"Missä puvussa sinä sitten oikein aiot mennä vihille, luonnoton tyttö?"
kysyi herttuatar.
"Mikä sattuu olemaan ylläni sinä aamuna", vastasi Jane, punoen punaista
rihmaa, ja vilkaisi ikkunasta sinnepäin, missä Garth istui polttamassa
pengermällä.
"Onko sinulla aikataulua?" kysyi Meldrumin armo vaarallisen tyynesti.
"Ja voitko toimittaa minulle vaunut iltapäivällä asemalle?"
"Kun vain annatte käskyn, saatte vaunut asemalle milloin tahansa",
sanoi Jane tarkastellen, miltä kultainen lanka näytti, jota hän oli
punonut rihmaansa. "Mutta minne te aiotte lähteä, rakas Gina täti?
Tiedättehän, että Deryck ja Flower tulevat tänne tänä iltana."
"Minä pesen käteni ja lähden eteläänpäin", sanoi herttuatar suuttuneena.
"Älkää huoliko, täti", sanoi Jane levollisena. "Te olette jo monen
monta kertaa saanut pestä kätenne minun tähteni, ettekä te saa minua
kuitenkaan lähtemään niistä."
Sitten hän korotti ääntänsä: "Garth, jos tahdot lähteä kävelemään, niin
huuda vain minulle. Istun täällä Gina tädin kanssa keskustelemassa
kapioistani."
"Mitä niistä?" kysyi Garthin iloinen ääni.
"No, niiden täytyy olla valmiina, ennen kuin menee naimisiin", sanoi
Jane.
"Valmista ne pian sitten", huusi Garth innokkaasti. "Täti rakas",
sanoi Jane, "emmekö voisi tehdä tällaista sopimusta? Minulla on
tuolla ylhäällä muutamia aika sieviä pukuja. Antakaa kamarineitsyenne
tarkastaa ne, ja minkä ikinä te niistä valitsette ja hän tuo minulle
hääaamuna, sen lupaan pukea ylleni."
Näin oli Janella, kun hän astui kirkkoon, sininen verkapuku, kullalla
kirjailtu ja pitkälaahuksinen, mikä mainiosti sopi hänen kookkaaseen
vartaloonsa; liivissä oli syvä, kultakuteinen silkkiedusta ja hienoja
vanhoja pitsejä kaulassa sekä hihansuissa.
Garth huolehti yhtä paljon vihkipuvustaan kuin Jane oli välinpitämätön
omastansa. Hän oli niin usein ollut pääkaupunkilaishäissä
sulhaspoikana, ettei Simpsonin ollut ensinkään vaikeata saada häntä
aivan viimeisteltyyn vihkiasuun. Ja kaunis hän oli odottaessaan tai
oikeammin sanoen kuunnellessaan kuorin portaiden vieressä, koska
morsian saapuisi, ja kun tämä tuli Deryckin käsikoukussa, käänsi Garth
hiukan päätään ja hymyili.
Herttuatar -- loistavassa purppuranpunaisessa,
kärpännahkareunusteisessa silkkipuvussa, hatussa valkoisia sulkia ja
kaulassa jalokivikoristeisia vitjoja, jotka välkkyivät ja kilisivät,
kun hän kirkon hiljaisuudessa vähänkin liikahti -- istui ensi penkillä
vasemmalla, valmiina "luovuttamaan" sisarentyttärensä, hän kun oli
morsiamen lähin sukulainen.
Vastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin
suinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni
silkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka
päät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi
oli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi
levottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta
seurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta,
jota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin
kirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun
toimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin
tuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän
toisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.
Tohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana,
vaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi
sormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä,
että tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan
sormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan,
sitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen
kuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut
asiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän
vastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon
Garthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen
Aberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth
asetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.
Tohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä
kaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa
menoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken
tavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä
itse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu
runsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän
kilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta,
mutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä
tavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä,
kumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar
sinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli
silmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin
vuoroin kumpaankin.
Deryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki,
jossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan
vaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut
Janen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta
Jane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen.
Vuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki
luottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja
rouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja
kultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut
mustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään
aihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan
oikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä
ystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin
ja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä
avioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä,
joka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina
Flower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka
ei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.
Epäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja
vyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista
kirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin
hänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka
olivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei
hän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä
rakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja
kosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen
napinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa.
Flower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään
ei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen
kasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä
kuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori
milloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.
Vihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin
hermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä
yhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa,
sokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan
läsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei
vanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti
rivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja
luki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia
taukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin
housuntaskuissa kilahti.
Sitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana
sellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden
lailliseen avioliittoon yhdistämistä -- ja tauko oli niin pitkä
ja valtava, että vanha Margery sanoi "e-ei" ja puhkesi samassa
nyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen
kuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle
kuiskaten: "Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin."
Morsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän
ei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli
salaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus
toiste.
Sitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä,
eivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet
voineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla
kysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.
Siihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat
tahtovansa.
Sitten tehtiin Janelle sama tärkeä kysymys. Kirkko tuntui suopeasti
tahtovan muistuttaa hänelle, että hän otti sokean ja siis myös kaiken,
mitä sokeus tuo myötänsä.
Jane sanoi: "Tahdon"; ja syvä, hellä ääni oli sama, joka oli laulanut
"Rukousnauhan".
Kun Jane oli vastannut, nosti Garth käden, jota piteli, ja suuteli sitä
kunnioittavasti.
Tämä ei käsikirjan mukaan kuulunut toimitukseen ja näytti kovin
hämmennyttävän pappia. Hän kohotti äkkiä päätään ja kysyi: "Kuka
luovuttaa tämän naisen tämän miehen aviovaimoksi?" Ja kun ei tullut
vastausta, toisti hän kysymyksen tuiman kuuluvasti, katsoen tutkivasti
ympäri kirkon, aina perimmäistä nurkkaa myöten.
Silloin selvisi herttuattarelle, joka jo oli pitkästynyt koko menoon,
että nyt oli tullut hänen vuoronsa, ja hän innostui. Mahdikkaana hän
lähti penkistään ja asteli verkkaan kuorin portaiden luo.
"Hyvä mies", sanoi hän, "_minä_ luovutan sisarentyttäreni ja olen, niin
haitallista kuin se minulle olikin, ihan paki paraastaan tullut sitä
varten tänne teidän pohjoiseenne. No, nyt voitte jatkaa! Mikähän tästä
sitten seuraa minun tehtäväkseni!"
Tohtori Rob päästi naurunpurskahduksen. Herttuatar nosti lornjettinsa
ja silmäili häntä.
Margery etsi turhaan herttuattaren vastausta kirjastaan. Sitä ei
näyttänyt olevan siinä.
Flower katsoi hätääntyneenä tohtoriin. Mutta tohtori tutki kovin
hartaana kuorin katossa olevaa reikäkuviota eikä niin muodoin näyttänyt
huomanneenkaan Flowerin sanatonta kysymystä.
Ainoat, jotka eivät lainkaan huomanneet mitään erikoista
vihkitoimituksessa, näyttivät olevan sulhanen ja morsian. He ottivat
toisensa "Jumalan ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa." He
ajattelivat ainoastaan toinen toistansa seisoessaan rinnatusten Jumalan
kasvojen edessä, eivätkä vähääkään tarkanneet, miten "tämä kristillinen
seurakunta" käyttäytyi. "Ihmiset käyttäytyivät aina vihkiäisissä
niin kummallisesti", oli Jane sanonut Garthille, "eivätkä meidän
vihkiäisemme suinkaan tee poikkeusta."
Toimitus jatkui. Papin, joka ei ollut tiennyt, miten estää heitä
puristamasta toisiaan kädestä silloin, kun ei käsikirja niin määrännyt,
ei ollut nyt vaikea saada heitä ottamaan toisiaan kädestä.
Kun vihkitoimitus oli päättynyt, tarttui Jane Garthin käsikoukkuun ja
nojaten häneen niin, että hän sen tunsi, ohjasi hänet sakastiin.
Vähän myöhemmin vaunuissa, noina muutamina kalliina hetkinä, jolloin
mies ja vaimo saavat ensi kertaa olla kahden, kääntyi Garth Janen
puoleen niin malttamattoman luonnollisena, että Janen sydän ailahti.
Garth ei sanonut: "Minun vaimoni." Se ainokainen hetki oli ollut heidän
jo kolme vuotta sitten.
"Rakkahin", sanoi hän, "lähtevätkö he kaikki piankin? Kuinka pian me
saamme jäädä aivan kahden? Mikseivät he voi ajaa suoraan kirkosta
asemalle?"
Jane katsoi kelloansa. "Katsohan, rakas ystäväni, meidän täytyy
ensin tarjota aamiaista heille", sanoi hän. "Ajattele, kuinka hyviä
he kaikki ovat olleet. Emmehän toki voi aloittaa elämäämme olemalla
vieraanvarattomia. Kello on nyt juuri yksi; määräsimme aterian puoli
kahdeksi. Heidän junansa lähtee puoli viideltä. Kolmen tunnin kuluttua,
Garth, me saamme olla aivan kahden."
"Osaankohan minä olla kolme tuntia siivolla?" huudahti Garth
poikamaisesti.
"Sinun täytyy", sanoi Jane, "muuten minä kutsun sisar Rosemaryn!"
"Oh, vaiti!" sanoi Garth. "Kaikki on tänään niin kallista ja pyhää; et
saa siitäkään nyt leikkiä laskea."
"Jane" -- hän kääntyi äkkiä ja laski kätensä Janen kädelle -- "Jane!
Käsitätkö sinä, että sinä nyt -- aivan todenteolla -- olet minun
vaimoni?"
Jane tarttui hänen käteensä ja vei sen sydämellensä, juuri siihen,
mihin niin usein oli painanut omaansa, kun pelkäsi Garthin kuulevan sen
ankaran sykinnän.
"Oma rakkaani", virkkoi hän, "en käsitä sitä. Mutta minä tiedän -- ah,
Jumalan kiitos! -- minä tiedän, että se on totta."
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.