Kuunvaloista pengermällä -- hopeanhohteista ja rauhallista.
Garth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin
ja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat,
nostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja
istuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja
säveliä.
Ihanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut
tuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui
vaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli
hellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon
tuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen
sormusta, jota ei ollut nähnyt.
Pitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden,
liikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei
niitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän
kuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa.
Muiden sanoessa: "En voi päästää häntä näkyvistäni", sanoi hän: "En voi
päästää häntä käteni ulottuvilta." Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen
ja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen
yhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui,
ettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää,
tuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen
viikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä
hän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.
Satakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.
"Rakkaani", sanoi Jane, "tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit
minulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä
kyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin
katsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle.
Meidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan
kirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta
yhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun
soittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin --
mehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän,
jota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti
siihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli
muutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina
hiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit
sitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan
ja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia.
Pari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja
hellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui
siltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan
minun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi."
Garth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää,
käänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.
"Mitkä ne sanat olivat, Jane?" sanoi hän.
'Oi, Herra, saata kotihin,
kaikk' kadonnut kun on.'
Oi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin.
Aihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivan
rohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista.
Jälleen erotin pari säettä:
'Ja Jeesus kirkkaus iäinen,
jo kaiken Herra on.'
"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut?
Ja, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit
sen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!"
Garth nousi ja naurahti -- naurahti onnellista naurua, missä värähteli
liikutusta.
"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi
odottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja
kärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun
kaltaistasi _sanoa_, mitä _tunnet_. Löysin sanat eräästä hengellisestä
laulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa
Worcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä
luettaessa -- häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain
siitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille -- toivon
siis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja
jäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle
nyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu
sangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi
nyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä."
Ja istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen
polven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo
luonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti
hioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin
sävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.
"Nyt kirkas päivä mennyt on,
sen kultaloiste himmenee
ja sammuu illan ruskohon, --
yön varjot pitenee.
Elomme peittyy hämärin,
on poissa välke auringon.
Oi Herra, saata kotihin
kaikk' kadonnut kun on!
Luo pyhäin valkopukuisten,
miss' valkeus on varjoton
ja Jeesus kirkkaus iäinen
jo kaiken Herra on."
Viimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi
siihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin
huoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.
"Se oli ihana!" sanoi Jane. "Ihana! Garthie -- liekö siksi, että sinä
sen lauloit ja juuri tänä iltana -- mutta se on kauneinta, mitä olen
kuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!"
"Oi, en tiedä", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen
toisen toiselle. "Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun
sinä olet minun, Jane."
Jane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. "Oma poikani",
sanoi hän, "sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki.
Mutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti
peittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi
meidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On
niin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme,
kaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan
onnelliset."
Garth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä,
suloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: "Mutta Garth, kenen
säveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet
kuullut?"
Garth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.
"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane", sanoi hän, "sillä minun
täytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa
oli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin
pikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi
kuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan
oli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleen _näkemään_
'Vaimon' ja -- sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen
murtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat
mieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli
mennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta
tässä maailmassa." Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin
että hänen päänsä lepäsi Janen polvella. "Kotona", sanoi hän ja istui
hetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli
alkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:
"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni
epätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.
"Nyt kirkas päivä mennyt on,
sen kultaloiste himmenee
ja sammuu illan ruskohon --
"Ja silloin -- yhtäkkiä, Jane -- minä _näin_ tuon kaiken, näin sen
sävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennen _näin_ auringonlaskun,
sen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla
kankaalle, aivan samoin minä nyt _kuulin_ auringonlaskun sävelet
ja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun
vielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä
soitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä
elämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä
vaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sitten _kuulin_
näyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli
loppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen
kehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt
luonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja
uudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet
yhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että
sinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut,
ehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä
pitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. -- No, mutta?
Rupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni."
Ei vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja
ymmärsi, että hän itki.
Silmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.
"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? -- Sanoinko jotakin, mikä
koski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa
nähdä häntä?"
Jane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi
äänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.
"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on -- ihmeellistä
yllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että
sävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei
ainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään
laula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie,
käsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa
niin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se
itselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin,
nyt luot käsin ja _korvin_. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen
uomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on
taas avoinna sinulle!"
Garth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä
kostea kiitollisuuden kyynelistä.
"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?" sanoi hän. "En välitä siitä.
Välitän vain omasta vaimostani."
Jane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli
monessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas
pohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon
vanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän
sulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä
ja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin
hyvin kuin suinkin.
"Tiedän sen, rakkaani", sanoi hän. "Ja hän on sinun. Hän on niin
kokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi
sen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi
paperille, ja Garth -- ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa
kuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa
maailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi
niin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten
nyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan
ihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit
meidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille."
Garth kohotti päätään. "Onko se todellakin niin onnistunut, Jane?"
sanoi hän.
"Rakas ystäväni", sanoi Jane vakavana, "voin ainoastaan sanoa sinulle,
että kun lauloit sen ensi kerran enkä voinut edes aavistaa sen olevan
sinun, ajattelin itsekseni: Se on kauneinta, mitä olen kuullut."
"Kuinka iloinen olen", sanoi Garth yksinkertaisesti. "Mutta puhutaan
nyt jostakin muusta. Oi, Jane. Nykyisyyshän on niin ihana, etteivät
ajatukset jouda tulevaisuuteen. Puhu nykyhetkistä."
Jane hymyili; hymy oli "Vaimon" hymyä -- salaperäistä, hellää, altista.
Hän kumartui miehensä puoleen ja painoi poskensa hänen päätänsä vasten.
"Voi, rakkaani, puhutaan vain. Tästä hetkestä, jos tahdot. Ala sinä."
"Katsohan rakennusta ja kuvaile, miltä se näyttää, kun sitä näin
katselet kuutamossa."
"Hyvin harmaalta, hyvin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ja tekee
kodikkaan vaikutuksen, Garthie."
"Näkyykö ikkunoista valoa?"
"Näkyy. Kirjastossa on valoa kuten sieltä lähtiessämmekin. Ikkunaovi
on auki. Jalustalamppu punaisine silkkivarjostimineen näyttää täältä
katsellen kovin hauskalta ja luo lämpimän heijastuksen koko huoneeseen.
Ruokasalissa näkyy palavan kynttilä. Simpson kaiketi korjaa hopeita."
"Eikö muualla ole valoa, Jane?"
"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän
siellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja
yleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös
valoa -- sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja
katselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa.
Vanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään
kotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat
meihin kiintyneet."
"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että
kaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan
pelännyt sitä -- enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä -- sehän
oli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?"
"Ainoa."
Rakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.
"Rakas vanha kello", sanoi Garth hiljaa. "Lapsena aina kuuntelin,
kuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä
hereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja
minun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä
valojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin
tuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun
tiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö
sinä parvekehuoneesta?"
"Pidän, rakkaani. Se on sievä huone, ja sillähän on erikoinen
pyhyytensä siksi, että se oli äitisi huone. Tiedätkö, Garth, Georgina
täti tahtoi välttämättä nähdä sen ja sanoi, että se oli paperoitava ja
sen katto valkaistava. Mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini, sillä
kauniissa vanhassa katossahan on maalauksia samoin kuin seinilläkin,
ja olin varma, että sinä olit pikku poikana ollut ihastunut niihin ja
tahdoit nyt mielelläsi muistella niitä."
"Aivan oikein", sanoi Garth innokkaana. "Eräs ranskalainen taiteilija
oli täällä ja maalasi ne. Vettä ja kaisloja ja mitä somimpia
flamingoja: seinillä olevat seisovat vedessä, katossa olevat lentävät
siivet levällään pienten valkeiden pilvien lomitse vaaleanvihertävää
taivasta kohti. Jane, luulen, että osaisin kulkea siinä huoneessa
silmät peitossa -- ei -- tarkoitan tietysti sellaisena kuin nyt olen,
ja näyttää aivan tarkalleen, missä kohdalla mikin flamingo on."
"Sen uskon", sanoi Jane hellästi.
Tällaiset erehdykset, kun Garth aina toisinaan puhuessaan unohti
sokeutensa, koskivat kovasti Janeen. "Vähitellen sinun täytyy kertoa
kaikesta, mitä teit ja mihin olit erikoisesti kiintynyt pikkupoikana.
Ne ovat minulle rakkaita tietoja. Oliko sinulla aina tuo huone aivan
äitisi huoneen vieressä?"
"Oli, niin kauan kuin minä muistan", sanoi Garth. "Ja ovi niiden
välillä oli aina auki. Äidin kuoleman jälkeen panin sen lukkoon.
Mutta syntymäpäiväni edellisenä päivänä tavallisesti avasin sen.
Ja kun heräsin aikaisin ja näin sen raollaan, nousin ja juoksin
sinne, ja tuntui siltä, kuin hän olisi näkymättömänä ollut siellä
minua tervehtimässä juuri sinä aamuna. Mutta minun oli noustava
nopeasti ja heti herättyäni, aivan samoin kuin meidän täytyy olla
aikaisia, jos mielimme nähdä auringonnousun ruusunpunaisen hohteen
kiitävillä pilvillä tai kanervia peittävät hämähäkinverkot kesäisen
aamukasteen niillä vielä jalohelminä kimmeltäessä. Mutta vanha
Margery pääsi jollakin tavoin asian perille, ja kolmantena vuonna
oli mustalla nuppineulalla pistetty neulatyynyyn paperiarkki, johon
Margeryn parhaalla käsialalla oli kirjoitettu: 'Monta onnellista
syntymäpäivää Garthie herralle!' Sehän on liikuttavaa, sillä iloksi ja
hienotunteiseksi huomaavaisuudeksi se oli tarkoitettu. Mutta se hävitti
kaikki kuvittelut! Siitä pitäen on ovi ollut kiinni."
Jälleen pitkä, ihana vaitiolo. Etäisissä puissa kaksi satakieltä
vastaili toinen toiselleen, ja sulosointuisena sävelvuona kaikuivat
niiden vuorottaiset liverrykset.
Garth painoi huulensa Janen vihkimäsormukselle ja virkkoi:
"Sanoit, että Margery meni sinne. Onko väliovi auki tänä iltana?"
Jane kiersi kätensä -- suuret, voimakkaat kätensä, vaikka ne nyt hiukan
vapisivat -- hänen kaulaansa ja painoi hänen kasvonsa poveaan vasten,
niinkuin oli tehnyt kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä.
"On, oma poikani, on se", sanoi hän.
"Jane! Oi, Jane --." Garth tempautui irti hänen käsiensä puristuksesta,
kohotti ihailua loistavat kasvonsa ja painoi ne hänen poskeansa vasten.
Silloin Jane äkkiä raukesi. "Rakkaani", sanoi hän, "vie minut pois
tästä kauheasta, kirkkaasta kuutamosta! En kestä sitä. Se muistuttaa
Shenstonea. Se muistuttaa minulle sitä vääryyttä, mitä sinulle tein. Se
tuntuu joltakin, mikä tunkeutuu erottavana meidän välillemme -- tämä
kauhea kirkkaus, jota et voi nähdä."
Hänen kyynelensä vierivät Garthin kohotetuille kasvoille.
Garth nousi. Miehekkyyden tunne, valtiuden tietoisuus, omistusoikeuden
ilo heräsi hänessä. Sokeanakin hän oli voimakkaampi. Vaikka hän olikin
näin avuton -- Janen täytyi pääasioissa kuitenkin turvata häneen. Hän
nosti hänet hellästi, kiersi kätensä hänen vartalolleen ja seisoi siten
siinä suuren rakkautensa koko loistossa.
"Vaiti, rakas vaimoni", sanoi hän. "Ei valo eikä pimeys voi meitä
erottaa. Tämä vieno kuutamovalo ei voi riistää sinua minulta. Mutta
viihdyttävässä, tenhoisassa pimeässä tunnet vielä täydellisemmin
olevasi minun, sillä siellä ei ole mitään, joka ei olisi meille
yhteistä. Tule kanssani kirjastoon, sammutamme lamput ja vedämme
uutimet kiinni, ja sinä istut sohvalle, lähelle pianoa, missä istuit
tuona ihmeellisenä iltana, jolloin löysin sinut ja melkein säikähdytin
uljaan Janeni. Mutta ei hän enää säikähdy, sillä hän on nyt kokonaan
minun, ja minä saan sanoa mitä tahdon, tehdä mitä tahdon, eikä hän
saa uhata minua sisar Rosemarylla, sillä Janea minä rakastan, Janen
minä tahdon omakseni, Janen -- juuri Janen! Tule sisälle, rakkaani; ja
minä, joka näen yhtä hyvin pimeässä kuin valossakin, soitan sinulle
'Rukousnauhan' ja sitten 'Veni, Creator Spirituksen'. Minä laulan
sinulle sen säkeistön, joka näinä pitkinä raskaina vuosina on ollut
minulle salaisena rauhan lähteenä ja tukenut ja vahvistanut koko minun
henkistä elämääni."
"Nyt, Garth", kuiskasi Jane. "Laula nyt mennessämme." Garth veti hänen
kätensä käsikoukkuunsa ja lauloi hiljaa heidän kävellessään:
"Sä anna ikivalkeus,
tee kirkkaaks' silmän sokeus,
tää muoto tomun tahrima,
ah, armollasi virvoita!
Pois kateet poista, rauha suo.
sun ohjaukses turvan tuo."
Ja niin kulki Jane, nojaten mieheensä samalla kun ohjasi häntä, uuden
kotinsa eheään onneen.