"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary lempeästi, mutta päättävästi,
"minä tosiaankin toivon, että pysytte alallanne ja pidätte mielessänne,
että teidän nyt on juotava teenne. Ettehän te voi muistaa, missä mikin
on, jos tuolla tavoin nousette ja alinomaa siirtelette tuolianne.
Ja kun äsken koputitte pöytään kiinnittääkseni huomioni -- vaikka
muutenkin jo aivan levottomana seurasin liikkeitänne -- olitte vähällä
kaataa teenne, ja minunkin kupistani läikkyi jo melkolailla lautaselle.
Ellette nyt heti ole kauniisti, pyydän Margeryltä leukatilkkua ja panen
teidät korkeaan lastentuoliin."
Garth suoristi jalkansa, nosti kätensä koholle päänsä yli ja heittäytyi
makeasti nauraen takakenoon.
"Ja silloin minä sanoisin: 'Hyvä, kulta sisar, päästäkää minut pois!'
Teistä vasta äreä on tullut viime aikoina! Ja te kun olitte ennen
vallan kiusoittavan huomaavainen! Te varmaankin vastaisitte: 'Kyllä,
Garthie herra, jos vain luette kauniisti ruokarukouksenne!' Oletteko te
kuullut tarinaa Tommystä, jonka piti lukea ruokarukouksensa?"
"Te olette kertonut sen minulle jo kahdesti viimeisten
neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa", sanoi sisar Rosemary
säyseästi.
"Voi, mikä vahinko! Olisin nyt juuri niin mielelläni kertonut sen
teille. Jos te olisitte ollut sellainen lempeä ja osaaottavainen
olento, millaiseksi tohtori Deryck teidät kuvasi, olisitte vastannut:
'En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se.'"
"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!" sanoi sisar Rosemary.
"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista
arvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan
-- kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko
puhetapanne aivan kuin Janen -- kas mun peruukkini! Tiedättekö, se
on herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on
lainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki
olla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan.
Tukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!"
"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää", sanoi sisar
Rosemary, "älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja
herttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että
te hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa
oikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja
ojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen
huomenna tähän aikaan hänelle."
"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne" sanoi Garth,
"ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan
vertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle
teistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja
vaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella
olevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat
pelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt
minut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko
mahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte
mistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä
kaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti
venyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja
te olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja
sanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla
teidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä.
Minä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan."
"Minkä tähden?"
"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne.
Katsokaahan, _te_ olette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen
kuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, mutta _hän_ -- niin, hän
on minun koko maailmani", sanoi Garth välittömästi. "Ja minua niin
peloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te
oikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä
ihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät
erittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän
näkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!"
"Ei minulta mitään helposti lähde irti", mutisi sisar Rosemary, "paitsi
potilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan."
"Kerran", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua,
missä Janellakin oli osansa, "kun meitä oli iso joukko vieraita
Overdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme
voineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu
herttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar
ylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas
olisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme
olisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen,
käherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina
ulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein
jokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme
ja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi
vaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä
se on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen
ystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen
saadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista.
Hän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei
ollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin -- eräänä
iltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa,
valkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika.
Puut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat
alaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin
puolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti
tarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa;
vallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui
juuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta --
tiedättehän tuon _läpitunkevan_ hiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja
ja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka
vuosi minä aina yhtä hartaasti odotan -- mutta minähän unohdin!...
Ajatelkaa, en koskaan enää näe lunta!... Mitä siitä. On jo jotakin
sekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen
lumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät
sälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on
satanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa -- niin, jo muistankin.
Pikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan,
paitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli
tuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin,
luullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli.
Asianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme
hänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä
nuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat
ankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava,
ja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa
hiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan
pahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat
uuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen
hame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit
-- sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei
koskaan ollut päälläpäin, -- hän piti sen aina piilossa. En tarkoita
nyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti
-- ei hän koskaan puhunut -- itsestään ja omista valloituksistaan
aavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle
kuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa
jotakin levotonta. Ja kesken kaiken -- mutta sitähän minä en saakaan
kertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi
sitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan.
Hätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti
vielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta
hän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin
yksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt
antaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä
ensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy
aina tehdä niinkuin Jane sanoo."
"Miksi niin?"
"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän
tavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?"
"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa."
"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei
olisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne
hänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä
muistuttaa teidän ääntänne."
"Voi, ette ensinkään", sanoi sisar Rosemary. "Kun hän on teidän
kanssanne, ette muuta muistakaan."
"Muistan maarin", huudahti Garth. "Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan
teitä kauheasti. Ei kukaan -- ei _hänkään_ -- voi täyttää teidän
sijaanne. Ja tiedättekö", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme
varjosi hänen iloisia kasvojansa, "minä alan käydä levottomaksi. Hän ei
ole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu.
Luuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?"
Jane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat
häneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth,
luullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä
päin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki
hänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori
Rob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi
uudelleen Garthiin -- ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot
olivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä -- ylen valtava hellyys
täytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää
kauan.
"Ovatko ne perin kauhean näköiset?" kysyi Garth ja ääni värisi.
"En voi mennä toisen puolesta takuuseen", sanoi sisar Rosemary, "mutta
luulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle
ainaiseksi iloksi."
Garth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä
hämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei
oikein päässyt.
"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini", jatkoi
hän. "Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta.
Hän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne
kaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku
Rosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan
häntä -- Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan -- mutta minua alkaa
puolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa,
mutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä.
Ensiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri
siksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en
voi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa,
että hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne."
Sisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.
Heti kun hän kykeni puhumaan, sanoi hän hiljaa: "Älkää nyt liioitelko,
herra Dalmain. Uskokaa minua, kun olette ollut hänen kanssansa viitisen
minuuttia, tuntuu teistä siltä, kuin minäkin olisin ollut luonanne.
Ja mistä tiedätte, vaikka hänkin olisi käynyt pimeyden maassa?
Sairaanhoitajatar tekee sellaista ammattiharrastuksesta, sillä hän
tahtoo onnistua hoidossaan. Nainen, joka rakastaa teitä, tekee sen
rakkaudesta teihin."
"Se olisi kyllä hänen tapaistaan", sanoi Garth nojaten taaksepäin,
kasvoilla suuren tyytyväisyyden ilme. "Voi Jane! Jane! Hän tulee! Hän
tulee!" Sisar Rosemary katsoi kelloa.
"Varmasti! Hän tulee", virkkoi hän, ja vaikka ääni oli luja, kädet
vapisivat. "Ja koska tämä nyt on viimeinen ilta, jonka vietämme yhdessä
vallan samanlaisissa olosuhteissa kuin näinä kuluneina viikkoina, niin
suostutteko erääseen ehdotukseen? Minun täytyy nyt mennä yläkertaan
panemaan tavaroita matkalaukkuun ja järjestelemään yhtä ja toista.
Mutta ettekö voisi pukeutua jo aikaisin? Minäkin tekisin sitten niin,
ja jos voisitte tulla kirjastoon puoli seitsemän aikaan, niin voisimme
hiukan soittaa ennen päivällistä."
"Miksen, vallan hyvin", sanoi Garth. "Minulle on yhdentekevää, milloin
pukeudun, ja kun on soitosta puhe, olen aina valmis. Mutta uskokaa nyt,
minä en tahdo, että te panette tavaroita matkalaukkuun."
"No, minähän oikeastaan vain asettelen kaikenlaista tieltä pois
korjuun."
"Samaahan se on, lähtövalmistusta. Mutta te olette luvannut, ettette
lähde, ennen kuin hän tulee."
"Enkä lähde -- ennen kuin hän tulee."
"Ja kerrotte hänelle kaikki, mitä hänen tarvitsee tietää?"
"Kaikki, mitä minä tiedän ja mikä tuottaa teille mukavuutta."
"Ettekä jätä minua, ennen kuin olen todellakin -- kuinka sanoisin --
oikein raiteillani."
"En jätä teitä niin kauan kuin te tarvitsette minua", sanoi sisar
Rosemary Gray. Ja jälleen Garth oli huomaavinaan omituisen sävyn hänen
äänessään. Hän nousi ja meni sinne päin, missä luuli sisaren seisovan.
"Tiedättekö, te olette sitten oikea aarteiden aarre", sanoi hän
liikutettuna ja ojensi molemmat kätensä neiti Grayta kohden. "Antakaa
kerran kätenne minulle, pikku Rosemary. Tahtoisin koettaa kiittää
teitä."
Sisar Rosemary epäröi. Kaksi voimakasta, jäntevää kättä -- voimakkaat
ja jäntevät, vaikka parhaillaan vapisivatkin -- oli painumaisillaan
Garthin käsiin, mutta peräytyivät viime tingassa. Ei ollut vielä Janen
aika. Oli sisar Rosemaryn menestyksen ja voiton hetki. Sitä ei saanut
riistää häneltä.
"Tänä iltana", sanoi hän lempeästi, "kun olemme vähän aikaa soitelleet
-- puristamme toistemme kättä. Mutta olkaa varovainen. Ette löydä
oikeaan. Odottakaa. Kas tässä on puutarharihma, heti vasemmalla. Menkää
hiukan raittiiseen ilmaan pengermälle ja laulakaa se sama laulu, jota
kuulin teidän aamulla laulavan ikkunani alla. Ja nyt, kun tiedätte mitä
'tapahtuu', kuluu tämä kaunis vappuilta suloisen odotuksen vallassa.
Näkemiin, herra Dalmain -- tunnin kuluttua."
"Mikä pikku Rosemaryn oikein on?" kummeksi Garth kouriessaan keppiänsä
ikkunanpuoleisesta nurkasta. "Tuskin me kauankaan aikaa olisimme
voineet jatkaa entiseen tapaan sen jälkeen, kun hän palasi postista."
Hän käveli synkkä, levoton ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä se kirkastui,
hän pysähtyi ja nauroi. "Hölmö!" sanoi hän. "Olet sinä oikea hölmöjen
hölmö! Hän ajattelee tietysti tuota nuorta miestänsä. Hän menee
huomenna hänen luokseen ja ajattelee nyt yksinomaan häntä, niinkuin
minä ajattelen Janea. Hyvä, rakas, ymmärtäväinen Rosemary! Toivon, että
mies on hänen arvoisensa. Ei, se on mahdotonta. Toivon miehen tietävän,
ettei hän ole hänen arvoisensa. Se on kohdallisempaa. Kunpa mies nyt
vain ottaisi hänet vastaan niinkuin hän toivoo. Mutta joka tapauksessa
minua harmittaa, että Rosemary menee hänen luokseen. 'Hirteen koko
mies!' sanoisi Tommy."
Kolmaskymmeneskuudes luku.
"RUKOUSNAUHA" SELVITTÄÄ.
Simpson kulki hallin läpi vähän ennen puolta seitsemää. Hän oli
jättänyt isäntänsä kirjastoon. Hän kuuli kahinaa kohdaltansa ylhäältä,
ja katsoessaan sinne hän näki kookkaan olennon tulevan alas leveitä
tammiportaita.
Simpson seisoi kuin puusta pudonneena. Ei häntä niinkään hämmästyttänyt
pehmeä musta iltapuku laahuksineen ja hienoine povipitseineen kuin
rauhallisten kasvojen varma ja hallitseva ilme.
"Simpson", sanoi Jane, "minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen
kamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita
saapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä
laittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle
vastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun
hänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme
ruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla
ja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä
ennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?"
"Kyllä, neiti -- armollinen neiti", änkytti Simpson. Hän oli
aikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä
herttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä
henkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.
Jane hymyili. "Neiti riittää, Simpson", sanoi hän ja meni kirjastoon.
Garth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun
kahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.
"Hoho, neiti Gray", sanoi hän. "Joko teidän ammattipukunne nyt on
matkalaukussa?"
"Jo", vastasi Jane. "Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon
matkalaukkuja."
Hän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli
Garthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana
iltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä
nojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen
silkkisukkiensa punaisen raidan.
Jane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut.
Mutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja
kärsivällinen.
"En kuullutkaan teidän laulavan", virkkoi hän.
"Ette", vastasi Garth. "Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin,
askartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin -- voi,
neiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta
mykkänä."
"Arvaan sen", sanoi Jane lempeästi, "mutta minä laulan teille."
Garthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. "Laulatteko te?" kysyi
hän. "Miksette sitten ole ennen laulanut?"
"Kun tulin", sanoi Jane, "kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin:
'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsi
varsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen.
Hän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu."
Garth purskahti nauramaan.
"Niin vanhan Robbien tapaista", sanoi hän. "Ja hänen kiellostaan
huolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen'
minulle?"
"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita", sanoi Jane. "Laulan vain
yhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole
mitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos
tahdotte, että lopetan -- voitte tulla."
Hän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.
Pianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän
huulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin
varovaisuustoimenpiteet.
"Rukousnauhassa" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten
Garthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot
ilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.
Jane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja
värehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.
"Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
ne talletan helminauhanain,
ja helmi helmeltä tarkasti
niitä lasken rukousnauhassani.