Sisar Rosemary avasi sen. "Tämä on kovin pitkä kirje, herra Dalmain."

"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se."

Seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä

edessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää

virkkamatta.

"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua.

Minun on vähän vaikea lukea sitä teille."

Garth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:

"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on

yksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän

silmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo

kypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista

minulle."

"On, on hänellä", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.

Garth mietti.

"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi."

"Tässä on monta sivua", sanoi sisar Rosemary.

"No, kääntäkää kaikki sitten", sanoi Garth tuimasti. "Älkää antako

minun odottaa. Mikä nimi siinä on?"

"Sinun vaimosi."

Äänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi

tuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.

Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa

kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen

kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään

tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin,

olkaa niin ystävällinen."

Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut

rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli

sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini."

Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin

kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut

voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana,

lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen

merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli

kirjoittanut: "Sinun vaimosi."

Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.

Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean

silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä.

Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen

kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei

ollut värin hiventäkään.

Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.

Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt.

Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä

sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan

hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut

ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät

-- sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle

heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja

sydämessään tunsi olevansa häneen.

Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä

niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti

valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.

Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja

Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?"

Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus

sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä

Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi

katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" -- ei kysyen, vaan selvää

tosiasiaa vakuuttaen -- piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti

kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän

asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se

oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen

tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja

valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä

oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän

ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen

miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen

osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa,

ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta.

Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät

totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän

häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka -- ja senkin päätyttyä. Tämän

Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut

kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa

toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko

ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut

lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.

Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti _totuus_

vaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus,

sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen

ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen

"Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth

vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu

siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut,

kuului: "Totta -- niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän

allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin

yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen

luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset

päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?

Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee

allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki

Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun

katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän

purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.

Neljännestunti oli kulunut.

Äänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi

hetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi

oven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

"RAKKAUS EI KOSKAAN HÄVIÄ."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui

kirjastoon, eikä kääntynyt heti.

Janen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle

luettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu

palloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu

talteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt

pöydällä odottamassa lukijaa.

Kun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi

hänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta,

joka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut

kyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen

kasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin

kauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt

sekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti

kääntyessään kirjurinsa puoleen.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän, "meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen

saanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä

lukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota

voisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja

tuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan

erotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan,

ettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin

kuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe,

niin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan

siitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi

arvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan

kaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon."

"Kiitos, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

Garth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.

"No, olkaa hyvä ja alkakaa", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi

selvästi ja tyynesti lukea.

"_Rakas Garth!_ Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni

Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko

kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä

rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa,

kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä,

kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka

mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja

kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy

saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin

kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy

kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä

kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin

luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa,

pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi

sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu."

"Nyt olen sivun lopussa", sanoi sisar Rosemary ja odotti.

Garth ei liikahduttanut kättänsä. "Luotan teihin täydellisesti, eikä

hän saa tulla", sanoi hän.

Sisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.

"Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan,

on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua

entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä

yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran

valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena

säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön

luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on

vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri

tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan

huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani

kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua

vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan

minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa

ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties

myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä

siihen auttakoon -- ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!"

Sisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä

rakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi

ja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian

suurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa

tuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen

kokonaan kasvonsa kädellään.

Sisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.

"Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni!

Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin

pyysit minua -- jolloin kutsuit minua -- jolloin _olin_ vaimosi?

Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille

koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän

ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta

totuuteen.

Minä _olin_ sinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin

vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon

tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei

pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta

silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja

valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas

pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana

hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut

rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi."

Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi.

Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys

värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.

Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan

osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.

"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi

teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä.

Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea

ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun

osakseni."

Ja sisar Rosemary jatkoi:

"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja

vakavasti -- oi noita rakkaita silmiäsi -- herätti katseesi

minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus

valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo

rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa

niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi

takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle

on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan

toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi

toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi

kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti

-- avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua

suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan

lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun

täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten

kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen

toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani

olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon

asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat

minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun

tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina

olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka

ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen

konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi.

No niin -- muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni

miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko

ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada

olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan.

Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa

naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen

ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan

käytä sitä. -- Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata

niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä.

Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle

paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti,

muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth -- näin

asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan

kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä

olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä

Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin

kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot

sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä

lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta

rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen

kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä

pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta,

mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.

Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti

niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle

naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti

päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona

ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan

syöpyivät aivoihini. Sitten -- sellaista on naisessa heräävä

itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja

kaivattu -- sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat

ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta

vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä,

jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen.

Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten,

Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun

rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät

molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti

hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta

kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen

suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista,

vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi

ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän

naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin

kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori

Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen;

hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja

rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta,

kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä

ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni

vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin,

päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään

aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti

toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin

tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth,

luulin yksin jääväni lohduttomaksi. -- Sitten tuli kysymys: mitä

sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit

sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan

väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun

siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni

joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni.

Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni

kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa

ja elämässä -- Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren

pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta

sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että

myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane

parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän

pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja

antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen,

etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin,

jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.

Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck

Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään

ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine

vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi.

Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä

lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei

minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin

Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle,

rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa.

Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää

sanan Sinulle. Silloin -- oi, oma rakkaani -- minä sain kuulla.

Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.

Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut

minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.'

Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen

saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun

ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin

mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun

rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne _nyt_

naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun.

Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän

vallan yksinkertaisesti: 'Mutta _hän_ piti niistä ja ne ovat

_hänen_. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne

haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en

voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut

eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.

Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa

minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla

heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana,

pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani -- povi, jolle kerran painoit

pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata

ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.

Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.'

Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä

kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan

-- jos vilpittömästi voit sen tehdä -- 'anteeksiannettu' ja

lähetä se

_Vaimollesi_."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti

lukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti

silmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä

Garthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.

Garth kohotti vihdoin päätänsä.

"Hän pyytää minulta mahdottomia", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti

hänen liikutettuja kasvojansa.

Jane painoi kätensä ristiin rinnalleen.

"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?" kysyi sisar Rosemary

katkonaisesti.

"En", sanoi Garth. "En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja

lyijykynä."

Sisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.

Garth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla

kädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi

keskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.

"Voiko sen lukea?" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisar

Rosemarylle.

"Aivan hyvin", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet

ennättivät tahrata sen.

'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.

"Voitteko toimittaa sen heti postiin?" kysyi Garth hiljaa, mutta

innokkaasti. "Ja hän tulee -- Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää

iltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!"

Sisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin

hallituksi äänensä.

"Herra Dalmain", sanoi hän, "kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on

'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'"

Garth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.

"Aberdeenissa?" huudahti hän. "Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän

saa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo

päivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee

huomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te

ja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery

ymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen

saada heti postiin, neiti Gray?"

Hän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko

olennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän

vieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla,

mutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset

Garth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän

rakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.

"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain", virkkoi hän. "Kävely

tekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi."

Mutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin

kirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti

kaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:

"Meldrumin Herttuatar.

Palace Hotel, Aberdeen.

Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla."

Toisessa:

"Tohtori Deryck Brand.

Wimpole Street, London.

Kaikki hyvin."

Kolmaskymmenesviides luku.

Rukousnauha: Romaani · 第 47 / 50 题