"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se."
Seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä
edessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää
virkkamatta.
"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua.
Minun on vähän vaikea lukea sitä teille."
Garth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:
"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on
yksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän
silmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo
kypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista
minulle."
"On, on hänellä", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.
Garth mietti.
"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi."
"Tässä on monta sivua", sanoi sisar Rosemary.
"No, kääntäkää kaikki sitten", sanoi Garth tuimasti. "Älkää antako
minun odottaa. Mikä nimi siinä on?"
"Sinun vaimosi."
Äänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi
tuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.
Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa
kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen
kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään
tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin,
olkaa niin ystävällinen."
Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut
rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli
sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini."
Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin
kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut
voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana,
lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen
merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli
kirjoittanut: "Sinun vaimosi."
Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.
Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean
silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä.
Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen
kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei
ollut värin hiventäkään.
Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.
Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt.
Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä
sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan
hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut
ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät
-- sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle
heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja
sydämessään tunsi olevansa häneen.
Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä
niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti
valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.
Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja
Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?"
Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus
sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä
Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi
katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" -- ei kysyen, vaan selvää
tosiasiaa vakuuttaen -- piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti
kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän
asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se
oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen
tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja
valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä
oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän
ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen
miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen
osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa,
ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta.
Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät
totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän
häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka -- ja senkin päätyttyä. Tämän
Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut
kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa
toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko
ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut
lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.
Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti _totuus_
vaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus,
sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen
ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen
"Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth
vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu
siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut,
kuului: "Totta -- niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän
allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin
yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen
luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset
päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?
Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee
allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki
Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun
katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän
purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.
Neljännestunti oli kulunut.
Äänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi
hetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi
oven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
"RAKKAUS EI KOSKAAN HÄVIÄ."
Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui
kirjastoon, eikä kääntynyt heti.
Janen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle
luettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu
palloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu
talteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt
pöydällä odottamassa lukijaa.
Kun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi
hänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta,
joka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut
kyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen
kasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin
kauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt
sekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti
kääntyessään kirjurinsa puoleen.
"Hyvä neiti Gray", sanoi hän, "meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen
saanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä
lukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota
voisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja
tuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan
erotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan,
ettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin
kuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe,
niin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan
siitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi
arvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan
kaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon."
"Kiitos, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.
Garth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.
"No, olkaa hyvä ja alkakaa", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi
selvästi ja tyynesti lukea.
"_Rakas Garth!_ Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni
Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko
kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä
rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa,
kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä,
kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka
mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja
kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy
saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin
kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy
kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä
kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin
luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa,
pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi
sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu."
"Nyt olen sivun lopussa", sanoi sisar Rosemary ja odotti.
Garth ei liikahduttanut kättänsä. "Luotan teihin täydellisesti, eikä
hän saa tulla", sanoi hän.
Sisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.
"Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan,
on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua
entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä
yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran
valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena
säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön
luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on
vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri
tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan
huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani
kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua
vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan
minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa
ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties
myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä
siihen auttakoon -- ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!"
Sisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä
rakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi
ja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian
suurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa
tuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen
kokonaan kasvonsa kädellään.
Sisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.
"Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni!
Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin
pyysit minua -- jolloin kutsuit minua -- jolloin _olin_ vaimosi?
Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille
koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän
ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta
totuuteen.
Minä _olin_ sinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin
vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon
tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei
pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta
silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja
valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas
pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana
hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut
rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi."
Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi.
Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys
värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.
Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan
osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.
"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi
teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä.
Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea
ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun
osakseni."
Ja sisar Rosemary jatkoi:
"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja
vakavasti -- oi noita rakkaita silmiäsi -- herätti katseesi
minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus
valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo
rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa
niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi
takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle
on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan
toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi
toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi
kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti
-- avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua
suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan
lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun
täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten
kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen
toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani
olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon
asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat
minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun
tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina
olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka
ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen
konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi.
No niin -- muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni
miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko
ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada
olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan.
Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa
naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen
ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan
käytä sitä. -- Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata
niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä.
Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle
paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti,
muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth -- näin
asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan
kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä
olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä
Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin
kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot
sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä
lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta
rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen
kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä
pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta,
mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.
Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti
niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle
naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti
päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona
ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan
syöpyivät aivoihini. Sitten -- sellaista on naisessa heräävä
itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja
kaivattu -- sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat
ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta
vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä,
jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen.
Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten,
Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun
rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät
molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti
hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta
kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen
suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista,
vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi
ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän
naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin
kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori
Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen;
hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja
rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta,
kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä
ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni
vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin,
päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään
aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti
toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin
tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth,
luulin yksin jääväni lohduttomaksi. -- Sitten tuli kysymys: mitä
sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit
sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan
väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun
siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni
joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni.
Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni
kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa
ja elämässä -- Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren
pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta
sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että
myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane
parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän
pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja
antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen,
etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin,
jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.
Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck
Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään
ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine
vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi.
Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä
lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei
minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin
Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle,
rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa.
Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää
sanan Sinulle. Silloin -- oi, oma rakkaani -- minä sain kuulla.
Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.
Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut
minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.'
Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen
saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun
ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin
mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun
rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne _nyt_
naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun.
Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän
vallan yksinkertaisesti: 'Mutta _hän_ piti niistä ja ne ovat
_hänen_. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne
haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en
voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut
eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.
Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa
minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla
heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana,
pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani -- povi, jolle kerran painoit
pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata
ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.
Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.'
Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä
kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan
-- jos vilpittömästi voit sen tehdä -- 'anteeksiannettu' ja
lähetä se
_Vaimollesi_."
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti
lukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti
silmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä
Garthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.
Garth kohotti vihdoin päätänsä.
"Hän pyytää minulta mahdottomia", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti
hänen liikutettuja kasvojansa.
Jane painoi kätensä ristiin rinnalleen.
"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?" kysyi sisar Rosemary
katkonaisesti.
"En", sanoi Garth. "En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja
lyijykynä."
Sisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.
Garth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla
kädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi
keskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.
"Voiko sen lukea?" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisar
Rosemarylle.
"Aivan hyvin", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet
ennättivät tahrata sen.
'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.
"Voitteko toimittaa sen heti postiin?" kysyi Garth hiljaa, mutta
innokkaasti. "Ja hän tulee -- Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää
iltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!"
Sisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin
hallituksi äänensä.
"Herra Dalmain", sanoi hän, "kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on
'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'"
Garth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.
"Aberdeenissa?" huudahti hän. "Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän
saa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo
päivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee
huomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te
ja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery
ymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen
saada heti postiin, neiti Gray?"
Hän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko
olennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän
vieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla,
mutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset
Garth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän
rakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.
"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain", virkkoi hän. "Kävely
tekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi."
Mutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin
kirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti
kaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:
"Meldrumin Herttuatar.
Palace Hotel, Aberdeen.
Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla."
Toisessa:
"Tohtori Deryck Brand.
Wimpole Street, London.
Kaikki hyvin."
Kolmaskymmenesviides luku.