Tiistai kului näennäisesti ilman mitään erikoista.
Garthille ei vähinkään seikka ilmaissut, että hänen kirjurinsa oli
valvonut melkein koko yön, kirjoittaen kirjeitä, ja vaihteeksi aina
välillä katsellut pitkät ajat hänen taulujansa, jotka matkallaan
takaisin työhuoneeseen olivat poikenneet väliaikaiseen suojaan Janen
huoneen suureen kaappiin, jonka avain oli hänen hallussaan.
Vaikka sisar Rosemary, jota omatunto vähän soimasi, kenties huomasikin
Garthin väsyneet kasvot, joista näkyi, että sisäinen levottomuus oli
karkottanut unen häneltä, ei hän virkkanut siitä mitään.
Niin kului tiistai tapauksettomasti ja yksitoikkoisesti.
Aamulla sisar Gray oli saanut kaksi sähkösanomaa. Toinen tuli hänen
lukiessaan Garthille Timesin pääkirjoitusta. Simpson toi sen sisälle
sanoen: "Sähkösanoma, neiti Gray."
Myöhemmin Simpson aina kehui, että hän melkein heti ensi hetkestä oli
vainunnut, ettei tätä hoitajatarta sopinut sanoa "sisareksi", vaan
"neidiksi". Vieläpä hän vähitellen uskoi heti alunpitäen huomanneensa
hänet "jalosukuiseksikin", mutta sitä ei Margery millään ehdolla voinut
myöntää. Hänellä itsellään kyllä oli ollut omat epäilynsä, joista hän
ei hiiskunut kenellekään, mutta Simpsonin kaikista arvosteluista oli
aivan yleisesti juteltu ja niistä aprikoitu emännöitsijän huoneessa,
eikä Simpson koskaan ollut sanaakaan maininnut jalosukuisista. Rouva
Graem antoi hänelle sen tähden aika ripityksen siitä, että hän oli niin
taipuvainen "erhetyksiin ja valhetta puhumaan". Mutta sisäkkö oli aina
ollut varma, että Simpson tiesi enemmän kuin ilmaisi. "Ilmaisi enemmän
kuin tiesikään, tahdoit sanoa", pisti vanha Margery väliin. "En",
väitti tyttö, "tiedän mitä sanoin, ja sanoin mitä tarkoitin." "Olkoon
vain, että sanoit, mitä tarkoitit, mutta et tarkoittanut mitä tiesit",
intti Margery, "ja jos joku vielä sanoo sanankaan tästä asiasta, niin
minä luen ruokarukouksen ja lähden pöydästä", lisäsi vanha Margery
ja käytti valtaansa tavalla, jota sekä Simpson että sisäkkö, jotka
mielellään olisivat vielä ottaneet juustoa, jälkeenpäin sanoivat
"typeräksi".
Mutta tämä tapahtui pitkän aikaa tuon tapauksettoman tiistain jälkeen,
jolloin Simpson tuli sisälle ja sanoi, kun ei Jane häntä Timesin
lukemiseltaan huomannut: "Sähkösanoma, neiti Gray."
Sisar Rosemary otti sen, pyysi anteeksi keskeytystä ja avasi sen. Se
oli herttuattarelta ja kuului:
_Perin sopimattomaan aikaan, kuten hyvin tiedät, mutta lähden
Eustonista illalla. Odotan lisää tietoja Aberdeenissa_.
Sisar Rosemary hymyili ja pisti sähkösanoman taskuunsa. "Ei mitään
vastausta; kiitoksia, Simpson."
"Toivon, ettei se tuonut ikäviä tietoja", sanoi Garth.
"Ei", vastasi sisar Rosemary, "mutta se tekee torstaisen matkani aivan
välttämättömäksi. Se on eräältä vanhalta tädiltäni, joka aikoo lähteä
ystäväni kotiin. Minun täytyy ennättää sinne ennen häntä, tai syntyy
vallan tavaton sekamelska."
"En minä usko, että hän sitten enää päästää teitä tänne, kun hän kerran
saa teidät takaisin", huomautti Garth alakuloisesti.
"Niinkö luulette?" sanoi sisar Rosemary hellästi hymähtäen ja otti
sanomalehden jatkaakseen lukemista.
Toinen sähkösanoma tuli aamiaisen jälkeen. Garth istui pianon ääressä
ja soitti Beethovenin "Surumarssia sankarin kuoleman johdosta".
Huoneessa kaikuivat mahtavat sävelet, ja Simpson ilmestyi sangen
sopimattomaan aikaan ovelle. Sisar Rosemary nosti sormen huulilleen ja
meni varmoin, äänettömin askelin lattian poikki ottamaan sähkösanoman.
Hän palasi takaisin paikalleen ja odotti, kunnes sankarin hautaus oli
toimitettu ja rummun viime pärinä häipynyt kuulumattomiin. Sitten
hän avasi sinipunervan kuoren. Ja hänen avatessansa tapahtui jotakin
omituista. Garth alkoi soittaa "Rukousnauhaa". Helmeileviä säveliä
loihtivat hänen sormensa, ja sisar Rosemary luki sähkösanomansa. Se oli
tohtorilta ja siinä oli:
_Erikoislupa helposti saatavissa. Flower ja minä tulemme koska
tahdotte. Sähköttäkää uudelleen_.
"Rukousnauha" läheni vienoa, alakuloista loppuansa.
"Mitä minä nyt soitan?" kysyi Garth äkkiä.
"Soittakaa Veni, Creator Spiritus", sanoi sisar Rosemary ja kumarsi
päänsä aivan kuin rukoukseen.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
"TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAKIN."
Keskiviikko valkeni, ihana vappu.
Garth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan
ikkunan ohi kulkiessaan:
"En impein suloutta pysty laulamaan
ja sielua, mi loistaa katseestaan."
Jane kumartui katsomaan.
Garth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen
askelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja
miellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi,
jolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää.
Jane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta
sitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa
ikkunasta: "Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!"
Voi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan -- tämä päivä, jolloin
Garth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja
anteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin
hilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina
nuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä
hänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää,
jonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten
vääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan
luja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan
rakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.
Kun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän
vähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen
etelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin
rakkauden hänelle avaamassa onnelassa.
Ja alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen:
"Mut askeleissaan häntä seurajan,
viitteitään vaihein kaikin noudatan,
suitsutan alttarillaan rakkauttain,
etäältä kunnioittain palvon vain."
"Oi, rakas, rakas!" kuiskasi Jane, "ei 'etäältä'. Jos tahdot hänet, jos
kutsut häntä, on hän lähintä lähempänä, lähemmäksi ei rakkaus liitä. Ei
ole mitään sinua ja minua erottamassa."
Ja sitten, niin ihmeellisellä tavalla, -- kuten usein muistamme
raamatun sanoja aivan irrallansa siitä asiasta, jota ne alkuaan
tarkoittivat, ja vallan toisessa merkityksessä, -- johtuivat hänen
mieleensä sanat: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki
molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän -- -- -- sovittaakseen
molemmat Jumalan kanssa ristin kautta." "Jos Sinun ristisi teki näin
juutalaisille ja pakanoille, eikö silloin rakkaani niin uljaasti
kantama raskas risti voi tehdä samoin hänelle ja minulle? Ja niin me
lopulta sittenkin voisimme, 'myös ristiin huulemme kurkoittaa'."
Aamiaisrumpu kumahteli kautta koko talon. Simpson oli ihastunut sen
kumahduksiin. Hänestä ne olivat niin ylhäisiä, eikä hän niitä säästänyt.
Sisar Rosemary meni alakertaan aamiaiselle.
Garth astui sisään hyräillen jotakin laulua. Hän oli mitä iloisimmalla
ja yllättävimmällä tuulella. Hän oli taittanut kullankeltaisen
ruusunnupun kasvihuoneesta ja pistänyt sen napinreikäänsä. Kädessä
hänellä oli keltainen ruusu.
"Hyvää huomenta, neiti Rosemary", sanoi hän. "Mimmoinen vappu! Simpson
ja minä nousimme leivosen keralla -- eikö niin, Simpson? Simpson
parka taisi pian kuvitella olevansa jonkunlainen kevätkuningatar, kun
sähkökelloni jo kello viideltä oikein soida päristi hänen huoneeseensa.
Mutta minä en voinut pysyä vuoteessa. Heräsin siihen tunteeseen,
että tänään tapahtuu jotakin. Jo ennen pikkupoikana, kun heräsin
sillä tavoin, oli Margeryn tapana sanoa: 'No, nouskaa pian sitten,
Garthie herra, niin se tapahtuu pikemmin.' Kysykää häneltä, eikö hän
niin sanonut, Simpson. Neiti Gray, oletteko te koskaan osannut tuota
laulua: 'Valvotkos, herätä ajoissa minutkin, herätä minutkin, kulta
äitini?' Minä en voinut sietää sitä tyttöä! Hän olisi saanut itse, kun
kerran oli niin innoissaan, nousta ennen äitiänsä, joka varmaan oli
saanut aivan yötä myöten näännyksiin asti puuhata tyttöheilakallensa
kevätkuningatarpukua."
Simpson oli ottanut ohjatakseen hänet paikoilleen pöytään. Sitten hän
nosti ruoka-astioitten kannet ja lähti huoneesta.
Heti kun hän oli mennyt, kumartui Garth ja pani varmasti kuin näkevä
puolipuhjenneen ruusun sisar Rosemaryn lautaselle.
"Ruusuja Rosemarylle", sanoi hän. "Pankaa se rintaanne, jos luulette,
ettei se pahoita ystäväänne. Olen ajatellut häntä ja tätiänne.
Toivoisin, että pyytäisitte molemmat tänne sen sijaan, että lähdette
heidän luokseen torstaina. Saisittepa nähdä, meillä olisi vasta
hurjan hauskaa. Minä pelaisin tädin kanssa, sillä aikaa kuin te
selvittelisitte asioita nuoren herran kanssa. Ja kyllä minä teidät
varjelisin tädin vaaninnalta, sillä minun kuuloni on tarkempi kuin
ikinä minkä tädin silmät hyvänsä, ja jos te vain hiljaa yskäisisitte,
niin minä heti tarjoaisin käteni tädille ja pyytäisin häntä viemään
minut aivan päinvastaiselle taholle. Ja minä veisin hänet autolla
ajelemaan, te ja nuori herra saisitte ottaa kahdenistuttavat kärryt.
Ja kun kaikki taas olisi oikealla tolalla, antaisimme heidän mennä
ja jäisimme yksiksemme tänne. Voi, neiti Gray, kutsukaa heidät tänne
älkääkä lähtekö torstaina."
"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan nuhtelevasti ja kosketti
teelautasen reunalla hänen oikeaa kättänsä, "luulen, että tämä
vappuaamu on mennyt teidän päähänne. Parasta, että kutsun Margeryn. Hän
tuntenee oireet jo vanhastaan."
"Ei siinä vikaa ole", sanoi Garth. Hän kumartui ja puhui
luottavaisesti. "Tänään tapahtuu jotakin, pikku Rosemary. Kun minulla
vain on sellainen tunne, tapahtuu jotakin. Ensi kerran tunsin
samanlaista kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja kun silloin juoksin
portaita alas halliin, oli siellä keinuhevonen! En ikinä unohda
ensimmäistä ratsastustani sen selässä! Voi, sitä hihkuttavaa iloa, kun
se meni taaksepäin, sitä peloittavaa kukerrusta, kun se meni eteenpäin,
ja sen hetken ylpeyttä, jolloin minun ei enää tarvinnut pitää kiinni
satulasta! Vähältä piti, etten lyönyt kuoliaaksi serkkuani, joka
kiskaisi irti sen hännän. Minä sivahduttelin häntä pitkin ja poikin
samalla hännällä, tyhmästi kyllä, sillä samalla kun tein pahaa
serkulleni, tärvelin koko hännän. Seuraavalla kerralla -- mutta taidan
väsyttää teitä."
"Ette lainkaan", sanoi sisar Rosemary kohteliaasti, "mutta teidän on
ruvettava syömään. Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."
Hän oli niin ruskettunut ja säteilevän näköinen, tämä nuori mies,
kullanruskeine kaulaliinoineen ja keltaisine ruusuineen. Jane tunsi
olevansa kalpea ja ahdistusta täynnä sanoessaan: "Kirjeetkin tulevat
tuossa tuokiossa."
"Vähät me kirjeistä!" huudahti Garth. "Annetaan niiden olla näin
vappuna! Te rupeatte kevätkuningattareksi ja Margery vanhaksi äidiksi.
Minä olen murtunutsydäminen Robin, joka nojaa siltaan pähkinäpuun alla,
ja Simpson voi sitten olla se urhea nuorukainen. Ja menemme kaikin
'kukista ja ruohoista, yrteistä myös muista seppeltä sitomaan'."
"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary nauraen vasten tahtoaankin,
"ellette nyt ole järkevä, niin menen hakemaan Margeryn. En ole teitä
koskaan nähnyt noin villinä."
"Ette ole koskaan nähnyt minua sellaisena päivänä, jolloin jotakin
tapahtuu", sanoi Garth, eikä sisar Rosemary enää yrittänytkään hillitä
hänen hyvää tuultansa.
Aamiaisen jälkeen hän meni pianon ääreen ja soitti "two-stepiä"
ja kaikenmaailman rimputuksia niin sykähdyttävästi, että Simpson
väkisinkin otti tanssiaskeleita ruokia pöydältä korjatessaan, ja sisar
Rosemaryn oli vaikeata pitää jalkojansa paikoillaan istuessaan kalpeana
ja miettivänä kirjekasa edessään.
"Two-stepin" tahdissa Simpson otti pöytäliinan ja meni ovesta, sulkien
sen jäljestänsä. Sisar Rosemary ei ollut saanut vastausta postilaukkua
ja kirjeitä koskevaan huomautukseen. "Kiiltomato loistossansa" raikui
iloisena huoneessa, kun ovi aukeni ja vanha Margery astui sisään yllään
musta satiiniesiliina ja sininen karttuunipäähine. Hän meni suoraan
pianon luo ja tarttui keveästi Garthin käsivarteen.
"Garthie herra", sanoi hän, "ettekö tahtoisi näin kauniina vappuaamuna
tulla vanhan Margeryn kanssa metsään kävelemään?"
Garth nosti heti sormensa koskettimilta. "Tietysti minä tulen, Margie",
sanoi hän. "Ja uskokaa minua, Margie, tänään tapahtuu jotakin."
"Uskonhan minä, poikaseni", sanoi vanhus hellästi, ja hänen ilmeensä,
kun hän katsoi sokean kasvoihin, sai vedet Janen silmiin. "Minullakin
oli sellainen tunne herätessäni, Garthie herra, ja nyt me menemme
metsään ja kuuntelemme maata, puita ja kukkia, ja ne kertovat meille,
iloistako vai ikävääkö tapahtuu. Tulkaa nyt, poika kulta."
Garth nousi kuin unissaan. Sokeanakin hän näytti niin nuorekkaalta
ja kauniilta, että Jane katsellessaan häntä tunsi sydämensä olevan
pakahtumaisillaan.
Ikkunan luona Garth pysähtyi. "Mihinkähän se minun kirjuri-neitini
joutui?" kysyi hän ikään kuin sivumennen. "Hän tuntui tahtovan pitää
minut sisällä."
"Niin tuntui, niin tuntui", sanoi vanha Margery anteeksipyytävästi
niiaten Janelle. "Näettekö, hän ei herätessään tuntenut, että 'tänään
tapahtuu jotakin'."
"Voi, eikö tuntenut?" ajatteli Jane, kun he menivät ovesta. "Mutta
Garthini kun on hiukan pyörällä päästään tänään ja lähti vielä
kävelemään vanhan hoitajansa kanssa, niin ei mitään voi tapahtua juuri
nyt." Ja Jane istui pianon ääreen ja soitteli hiljaa "Rukousnauhan"
säestystä. Sitten hän meni pengermälle, mutta nähdessään pitkän
valkopukuisen olennon pienen tumman rinnalla pääsevän jo melkein
kukkulan laelle palasi laulamaan sitä vieläkin hiljemmin.
Vähän ajan päästä hän lähti kävelemään nummelle ja vahvisti hermojansa
ripeään liikkumalla ja syvään hengittämällä mainiota ilmaa. Pari
kertaa hän otti taskustaan sähkösanoman, pysähtyi ja luki sen ja lähti
taas kulkemaan, mielessä ihmeelliset sanat: "Erikoislupa helposti
saatavissa!" Voi, erikoislupa voi olla helposti saatavissa, mutta
mitenkä on hänen anteeksiantonsa laita? Se on uusin saatava. Jos hänen
olisi sovitettava ainoastaan tuo rakastettava poika, jolla virtasi
vappuhullaannusta suonissa, saisi erikoislupa tulla vaikka heti
paikalla ja kaikki tapahtuisi ilman viivytyksiä. Mutta Garthissa tämä
on ainoastaan ohimenevää tuulta. Hänen on sovitettava kalpeakasvoinen
mies, joka tyynesti sanoi: "Otan ristini" ja lähti kirkosta, jättäen
hänet -- vuosiksi. Rakastaen niinkuin Garth on häntä rakastanut ja
kuitenkin jättäen hänet sanaa tai merkkiä antamatta kolmeksi vuodeksi.
Hänelle oli tunnustettava ja hänen myös oli ratkaistava; ja kuinka
olikaan, hän ei hämmästynyt, kun hiukan myöhään tullessansa näki
_tämän_ Garthin jo pöydässä.
"Neiti Gray", sanoi hän vakavana, kun kuuli Janen astuvan sisään,
"minun täytyy pyytää anteeksi aamullista käytöstäni. Olin, kuten
täällä sanotaan, 'poissa laidaltani'. Margery tietää, miltä tuntuu, ja
yhdessä hänen kanssaan kuuntelemme maa-emon puhetta painaen kätemme sen
pehmeälle verholle, ja se kertoi meille salaisuuksiansa. Sitten panin
pitkälleni kuusten alle ja nukuin. Heräsin tyynenä ja tasaantuneena,
valmiina ottamaan vastaan, mitä tulleekin. Sillä tänään tapahtuu
jotakin. En erehdy. Tänään tapahtuu jotakin erikoista. Täytyy, sillä
Margerykin tuntee sen."
"Kenties teidän kirjeissänne on joitakin tärkeitä uutisia", huomautti
sisar Rosemary koetteeksi.
"Tosiaan", sanoi Garth, "unohdin ne. Mehän emme avanneet aamullisiakaan
kirjeitä. Otetaan ne heti syötyämme. Onko niitä paljon?"
"Koko kasa", sanoi sisar Rosemary.
"Vai niin. Käydään ne sitten vähitellen lävitse."
Puolen tunnin kuluttua istui Garth tyynenä ja odottavana tuolissaan,
kasvot kirjuriin päin. Hän oli käsin tunnustellut kirjeitä ja löysi
niistä yhden sinetöidyn, ja sinetissä oli töyhtökypärä, jonka silmikko
oli suljettu. Sisar Rosemary näki hänen kalpenevan, kun hänen
sormensa tunsivat sen. Hän ei virkkanut mitään, mutta pani sen, kuten
edelliselläkin kerralla, alimmaiseksi kasaan, jotta se luettaisiin
kaikkein viimeiseksi.
Kun toiset kirjeet oli luettu ja sisar Rosemary otti viimeisen, oli
huoneessa tuiki hiljaista. He olivat aivan kahden. Mehiläiset surisivat
puutarhassa. Kukkain tuoksu tunki huoneeseen. Mutta mikään ei häirinnyt
heidän yksinäisyyttään.
Sisar Rosemary repäisi kuoren auki.
"Herra Dalmain, tässä on kirje, joka on lakattu punaisella. Sinetissä
on kypärä ja --"
"Tiedän", sanoi Garth. "Ei tarvitse selittää. Olkaa hyvä ja avatkaa."