Päivällisen syönti sinä iltana -- he söivät nyt ensi kertaa pikku
pöydässä -- onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot
olivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän
ei enää tuntenut olevansa niin avuton.
Iltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys
viekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja
hänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti
Championin nimi tuontuostakin.
Janesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan
häntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli
vallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut
aavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin,
kun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri "kuohutti" moniaita
yksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen
hermostuttavan heitä! "Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin,
raukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja
ajatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia
hänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat
hirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen
olevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan
kiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain
tilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat
silmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat."
Ei Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan -- jos suinkin
mahdollista -- piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun
selitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi
kumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata,
mutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen
pahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan
piti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen.
Kaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi
ihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja
hänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa
valossa.
Garthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut
joko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki
ratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana
tekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä
se olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.
Mutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita.
Edellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt
heidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen
varmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä
mielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa
ja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut,
ystävät.
Janea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja
sydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää
toivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne
ainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän
väliltänsä.
Päivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari
kolme kertaa hän aloitti "Rukousnauhan", ja levottomana kuunnellen Jane
odotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen
sävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse
pääaiheena.
Kun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa,
sanoi sisar Rosemary: "Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari
päivää vapautta loppuviikosta?"
"Mitä varten?" sanoi Garth. "Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka
pitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti!
Mielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen,
voi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä,
silloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään
kuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt
itsenne niin välttämättömäksi."
Sisar Rosemary hymyili. "Minä lupaan, etten ole kauan poissa", sanoi
hän. "Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain,
aion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen
postiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun
täytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen.
Luulen -- ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on
maanantai. Saanko lähteä torstaina?"
Garth näytti vallan hätääntyneeltä.
"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää
potilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä
vaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?" kysyi hän puolittain leikillä,
puolittain ärtyneenä.
"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain", vastasi sisar Rosemary teennäisen
vakavana. "Mutta tämä on poikkeustapaus."
"Minä sähkötän Brandille."
"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman
henkilön."
"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!" tohahti
Garth. "Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te
tiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!"
"Olette kovin ystävällinen, herra Dalmain, kun niin sanotte", vastasi
sisar Rosemary säyseästi. "Onko neiti Champion sitten niin halukas
ravistelemaan ihmisiä, herra Dalmain?"
"Älkää minua yhtä mittaa sanoko 'herraksi'. On hän; kun ihmiset ovat
oikein väsyttäviä, sanoo hän usein, että hänen tekisi mielensä ravistaa
heitä; ja ihan mielessänsä näkee, kuinka heidän hampaansa silloin
löisivät loukkua. Meillä on eräs yhteinen tuttava, jota sanomme 'rouva
Kyllä-Eiksi'! Hän ei kuulu varsinaiseen seurustelupiiriimme, mutta käy
joskus vieraisilla ja toisinaan hänet kutsutaan aamiaisille hauskuuden
vuoksi. Jos kysytte, pitääkö hän jostakin asiasta, vastaa hän: 'Minä
sekä pidän että en pidä!' Jos kysytte häneltä, aikooko hän suorittaa
sen ja sen tietyn asian, sanoo hän: 'Kyllä, en minä aio.' Ja jos
lähetätte hänelle kirjeen ja pyydätte selvää vastausta johonkin asiaan,
tulee vastaukseksi: 'Kyllä _ja_ ei!' Neiti Championin oli tapana sanoa,
että hänen tekisi mielensä tarttua hänen untuvaiseen kaulapuuhkaansa ja
ravistaa häntä, aina välillä kysyen: 'Joko lopetan?, jotta kerran edes
saisi rouva Kyllä-Eiltä selvän vastauksen."
"Olisiko neiti Champion kyennyt täyttämään uhkauksensa? Onko hän niin
kovin roteva?"
"Kyllä, olisi kyllä, mutta hän ei koskaan tahtonut. Hän on niin
äärettömän hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, vaikka väliin nauraakin
ihmisten pikku heikkouksille. Mutta ei hän ole roteva. Ei se sana
häneen sovi. Hän on kyllä nuori ja kauniskasvuinen. Tunnetteko Milon
Venusta? Niin, juuri Louvressa. Hauskaa, että tunnette Pariisin. No
niin, kuvitelkaa Milon Venusta, yllä yksinkertainen aistikas kävelypuku
-- ja silloin saatte käsityksen neiti Championista."
Sisar Rosemary nauroi hermostuneesti. Naurun aiheutti joko Milon
Venus tai neiti Champion tai se, että nämä molemmat pantiin toistensa
yhteyteen.
"Pikku Dicky Brandin määrittely rouva Kyllä-Eistä ei ollut
hullumpi", jatkoi Garth. "Tämä oli vieraisilla Brandeilla rouvan
vastaanottopäivänä. Ja Dicky, mustassa samettipuvussaan ja valkoisissa
liiveisään, ihan tohtori Deryckin pienoiskuva, puhui minun kanssani.
Hän osoitti rouva Kyllä-Eitä, joka istui eräällä sohvalla jonkin matkan
päässä meistä, ja huomautti: 'Tuo rouva ei koskaan _tiedä_, hän aina
_luulee_. Kysyin häneltä, saisiko hänen pikku tyttönsä tulla minun
lastenkutsuihini, ja hän sanoi: 'Kyllä minä luulen.' Jos hän olisi
kysynyt minulta, tulenko hänen kutsuihinsa, olisin sanonut: 'Kiitoksia,
tulen.' On niin surkean ikävää, kun ihmiset ainoastaan luulevat, vaikka
on puhe tärkeistä asioista, kuten pikkutytöistä ja heidän kutsuistansa,
sillä silloin asiat aina menevät myttyyn. Ei ole ollenkaan väliä, mitä
he ajattelevat muista asioista -- ilmasta esimerkiksi. Se on semmoinen
kuin se on, ajattelevatpa he tai ovat ajattelematta. Äiti kysyi siltä
rouvalta, satoiko hänen tänne tullessansa, ja hän sanoi: 'En luule.' En
ymmärrä, mitä varten äiti aina tahtoo vierailtansa tietää, mimmoinen
heidän mielestänsä ilma on. Kuulin hänen tänään seitsemältä vieraalta
kysyvän, satoiko ulkona. Jos isä tai minä tahdomme tietää, sataako,
menemme ikkunaan ja katsomme ulos, palaamme takaisin ja puhelemme
jostakin hauskemmasta. Mutta äiti kyselee aina, satoiko, sataako tai
rupeaako satamaan, ja kun on saanut sen yhdeltä tietää, kiiruhtaa hän
taas toisilta kyselemään. Minä kysyin tuolta luulevalta rouvalta,
tiesikö hän, keitä sen neidin isä ja äiti olivat, jonka kanssa Kain
meni naimisiin, ja hän sanoi: 'Kyllä, en minä tiedä.' Minä sanoin: 'Jos
tiedätte, sanokaa. Jos ette tiedä, niin olkaa ystävällinen ja antakaa
kätenne minulle, niin menemme yhdessä kysymään tuolta piispalta,
jolla on kultainen risti kaulassa ja joka puhelee äidin kanssa.' Mutta
hän luuli, että hänen täytyi kiireesti lähteä. Minä näinkin hänen
menevän pois ja menin yksin kysymään piispalta. Piispat ovat kaikkein
mukavimpia ihmisiä, sillä he ovat aivan varmoja kaikista asioista.
Ihmiset tekisivät viisaasti, jos pyytäisivät heitä kotiopettajiksi."
Sisar Rosemary nauroi. "Tuo on niin Dickyn tapaista!" sanoi hän.
"Saatoin ihan kuulla hänen vakavan, lapsellisen äänensä ja nähdä hänen
nykivän pikkuliivejänsä!"
"Tunnetteko te sen pikku miehen?" kysyi Garth.
"Tunnen", vastasi sisar Rosemary, "olen ollut heidän luonaan. On
perin opettavaista puhella Dickyn kanssa, ja pikku Blossom on oikein
kultainen pikku viiriäinen. Tuossa tulee Simpson. Kuinka pian tämä ilta
on kulunut. Saanko siis lähteä torstaina?"
"Minkä minä teille mahdan", sanoi Garth. "Enhän voi sanoa: 'Ette.'
Mutta ajatelkaa, ellette te enää tulekaan takaisin?"
"Silloin voitte sähköttää tohtori Brandille."
"Minä luulen, ette te mielellänne tahtoisitte päästä minusta", sanoi
Garth moittivasti.
"Tahdon ja en tahdo!" nauroi sisar Rosemary ja väisti häntä kohti
ojennettuja käsiä.
* * * * *
Kun Jane aikaisemmin iltapäivällä oli lukinnut postilaukun ja antanut
sen Simpsonille, oli hän samalla pistänyt sinne kaksi omaa kirjettänsä.
Toisen osoitteena oli:
_Georgina, Meldrumin herttuatar.
Portland Place_.
toisen:
_Tohtori Deryck Brand.
Wimpole Street_.
Molempiin oli kirjoitettu: _Tärkeä. Jos vastaanottaja on matkoilla, on
kirje viipymättä osoitettava hänen nykyiseen olinpaikkaansa_.
Kolmaskymmenestoinen luku.