"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin
katsomaan, mitä oli tapahtunut."
"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut
minut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut
nöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä
kärpäsiä!"
Garth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä
sävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.
"Itkemästä!" sanoi hän. "Minkä tähden?"
"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat", vastasi sisar Rosemary.
"Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne
ovat niin liikuttavat -- voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt
rumasta naisesta kauniin."
Garth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat
leimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.
"Mitä sanoitte?" huudahti hän.
"Rumasta naisesta kauniin", vastasi sisar Rosemary tyynesti.
"Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun
ihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys
hänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän
unohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden
arvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa."
Garth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.
"Totuus viettää voittojansa", sanoi hän. "Maalasin, mitä olin nähnyt."
"Maalasitte hänen sielunsa", sanoi sisar Rosemary, "ja se kirkasti
hänen rumat kasvonsa."
"Minä näin hänen sielunsa", sanoi Garth melkein kuiskaten, "ja se näky
oli niin loistava, että se on valaissut pimeätä elämääni. Sen muisto
luo vieläkin valoa pimeyteeni, nytkin vielä."
Herkkä hiljaisuus vallitsi kirjastossa.
Hämärä yhä tummeni.
Sitten sisar Rosemary puhui hiljaa: "Herra Dalmain, sallikaa minun
pyytää teiltä jotakin. Älkää hävittäkö noita tauluja."
Garth kohotti päätänsä. "Hyvä lapsi, minun täytyy ne hävittää", sanoi
hän. "En voi antaa niiden olla, ne voisi kenties nähdä joku, joka
tuntisi minun -- sen -- sen naisen, joka niihin on maalattu."
"Mutta joka tapauksessa täytyy erään henkilön nähdä ne, ennen kuin ne
hävitetään."
"Ja kuka hän on?" kysyi Garth.
"Tuo nainen itse", sanoi sisar Rosemary rohkeasti.
"Kuinka te tiedätte, ettei hän ole jo nähnyt niitä?"
"Onko hän?" kummasteli sisar Rosemary.
"Ei", vastasi Garth lyhyesti, "eikä koskaan saakaan nähdä."
"Hänen täytyy!"
Äänessä oli jotakin salaisen itsepintaista, mikä herätti Garthin
huomion.
"Miksi?" kysyi hän ja odotti innokkaasti vastausta.
"No sen tähden, että naiselle, joka tietää olevansa ruma, olisi
suuriarvoista nähdä itsensä noin kauniina."
Garth istui muutaman hetken hyvin hiljaa.
"Nainen -- joka tietää -- olevansa -- ruma?" toisti hän ihmetellen.
"Niin", sanoi sisar Rosemary rohkaistuneena. "Luuletteko, että tuo
nainen on omasta kuvastimestaan milloinkaan nähnyt lähimainkaan teidän
tauluanne muistuttavaa kuvaa? Kun me yleensä seisomme kuvastimen
edessä, herra Dalmain, tarkastamassa hattujamme, ruusukkeitamme ja
hiuslaitteitamme, niin olemme tavallisesti rumimmillamme, ja tuo nainen
ei rumimmillansa ilahdu itsensä nähdessään."
Garth istui aivan ääneti.
"Ei hän milloinkaan näe siitä itseänsä 'Vaimona' eikä 'Äitinä'. Onko
hän vaimo?"
Garth empi silmänräpäyksen. "On", sanoi hän hyvin tyynesti.
Jane painoi kädellä sydäntänsä, sen täytyi rauhoittua, Garth kuulisi
muuten sen sykinnän.
Sisar Rosemaryn ääni värähti vain hiukkasen, kun hän taas puhui.
"Onko hän äiti?"
"Ei", sanoi Garth. "Kuvasin vain, minkälainen äiti hänestä olisi voinut
tulla, jos --"
"Jos --?"
"Jos niikseen olisi käynyt", vastasi Garth nopeasti.
Sisar Rosemary tunsi olevan parasta lopettaa. "Hyvä herra Dalmain",
virkkoi hän alistuvaisesti, "huomaan, että olen tuntunut teistä
varmaankin kovin tungettelevalta kaikkine kysymyksineni ja
otaksumisineni. Mutta syyttäkää taulujenne minuun tekemää voimakasta
vaikutusta. Ah, ne ovat ihanat -- ihanat!"
"Niinkö", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta
tunnustuksesta virkosi hänessä. "Neiti Gray, olen osittain unohtanut
ne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne
minulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!"
Jane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään
raitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja
itsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi.
Itse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth
saatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan
siihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.
Sitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään
hän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle,
mitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.
Kuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen,
kalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus
siitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän
sinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi
voinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa
noina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, -- hän oli menettänyt hänet --
menettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen
voinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?
Sisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan
huomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. "Ja
kuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain", puhui hän. "Minua
niin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa,
samalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena." Garth
riistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä
hänen liikutustansa.
"Olen iloinen, että huomasitte sen", sanoi hän. "Ja kuulkaa, emme
hävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä
vaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte
ruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte
päällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin
työhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne
helposti."
"Olen oikein iloinen", sanoi sisar Rosemary. "Ehkäpä se ruma nainenkin
sitten --"
"Minä en salli hänestä noin puhuttavan", sanoi Garth leimahtaen. "En
tiedä, mitä hän ajatteli itsestään -- epäilen, mahtoiko hän koskaan
omaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte
pitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat
ainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut,
kaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin
sumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa
säilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina
edessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet
ainoastaan sellaisena, jommoiseksi _minun_ käteni on hänet kuvannut,
voi mainita häntä rumaksi."
"Antakaa anteeksi", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. "Tarkoitukseni ei
ollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun
vaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne?
Enhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat -- elämän suloisimpia
iloja -- ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä,
nujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja
tunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen
meidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää?
Luuletteko, että hän antaa anteeksi?"
Garth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista
kasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni
eivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut
näkivät.
"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna", sanoi hän.
Kolmaskymmenesensimmäinen luku.