Keltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane
näki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten
yrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen
Jane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon
ja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset
valmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä
entistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja
hän ei löytänyt.
Hän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain
kairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni
sinne.
Melkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja
hän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.
Tarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja
asetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin
ikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin
taikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä
oli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan
toista.
Ylevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä
siirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa
ryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten --
kun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen,
ettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin
kehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät
kädet -- tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima --
voima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.
Sitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas
vaikutelma oli rakkaus -- korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja
kuitenkin niin perin hellän inhimillinen -- ja noista kasvoista se
kuvastui.
Kasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä
tavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat
melko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta
ei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli,
että ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät,
eikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota
olisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne
miellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä
ja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden
puutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa
katselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi
sen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä,
ja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, "jota ei
mailla eikä merillä nähty ole". Se loisti rauhallisista harmaista
silmistä -- kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta
katselivat -- ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen
valtaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta
samalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma
itsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä,
kiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän
voimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen
eteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa,
antaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa
katseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.
Nainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan
eteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja
tumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan
sivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet
kiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin
hänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja
kuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut
hänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen
täydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa,
ja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta
kiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot
olivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä
lujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka
niillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.
Vasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa
pienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen
taulun ainoana värikkyytenä.
Mutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi
rauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta,
voimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan
tuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni
kuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli "Vaimo".
Jane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut
niin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden
puserruksesta.
Hän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta
voi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta
kuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään,
ja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta
harmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen
tunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta
oli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. "Totta", kuiskasi hän,
ja toisti vielä: "Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset
olivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut."
Ja sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. "Oi, Jumalani!
Tuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti
säteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis,
mitä hän näki? Olinko _minä tuon_ näköinen? Ja nainenko, joka tuon
näköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana
päivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän
ikäeron vuoksi muka?... Oi, Garth, Garth!... Oi, Jumala, auta häntä
ymmärtämään!... auta häntä antamaan minulle anteeksi!"
Jane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.
Sama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut.
Sylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen
täyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan
katseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.
Punainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen
kaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden
majesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään
kasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti
äidinrakkaus. Ymmärsi, että "Vaimo" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä
niin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen
täydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot
koettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta
tyytyväisyyttä.
Ruusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli
siroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet
hypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen
hennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois,
mutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli
hetkisen ja hymyili.
Jane purskahti katkerasti itkemään. "Nuori poika" oli paremmin
älynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä
kerran nähtyänsä hänet "Vaimona" hänen mielikuvituksensa oli
kiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet "Äitinä". Ja hänen oli jälleen
myöntäminen: "Totta -- niin, totta se on."
Ja sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: "Eivät ne olleet sellaiset
kasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä." Olivatko
nämä sellaiset kasvot -- nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut
vuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä
niihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?
Jane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen
kädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi
kasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.
Hetkisen kuluttua Jane kuiskasi: "Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi.
Olin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki
selviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?"
Vielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia
riippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa
Shenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä
yönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia
kuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat
kukkakiehkurat.
Jane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään
päällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti
kultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi
ja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli
tumma, ääretön sini.
Jane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui
puoliääneen: "Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; -- eikä se tarvitse
valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä.
Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua
ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."
Voi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten
seisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille
raiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.
Jane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen
hymy väikkyi hänen huulillansa: "Elämä, jolla ei loppua ole!" mutisi
hän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen
uuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan
ja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä
alhaalle.
Kolmaskymmenes luku.