Jane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti
sen kiinni jäljestänsä.
Ilta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen
silkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen
sinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta
pohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä
kietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä
sekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.
Jane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina
kiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla,
niin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain,
sillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen
tomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa,
että kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän
kerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli
aina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa,
olisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa;
ja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun
korituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja
jaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten
tuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän
rinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle!
Olla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi
hänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.
Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka
pikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi
siten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä
kaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta
tomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa
ja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat
seinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai
keltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä,
lähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen
ja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt
lähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän
hyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista
kärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja
onnettomuuteen.
Jane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita
oli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja
hyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että
keveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään
pronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat
silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu
pylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen.
Jane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää
tulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi,
ei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan
aikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty
jokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän
asetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi
tahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.
Deryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean'
kuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis
enää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.
Sitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen.
Aurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma
sini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi
katseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli
ääneen: "Jumala tietää", sanoi hän, -- "ellen enää toiste kykene sitä
ajattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa -- _uskon tehneeni
oikein_. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein
ratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen
hirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja --
_niin uskon yhä_." Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.