"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?"
He olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt
kirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar
Rosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä,
mutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet
hänelle monta uutta oikeutta.
"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma
kuin nyt."
"Oletteko ennen ollut sellaisessa paikassa, missä on auto?"
Sisar Rosemary epäröi. "Olen kyllä ollut perheissä, missä on auto, ja
olen ajanut tohtori Brandin autolla. Hän oli kerran minua vastassa
Charing Crossilla."
"Jaha, minä tiedän", sanoi Garth. "Hieno vehje. Olitteko silloin
menossa jonkun potilaan luo vai palasitteko hoitamasta jotakuta?"
Sisar Rosemary hymyili ja puraisi huultaan. "Menossa", vastasi hän
aivan totisena. "Käväisin vain tohtorin kotona saamassa lähempiä
tietoja ja ohjeita."
"Mahtaa olla suurenmoista tehdä työtä semmoisen miehen johdolla
kuin Brand", sanoi Garth, "ja minä olen kuitenkin varma siitä, että
kaikki paras, mitä teette, on omaa keksimäänne. Eihän hän esimerkiksi
neuvonut teille sitä loppuviikkoista vierailumatkaa? En usko. Ja
mitä se jo on vaikuttanut! Mutta sanokaapa eräs asia! Kun me ajoimme
autolla, ei koskaan yhtäkkiä vähennetty vauhtia päästäksemme jonkin
ohi eikä toitotettu äkkiä, jotta saataisiin jokin tieltä pois, vaan
te ilmoititte aina ennakolta, minkä ohi ajoimme tai mikä oli tiellä
vähän matkan päässä. Kuten: 'Ensi käännöksessä meidän täytyy ajaa
heinäkuorman ohi, siinä on ahdas paikka, mutta täytyy hiljentää
vauhtia'; tai: 'Kas, vanha ruskea lehmä on tuolla keskellä tietä.
Tottahan väistää, kun toitotamme.' Ja kun sitten tienmutkassa äkkiä
vauhti hiljeni tai toitotettiin torvea, tiesin syyn jo ennakolta eikä
mikään tullut yllättäen. Tiesittekö te, kuinka tuskallista on sokealle,
että kiidettäessä täyttä vauhtia sitten aivan äkkiä hiljennetään
kulkua eikä hän aavista syytä siihen, tai että kaarretaan tuntuvasti
sivulle eikä hän tiedä, mitä väistetään? Tänään ajelumme oli sulaa
yhtämittaista nautintoa, te kun piditte huolta siitä, ettei mitään
semmoista tapahtunut. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuisi aivan yhtä
hyvin, kuin jos minulla olisi ollut näköni."
Jane painoi käden povellensa. Oi, kuinka vähällä Garth pääsisi kaikista
noista sokean tarpeettomista kärsimyksistä, jos hän saisi aina olla
hänen rinnallansa.
"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "minä ajoin eilen tohtori
Deryckin kanssa asemalle ja havaitsin kaiken sen, mitä juuri
kuvasitte. En ole ennen koskaan ollut hermostunut autolla ajaessani,
mutta eilen huomasin, miten suuressa määrin se riippuu juuri
siitä, että ihan tietämättämme koko ajan pidämme silmällä asioita,
mittaamme välimatkoja, tarkkaamme nopeutta ja tiedämme, mitä jokainen
ohjauspyörän käänne tarkoittaa. Niin että kun vasta lähdemme ajelulle,
täytyy teidän sen vuoksi suostua ottamaan minut silmiksenne."
"Kuinka hyvä te olette!" sanoi Garth kiitollisena. "Näittekö te siis
tohtori Deryckin lähtevän?"
"En. Minä en _nähnyt_ tohtori Deryckiä ollenkaan. Mutta hän sanoi
hyvästi, ja tunsin hänen ystävällisen, voimakkaan kädenpuristuksensa,
kun hän nousi autosta. Ja minä istuin ja kuuntelin, kuinka hänen
junansa lähti liikkeelle ja puhkuen etääntyi."
"Eikö tuntunut kovalta näin antaa hänen tulla ja mennä, saamatta nähdä
hänen kasvojansa?"
Jane hymyili. "Tuntui kyllä", sanoi sisar Rosemary, "mutta halusin
kokea, kuinka kovaa se oli."
"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?" sanoi Garth.
"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan."
"Voi --". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä,
ja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä,
tunsi saaneensa liiankin suuren palkan.
"Entä ruoka-ateriat", sanoi sisar Rosemary nauraen. "Ne vasta ilkeän
kiusallisia ovat, eikö niin?"
"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En
voinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja
kopeloimisen?"
"Kyllä", sanoi sisar Rosemary, "ja tavallinen loppu on kuitenkin se,
että takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään
ilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa
apukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä,
saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä
vielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy
antaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni
tapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan."
"Kiitos!" sanoi Garth. "Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut
mieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa
syödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla.
Tunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette
kai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee
hänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän
ei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen
herttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä
kokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin
kaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi
ollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa.
Herttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka
todella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät
majoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa
tehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle
eriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja
viihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä,
oli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää
vierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja
pikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät
pitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia
puolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria
palvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen
päivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani -- etelä-amerikkalainen
lintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen
lampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja
minun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin
luulisikaan.
"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä
muskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn
välimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme
ja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai
ne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut
milloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja
huusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion
ja minä -- hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte
-- leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin
hävisimme surkeasti."
"Niinkö", sanoi sisar Rosemary. "Tunnen sen leikin ja muistelin sitä
kerran, kun sidesilmäisenä aterioin."
"Voi, jos minä olisin aavistanut, en olisi sallinut teidän sitä tehdä!"
huudahti Garth.
"Tiesin sen", sanoi sisar Rosemary. "Sen tähdenhän minä hankin
loppuviikoksi vapautta."
Garth ojensi kuppinsa uudelleen täytettäväksi ja kumartui
tuttavallisesti lähemmäksi.
"Nyt", virkkoi hän, "rohkenen kertoa teille pikkukiusoistanikin.
Pelkään aina niin hirveästi, että ruoassa tai juomassa on _kärpänen_.
Pienestä pojasta saakka olen kauhuissani ajatellut, että erehdyksessä
voisin niellä kärpäsen. Ollessani noin kuuden vanha kuulin erään
äitini naisvieraan sanovan: 'Oh, kerran vuodessa ainakin _täytyy_
meidän itsekunkin niellä kärpänen! Minä nielin omani juuri äsken
tänne tullessani!' Tämä jokavuotisen kärpäsen pelko jäi valtavaksi
lapselliseen mieleeni. Olin melkein kiitollinen, kun satuin
nielaisemaan kärpäsen ja niin siis pääsemään siitä. Muistan, kuinka
sukkelaan kerran söin leipäpalasen, missä olin huomannut jalkain ja
siipien jäännöksiä, sillä tavoin kun helpoimmin mielestäni sain sen
syödyksi ja sain olla huoletta lopun vuotta; mutta kädet nyrkissä
juoksin edestakaisin pengermällä sitä nieleskellessäni. Ja kun minulle
selvisi, ettei vuosi ja kärpänen pitänytkään paikkaansa, rupesin yhtä
onnettomasti pelkäämään satunnaista kärpäsen nielaisemista. Luulen,
etten koskaan ole syönyt ravintolassa paahtoleipää ja sardiineja
katsomatta, näkyikö leivän alla pöpöjäni, vaikka katsoessani tunsinkin
olevani hyvin sen vanhan eukon kaltainen, joka aina vuoteensa alta
etsi murtovarkaita. Mutta kyllä vieläkin olen tuon pikku elukan vuoksi
saanut kiusaantua! En voi sanoa: 'Simpson, oletteko varma, ettei
tässä liemessä ole kärpästä?' sillä Simpson vastaisi: 'Ei, herra, ei
mitään kärpästä, herra', ja yskisi käteensä, enkä minä millään voisi
toistamiseen kysyä häneltä samaa asiaa."
Sisar Rosemary kumartui ja asetti teekupin niin, että Garth helposti
sai sen. "Aterioikaa aina minun kanssani", sanoi hän niin täydellistä
ymmärtämystä ilmaisevalla äänellä, että se melkein hyväili, "ja minä
lupaan teille, ettei milloinkaan ole kärpästä missään. Ettekö voi tässä
suhteessa uskoa minun silmiäni?"
Ja Garth vastasi onnellisena ja kiitollisena hymyillen: "Voisin uskoa
teidän silmiänne missä asiassa tahansa. Niin, ja tästä minä muistan:
minun täytyy uskoa niiden huostaan eräs tehtävä, jota en antaisi
kenellekään toiselle. Onko ja hämärä, neiti Gray, vai vieläkö on tunnin
verran valoisaa?"
Sisar Rosemary vilkaisi ulos ikkunasta ja katsoi kelloansa. "Käskimme
kovin aikaisin tuomaan teen", sanoi hän, "sillä meillähän oli niin kova
nälkä ajelemasta palatessamme. Kello ei ole vielä viittäkään, ja tämä
iltapäivä on hurmaava. Aurinko laskee puoli kahdeksalta."
"Siis valo on hyvä", sanoi Garth. "Joko olette juonut teenne! Valo
tulee nyt vasemmanpuoleisesta ikkunasta työhuoneeseeni. Tiedättehän
minun työhuoneeni yläkerrassa? Toittehan te sieltä rouva Brandin kuvan
harjoitelmat. Huomasitte kaiketi silloin, että siellä oli iso joukko
kehyksiin pingoitettuja kankaita nurkissa. Toisille ei ole maalattu
mitään, toisilla on luonnoksia ja harjoitelmia, jotkut ovat valmiita
tauluja. Neiti Gray, näiden viimeksi mainittujen joukossa on kaksi,
jotka tahtoisin muista varmasti erottaa ja sitten hävittää. Annoin
Simpsonin eräänä päivänä kuljettaa minut sinne. Koetin löytää ne
tunnustelemalla, mutta en päässyt varmuuteen, ja lopulta menin vallan
sekaisin päästäni hakiessani niitä semmoisesta määrästä. En tahtonut
pyytää Simpsonin apua, sillä aiheet ovat -- no niin, hiukan oudot, ja
jos hän huomaisi minun hävittäneen ne, syntyisi siitä kaikenlaista
puhetta ja arvelua, enkä voi sietää palvelijain uteliaisuutta. En
liioin voinut kääntyä tohtori Deryckin puoleen, sillä hän tuntee
henkilöt. Päähenkilö on hänen tuttujansa. Kun maalasin ne taulut, en
voinut aavistaakaan, että paitsi minua joku toinenkin saisi ne nähdä.
Sen tähden te, rakas ja luotettava kirjurini, olette ainoa, jonka
puoleen voin kääntyä. Tahdotteko tehdä mitä minä pyydän? Ja tahdotteko
tehdä sen nyt heti?"
Sisar Rosemary työnsi tuolinsa taaksepäin. "Kuinka en tekisi, herra
Dalmain. Minähän olen täällä juuri tehdäkseni mitä te tahdotte, ja teen
sen tietysti myös, milloin te vain tahdotte."
Garth otti liivintaskustaan avaimen ja laski sen pöydälle. "Tässä
on työhuoneeni avain. Luulen, että ne taulut, joita tarkoitan, ovat
nurkassa, ovea vastapäätä, keltaisen, japanilaisen verhon takana. Ne
ovat suuret -- noin viisi jalkaa korkeat ja kolme ja puoli leveät.
Jos teidän on vaikea niitä kuljettaa, niin asettakaa ne vastatusten
ja soittakaa Simpsonia kantamaan. Mutta älkää jättäkö häntä yksikseen
niiden pariin."
Sisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi.
Sitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi
soittokoneen luo.
"Istukaa ja soittakaa", sanoi hän, "sillä aikaa kun minä olen
toimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän
tiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua.
Toivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne,
vai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa?
Saatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte."
Taiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen
teostensa katselemista ja ihailemista. "Saattehan te tietysti katsella
niitä, jos haluatte", sanoi hän. "Ne ovat ehdottomasti parhaat työni,
vaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on -- tarkoitan
tietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan
ole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin -- ainakin mitä
naisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö
onkin. Muu on vain täytteenä."
Hän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla,
loihtien hiljaa kuuluville "Veni, Creator Spirituksen" sointuja.
Sisar Rosemary meni ovea kohden. "Mitenkä minä ne tunnen?" kysyi hän ja
odotti.
"Venin" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului
selvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut
jotakin itse hiljaa säestäen.
"Nainen ja mies... kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain
hahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa
on laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'"
"Entä toinen?"
"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei
siihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina -- näkyvänä tai
näkymättömänä -- hänen luonaan. Sylissään nainen pitää" -- pianon
sävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista -- "pientä lasta.
Taulun nimi on 'Äiti.'"
"Venin" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi:
"Pois kateet poista, rauha suo!"
ja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.