"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen
kaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt."
Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa
tulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen
laulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui
hänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän
ojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin
osoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään
odottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.
"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne
luona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja
te istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on
vallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut
olevanne pieni petturi, neiti Gray?"
Ainahan hänellä se tunne oli -- Jane paralla. Siksi hän heti
vastasikin: "Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt
kauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka
auttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin
lähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen
maailma kuin päivänvalossa."
"Kuinka se on totta!" huudahti Garth. "Ja kuinka vaikeata on
saada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka
tuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin
toisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta
taivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen
tarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään
yksinäisyyteen pimeyden maahan."
"Niin", myönsi sisar Rosemary, "vieläpä melkein pelkäämme jonkun
tulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä,
yksinäisyys entistä yksinäisemmältä."
"Voi, tunsitteko tekin sen?" sanoi Garth. "Tiedättekö, nyt kun tekin
olette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin
yksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen
ystävä on myös ollut täällä.'"
Hän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä
Janen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä
ponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin
miehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka
kuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota
hänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane
levitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan
lepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen
luokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.
Oliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies
milloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden
ojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan
rakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse
oli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen
loihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi
onnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella.
Hän ei voi nähdä. Hän on sokea!
"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten,
mutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä
opin pimeyden maassa." Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan
hänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen
"Rukousnauhan" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja
vienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.
"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikä _yhdelle_
tuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voi _kahdelle_ tuntua sangen
ihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa
pimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin
miestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni
olla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin
jos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina
ainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä,
että päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe
ja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa:
'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme
yhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin
liittämään yhteen kuin päivänvalo.'"
Janen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja
niiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta
vastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi
aina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti
hänen tuolilleen.
"Sisar Rosemary", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli
hänen äänensä sävyn, "on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle,
mitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että
sitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen
kerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on
näkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä
kuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne.
Mutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?"
Hänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi
tuolinsa.
Ja Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän
oli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain
välikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa
-- Janen rakkaus -- voisi merkitä hänelle -- sokealle. Hän unohti,
että Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan
sisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin
osaaottavainen ja uskollinen. Ja -- voi, rakas Garth parka! Ja
senkin rohkea, julkea sisar Rosemary! -- Garth tietysti teki sen
johtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane
tunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja
hänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.
Hän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. "Minä
luulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle",
sanoi hän, "mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan
hyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä."
Garth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän
äskeistä ajatustansa.
"Hyvä neiti Gray", sanoi hän innokkaasti, "älkää vaan pitäkö minua
tungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut,
eiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies."
Sisar Rosemary nauroi. "No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri
onnelliseksi voi sanoa", virkkoi hän, "ainakaan siihen katsoen, mitä
hän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos
hänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut
välillemme -- kokonaan minun syyni -- eikä hän salli minun selittää
sitä."
"Mutta hän on typerä hullu!" huudahti Garth. "Oletteko te ja hän
kihloissa?"
Sisar Rosemary empi. "Emme me oikeastaan kihloissa ole", sanoi hän,
"vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan
meistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta." Garth tiesi, että
joissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi
"pitävät seuraa keskenään", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka
sanoo menevänsä "vähän ulos kävelemään", molemmat varsin kuvaavia
lausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin
syrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin,
niin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa
vierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina
ajatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin
hän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi,
kuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys,
mihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta
ei ollut tietävinään "julkisesta salaisuudesta". Oli miten tahansa,
hyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka
oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma "poikansa"; ja tämä
todettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin
pelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle
eikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi,
aivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa
saavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli
niin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja
tätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä
tullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken
selittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n
varassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi
hänet pois.
"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa
paikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä
tapauksessa tehtäisiin poikkeus", sanoi Garth.
"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte", virkkoi
tohtori Rob suorasukaisesti. "Jos tahdotte aina pitää hänet, niin
varatkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän
kyllä huolii teidät!"
Niin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan
arkaluontoisen tilanteen varpaille.
Garth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei
onnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja
askareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen
ammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui,
että erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi
ajatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi
höperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen
hän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden
herkkään ilmapiiriin.
Sitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.
Miksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut?
Miksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja
hellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet
ainiaan luonansa pimeydessänsä. _Hän_ ei pitäisi häntä "vain nuorena
poikana"... Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki
mukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän.
Mutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: "Ja ääni olisi aina
Janen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä
milloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin
ja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren
kanssa, mutta rakastaa yhä Janea..." Mutta silloin Garth huudahti
kauhistuneena: "Mene tiehesi, kiusaaja!" ja hän selviytyi voittajana
taistelusta.
Mutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt
sisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota
sisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla
mieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo
nuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli
syypää hänen omaansa -- ei syypää, vaan sen aiheuttaja.
Hän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina
hänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja
laskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan
olemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.
"Neiti Gray", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis,
poikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet
aivan vastustamattomana, "on ollut kovin ystävällistä, että olette
kertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä
mustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on
teidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa,
sillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta
tunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja
minä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä
koskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne
minulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan.
Te, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus
siellä merkitsee."
Garth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi
jännittynyttä odotusta.
"En voi antaa, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin
äänin. "Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää
näyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin
sokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua."
Garth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri.
Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä
oli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten
yläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun
hän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova
koulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.
Garth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.
"Sanokaa minulle", virkkoi hän, "sanokaa, onko hän -- kuinka rakas hän
on teille?"
Jane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta
rakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.
"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni", vastasi hän.
"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?"
Jane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin
ojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: "Hän rakasti
minua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen."
"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?"
"Oi, ei!" sanoi sisar Rosemary murtuneella äänellä. "Pelkään, että olen
kadottanut hänen rakkautensa oman epäilykseni ja erehdykseni vuoksi."
"Ette koskaan! Ei ikinä!" sanoi Garth. "'Rakkaus ei koskaan häviä!'
Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Saattaapa jonkin aikaa näyttää siltä,
kuin se olisi kuollut ja haudattu. Mutta sitten koittaa pääsiäisaamu,
ja katso! rakkaus elpyy uudelleen! Onneton rakkaus, epätoivoinen,
kärsivä, on kuin lintu, jonka siivet ovat kastuneet. Se ei voi lentää;
se ei voi kohota. Se hypähtelee maassa ja piipittää surkeasti. Mutta
jokainen siipienräpytys ravistaa pois vesipisaroita, jokainen hetki
auringonpaisteessa kuivattaa hentoja sulkia, ja ennen pitkää se
lennähtää puunlatvaan voimistuneena kylvystä, joka ensin näytti vieneen
siltä koko sen lentokyvyn."
"Voi, -- kunpa minun rakas ystäväni voisikin kuivata siipensä", huokasi
sisar Rosemary. "Mutta pelkään niin, että tein vielä pahempaa. Minä
leikkasin ne. Ei, vieläkin pahempaa -- minä katkaisin ne."
"Tietääkö hän, että te nyt itse tunnette tehneenne pahasti?" kysyi
Garth lämpimästi.
"Ei", vastasi sisar Rosemary. "Hän ei suo minulle tilaisuutta selittää
eikä sanoa, kuinka väärin hän tekee sekä itseänsä että minua kohtaan
ajatellessaan minun menettelystäni siten kuin hän nyt ajattelee."
"Tyttö parka!" sanoi Garth, äänessä ymmärtämystä ja osanottoa. "Minun
omat kokemukseni ovat olleet niin surullisia, että voin ymmärtää niitä,
joiden uskollisen rakkauden tie ei kulje myötämaata, vaan on okainen
ja kiviä täynnä. Mutta seuratkaa neuvoani, neiti Gray. Kirjoittakaa
hänelle ja tunnustakaa avoimesti kaikki. Älkää salatko mitään. Kertokaa
koko asia aivan niinkuin se oli. Kuka tahansa mies, joka todella
rehellisesti rakastaa, uskoo teidän selityksenne ja on kiitollinen
siitä. Toivon vain, ettei hän ryntää heti tänne ja vie teitä minulta!"
Jane hymyili kyynelsilmin.
"Jos hän minut tahtoo, on minun mentävä hänen luoksensa", sanoi sisar
Rosemary.
"Kuinka minä pelkään sitä päivää", jatkoi Garth, "jolloin te tulette
ja sanotte minulle: 'Nyt, nyt minun on mentävä.' Ja tiedättekö, olen
toisinaan ajatellut -- olettehan tehnyt niin paljon minun hyväkseni
ja käynyt niin suuriarvoiseksi minulle -- olen toisinaan ajatellut --
voin sen nyt suoraan sanoa -- että usein eräs keino on tuntunut sangen
läheiseltä saadakseni pitää teidät ainiaan. Te olette ylenmäärin kaiken
sen arvoinen, mitä mies voi teille tarjota, kaiken sen hellyyden, mitä
hän voi osoittaa. Ja koska en teidän veroisellenne milloinkaan voisi
tarjota muuta kuin parhaani, tahdon ilmaista teille, että sydämeni
sisimmässä aina säilytän erään rakastamani naisen kuvaa. Kaikki muut
himmenevät vähitellen. Sokeudessani tuskin enää selvästi muistan,
minkä näköisiä olivat ne monet kauniit kasvot, jotka maalasin ja joita
ihailin. Kaikki ne ovat, mitkä enemmän mitkä vähemmän, epäselvinä ja
hämärinä mielessäni. Mutta pimeyden synkentyessä tämä kuva, Jumalan
kiitos, käy yhä kirkkaammaksi. Se säilyy elämäni loppuun asti, vielä
kuolinhetkelläni näen _sen naisen kasvot, jota minä rakastan_. Te
sanoitte 'rakasti' puhuessanne miehestä, jonka kuvaa sydämessänne
säilytätte, kun ette ole varma hänen nykyisistä tunteistaan. Minä en
voi sanoa 'rakastaa' enkä 'rakasti' hänestä, jolla sydämeni on. Hän
ei ole koskaan minua rakastanut. Mutta minä rakastan häntä niin, että
minun on mahdoton antaa 'parhaintani' toiselle naiselle. Jos minä
arvottomista, itsekkäistä pyyteistä taipuisin pyytämään jotakuta toista
vaimokseni, tekisin hänelle ääretöntä vääryyttä. Sillä hänen kasvonsa,
joita en milloinkaan näkisi, olisivat tyhjän veroiset minulle. Aina
vain nuo yhdet kasvot pysyisivät kirkkaina pimeydessäni. Hänen äänensä
olisi vain sitä mukaa rakas, kuin se muistuttaisi sen naisen ääntä,
jota rakastan. Ystäväni, jos te joskus rukoilette puolestani, rukoilkaa
silloin, etten milloinkaan tulisi niin halpamaiseksi, että pyytäisin
jotakuta naista avioliittoon, sillä vain akanoitahan minä enää voisin
hänelle tarjota."
"Mutta --", sanoi sisar Rosemary, "hän, jonka syy on, että muut voivat
saada ainoastaan akanoita, mitä hän itse, hän, joka olisi voinut saada
koko vehnänjyvän, sen hienon, täyteläisen sisuksen --?"
"Hän", sanoi Garth, "ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi
hyvä Jumalani, te pikku tyttö --! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla
mitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!" Voihkaisten peitti Garth
kasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä
Garth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.
"Taas", sanoi hän, "minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin
Brandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran,
kun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö
mihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö
mitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja
katsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En
voi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin --
minua _ei voi_ pettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on
lähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina
ja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni,
on niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen
rakkautensa tekevän -- -- -- Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä -- ja
se on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin
tuhansia penikulmia välillemme -- ja olen varma, ettei ole kuin
muutama askel... Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai
olenko tulemaisillani hulluksi?... Neiti Gray! _Te_ ette petä minua.
Tarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa,
olemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja
minua?"
Jane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät
kiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi
hänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä.
He olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen
ojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää
tukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin
kätkettyinä.
Garthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion
syvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.
"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary,
"kuin _te_ ja -- _minä_."
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.