"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette
selittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te
olisitte voinut sanoa niin paljon!"
Pyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä
pengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle.
Kaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat
keskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia
suurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson
ja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen
päivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän
tyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.
"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen
pitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä
korkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai
otaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen
ihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte,
Jane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä
suinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin
sanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua."
"Hänen syliinsä olisin pudonnut", sanoi Jane välittömästi, "ja siinä
olisin mieluummin kuin millään jalustoilla."
"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö", vastasi tohtori. "Luultavinta on,
että olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään
pikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes
pikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen
lähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla
rynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia", jatkoi tohtori puhettaan
ja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. "Astutte vielä kävylle ja
syöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen
esimakua."
"Voi, Dicky", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja
painoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, "en
ymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette
raastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi,
ja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein
kuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan,
että lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja
jätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan."
"Niin -- väärin te teitte", sanoi tohtori, "mutta kuka on sanonut,
että jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi
jotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä.
Kun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja
lausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille,
kuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän
luonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen
voi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa
teille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin
tänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen."
"Ja mitä te luulette minun tunteneen?" kysyi Jane liikuttavasti.
"Te tunnette yhä olevanne oikeassa -- osaksi ainakin", vastasi Deryck.
"Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte
siitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on
sanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa
anteeksi?'"
"Mutta menettelinhän parhaani mukaan", sanoi Jane. "Ajattelin häntä
ennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien
onnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan."
"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa
itseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen
rakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun
oikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus -- äidinrakkautta
lukuunottamatta -- on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille
olisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden.
Silloin itsekkäisyys menisi menojaan."
"Voi minua!" huoahti Jane. "Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin
tässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole
oikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei
äänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi."
"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa", sanoi tohtori.
"Ei, en tahdo!" huudahti Jane tuimasti. "Olisinko kaiken tämän
kestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?"
"Hyvä tyttö, tämä ehdontahtoinen sokeutenne käy hermoillenne. Pitäkää
varanne, ettei siitä tule enemmän harmia kuin hyvää. Väkevät lääkkeet
--"
"Hiljaa!" kuiskasi Jane. "Kuulen askeleita."
"Kuulette aina metsässä askeleita, jos niitä kuuntelemaan rupeatte",
sanoi tohtori; mutta puhui hiljaa ja istui ääneti, kuunnellen.
"Kuulen Garthin askelet", kuiskasi Jane. "Voi, Dicky, menkää katsomaan
tuonne kallionkärjelle. Sieltä näette tielle."
Tohtori nousi levollisesti ja meni katsomaan tielle päin, jota he
olivat nousseet. Sitten hän tuli takaisin Janen luo.
"Aivan oikein", sanoi hän. "Onni suosii meitä. Dalmain nousee tietä
Simpsonin kanssa. Parissa minuutissa he ovat täällä."
"Onni suosii? Dicky rakas, eihän tämän onnettomammin voi käydä?" Jane
oli sieppaamaisillaan pois siteen, mutta tohtori ennätti estää.
"Älkää toki", virkkoi hän. "Älkää viime tingassa pilatko asiaa. Kyllä
minä voin pitää teidät molemmat sokeat erillänne. Luottakaa minuun,
pysykää sokeana -- tarkoitan, istukaa hiljaa. Ettekö te voi ymmärtää,
miksi sanoin onnen suosivan meitä? Dalmain tulee kuulemaan minun
mielipiteeni asiasta. Saatte kuulla sen samalla. Minulta säästyy
aikaa, ja te saatte itse kuulla, miten se häneen vaikuttaa. Nyt, olkaa
hiljaa. Minä lupaan, ettei hän istu syliinne. Mutta jos liikahdatte,
täytyy minun sanoa, että te olitte jänis tai orava, ja heittää käpyjä
niskaanne."
Tohtori nousi ja asteli tietä kohden.
Jane jäi sokeana istumaan.
"Halloo, Dalmain", kuuli hän tohtorin huutavan. "Osasitte tulla tänne
ylhäälle? Ihanteellinen paikka. Simpson saa kaiketi mennä pois? Ottakaa
minun kädestäni kiinni."
"Kuten näette", vastasi Garth. "Minulle sanottiin, että te olette
täällä ylhäällä, ja tulin jäljessänne."
He kiersivät yhdessä viimeisen polvekkeen ja astuivat aukeamalle.
"Oletteko yksin?" kysyi Garth ja pysähtyi. "Luulin kuulleeni puhetta."
"Niin kuulittekin", vastasi tohtori. "Puhuin erään nuoren naisen
kanssa."
"Minkä nuoren naisen kanssa?" kysyi Garth.
"Sangen mukavan ja hauskan nuoren naisen kanssa", vastasi tohtori,
"mutta koko lailla itseensäottavaisen, luullakseni."
"Tiedättekö nimeä?"
"Jane", sanoi tohtori välinpitämättömästi.
"Ei Jane", sanoi Garth nopeasti -- "vaan Jean. Tiedän hänet --
puutarhurin vanhin tytär. Tyttö raukka, häntä kaikenlaiset perhehuolet
painavat."
"Hän näyttikin alakuloiselta. En tietänyt, että perhehuolet olivat
syynä. Istukaamme tälle puunrungolle. Vieläkö saatte mieleenne kuvaa
tästä näköalasta?"
"Kyllä", vastasi Garth, "tunnen sen niin hyvin. Mutta ihan minua
kauhistaa, kun huomaan, miten kuvat mielestäni katoavat: kaikki, paitsi
yksi."
"Ja mikä se on --?" kysyi tohtori.
"'Ainoan oikean' kasvot", sanoi sokea Garth. "Niinkö, ystäväni", sanoi
tohtori. "En ole unohtanut, että lupasin tänä aamuna sanoa mielipiteeni
kertomanne johdosta. Olen ajatellut sitä sangen tarkkaan ja tehnyt
useita johtopäätöksiä. Istummeko tuolle kaatuneelle puulle? Haluatteko
polttaa? Hyvä tupakantuoksu saattaa paremmalle puhetuulelle."
Garth otti savukelaatikkonsa, valitsi savukkeen, sytytti sen
huolellisesti ja heitti palavan tikun suoraan Janen ristissä oleville
käsille.
Ennen kuin tohtori ennätti apuun, oli Jane jo hymyillen heittänyt sen
menemään.
"Jopa on hermot!" ajatteli Deryck ihastuneena.
"Yhdeksänkymmentäyhdeksän naista sadasta olisi kirkaissut ja niin
ilmaissut läsnäolonsa. Totisesti, hän ansaitsee voiton."
Äkkiä Garth kavahti pystyyn. "Luulen, että meidän on parempi tuolla
toisella rungolla", sanoi hän odottamatta. "Siellä on ainakin
päivänpaisteisempaa". Ja hän meni Janea kohden.
Yhdellä harppauksella tohtori ennätti väliin, tarttui lujasti Janeen ja
veti hänet taaksensa, sitten hän ohjasi Garthin Janen paikalle.
"Kuinka tarkasti te jo arvostelette välimatkoja", huomautti hän
ja kuljetti Janea toiselle puunrungolle. Sitten hän istui Garthin
viereen auringonpaisteeseen. "Palatkaamme puheeseemme", sanoi tohtori
jotensakin hengästyneenä.
"Olemmeko me varmasti kahden?" kysyi Garth. "Minusta tuntuu kuin täällä
olisi joku."
"Hyvä ystävä", sanoi tohtori, "koska metsässä on yksin tai kahden?
Lukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee
oksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin,
näkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä
jalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää."
"Niin kyllä", vastasi Garth, "kyllä minä sen tiedän ja mielelläni
kuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand,
usein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä
päivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän -- 'ainoa oikea' --
lähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten
hänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös
ääneti."
"Milloin se tapahtui?" kysyi tohtori.
"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka
hän oli tavannut hänet -- ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja
neiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen
katseensa."
"Hyvä mies", sanoi tohtori, "ette saa ruveta pelkäämään moisia
näkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme
niiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet,
vaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he
tietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää
siis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä
luulen -- ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain -- luulen että hänen
koko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille."
"Hyvä Jumalani!" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.
Tohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin
jo muuten langennut Janen jalkoihin.
"Pysykää paikallanne, mies", sanoi tohtori, "ja kuulkaa minua. Ette
sillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan
puheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt.
Meillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan
koskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa
loisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa
kuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai
kuutamossa -- missä tahansa -- missä mieluimmin haluatte. Voitteko
silloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä
kokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen
ja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä
itsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee
yksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää
yht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko
hän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin
tyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?"
Tohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä.
Tämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin,
kasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.
Tohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen
vieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin
jatkaessa puhettaan:
"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen
kauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö
ollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa
jonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?"
"Ei", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. "Sellainen otaksuma on
liiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti
olisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta.
Päätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi
rauhoittanut hänet."
"Rakkaus on sokea", huomautti tohtori tyynesti.
"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat", huudahti Garth tuimasti.
"Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja
riemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota."
"Ette siis hyväksy minun teoriaani?" kysyi tohtori.
"En selitykseksi omaan kohtaani", vastasi Garth, "sillä minä tiedän,
että hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen
yläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan
oman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista
vaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee -- kuinka
tunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta
saada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen -- ei mies
voisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee
häntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani
nyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun
laitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?'
-- niin, en kertonut sitä teille illalla -- vaikutti tämä äkkinäinen
ajatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni
tuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen."
Hiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän
ei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein
hän lausui:
"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. --
Luuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana
vastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?"
"Ooh, ei", sanoi Garth painokkaasti. "Paljon pitemmälle olimme jo
päässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän
on liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut.
Ja lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten
vuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni,
lähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut."
"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?" kysyi tohtori,
"Olisin", sanoi Garth verkkaisesti. "Olisin mennyt ja olisin antanut
anteeksi -- sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi
ollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin."
"No niin", jatkoi tohtori, "toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte,
että tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja.
Teidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona
pitkänä yönä -- muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen,
kaihoava rakkaus hänelle oli -- rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä
peloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin
kasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä
vastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa
ja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia
pettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä
todella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun."
Vastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä,
odottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi
osannutkaan.
Hiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.
Se tuli. "Ei", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. "Siinä
tapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti
hänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni
naiselle."
Tuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka
eivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.
Tohtori puhui. "Rakas poika", virkkoi hän kovin sydämellisesti,
"minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani,
että tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea'
mies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne.
Kenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi
sanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja
kuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on
sellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä
ankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?"
"Ei ikinä!" sanoi Garth. "Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en
kerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun
en silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi
tuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen
sääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten,
olen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen
olette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani,
en nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös
todistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja
himmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin
paljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut,
koska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin.
Jätetään se nyt."
"Ja te jäätte yksinäisyyteenne", sanoi tohtori surullisesti.
"Pidän yksinäisyyttä turhia toiveita parempana", vastasi Garth. "Kas
niin! Kuuluu soitettavan aamiaiselle, Brand. Margery tulee pahalle
tuulelle, jos annamme hänen pyhäruokansa odottaa."
Hän nousi ja käänsi sokeat kasvonsa näköalaa kohti.
"Voi, kuinka hyvin sen tunnen", virkkoi hän. "Kun neiti Grayn kanssa
istumme täällä ylhäällä, kertoo hän minulle kaikki, mitä näkee, ja minä
kerron, mitä hän ei näe, mutta minkä minä tiedän siellä sentään olevan.
Hän harrastaa taidetta ja häntä huvittaa samat asiat kuin minuakin.
Minun täytyy pyytää teitä antamaan kätenne, Brand, vaikka tie on leveä
ja tavallaan hyväkin. Täytyy olla varovainen. Olen pari kertaa ollut
menemäisilläni nurin ja lupasin neiti Graylle -- -- -- Tie on leveä.
Niin, me voimme kyllä kulkea kaksi rinnatusten, kolmekin, jos tarvis
vaatisi. Oli hyvä, että tämä tie tuli tehdyksi. Tätä oli ennen vaikea
kiivetä."
"Kolmekin rinnatusten", sanoi tohtori. "Niin voisikin -- jos tarve
vaatisi." Hän astui muutaman askelen Janen luo, nosti hänet istumasta
ja pisti hänen kylmän kätensä vasempaan käsikoukkuunsa. "No, ystäväni,
vasen puoli on teille sopivampi, niin saa keppi olla oikeassa kädessä."
Ja niin he lähtivät kulkemaan metsästä tuona kevätkesäisenä, kauniina
pyhäaamuna; ja tohtori kulki ryhdikkäänä noiden kahden särkyneen
sydämen välissä yhdistäen ne toisiinsa, mutta myös erottaen ne
toisistansa.
Yht'äkkiä Garth pysähtyi ja kuunteli. "Olin kuulevinani muitakin
askelia kuin teidän ja minun", sanoi hän.
"Metsä on täynnä askelten ääniä", sanoi tohtori, "aivan samoin kuin
sydän on täynnä kaikuja. Jos seisotte ja kuuntelette, kuulette mitä
haluatte niin toisaalta kuin toisaaltakin."
"Ei seisota sitten", sanoi Garth, "sillä kun entisaikaan vähän
myöhästyin aamiaiselta, sain Margeryltä aika kyytiä."
Kahdeskymmeneskuudes luku.