Tohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli
sanonut: "Sitten -- se tapahtui", kun _hän_ oli ennättänyt tähän
kohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen
kuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten
alakuloinen nuori ääni jatkoi:
"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin,
ettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin,
että olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut,
niinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen,
oi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen
vähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut
toinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän
vaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan
ajatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku
ihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät
kestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä.
Mutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole
älynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa,
jos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma,
että siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen
leimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan
noin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta,
selittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää,
minä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt
vähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen."
Tohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi
tutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä
hänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.
"Oletteko varma siitä?" kysyi hän hiukan äreästi.
"Aivan varma", sanoi Garth. "Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi -- mikä hän
oli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan,
mikä hän yhä _on_, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti.
Se sana -- ei, kaksi niitä oli -- ne sanat saivat hänet ymmärtämään.
Nyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut
luotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia
ajatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan
minulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta
ette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin
ehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli
ja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan
tavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin
hänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut
hänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli
ja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin
painoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä
naimisiin nuoren pojan kanssa.'"
Garthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut
käsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä
päättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli
ennen ollut.
Huone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui
rakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen
kauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet
olivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä,
mutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta
sen tapasi.
Tohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa
kierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin
mitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen:
"Kuinka vanha te olette?" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka
ihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin
ajatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän
oli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä.
Hän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja
sokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään
lieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä
tukahduttaa.
Oli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei
koskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.
Hän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle.
"Poika raukka", virkkoi hän, "voi, rakas poika raukka!"
Ja sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.
Kahdeskymmenesviides luku.