Syvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck
istuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä
aina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa
nummi-ilmassa.
Jane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään,
kuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten
hyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan
katkonaista.
Oli vahinko, ettei hän voinut nähdä heitä näin yhdessä istumassa,
sillä kumpikin oli erinomaisesti edukseen -- -- Garth 'smokingissa',
mikä sopi niin mainiosti hänen sorjalle vartalollensa, tohtori
moitteettomassa, uusimmankuosisessa iltapuvussa, jonka oli ottanut
mukaansa tietäen Janen iltapukujen suhteen vaativan herratuttaviltansa
tarkkaa huolehtimista. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei Jane,
aivan sananmukaisesti, edes nähnyt häntä.
Ja tohtori oli sitä paitsi itse hyvin tarkka vaatteistaan, aina
huoliteltu ja ehdottomasti kuosikas, poikkeuksena ainoastaan hänen
rakas norfolkilaisnuttunsa. Tämän hän pani yllensä aina, kun aikoi olla
"oikein hullu ja hyväntuulinen", kuten itse sanoi, vaikkakin rouva
Brand joka kerta uudestaan lempeästi koetti estellä.
Vanha norfolkilaisnuttu oli sinä aamuna päässyt kiertämään nummia Janen
seurassa. Jane oli tuntenut sen, kun tohtori otti hänet käsikoukkuunsa,
ja he olivat nauraneet yhdessä kaikille sen herättämille muistoille.
Mutta nyt kääri Simpson sitä parhaillaan kokoon pannakseen sen
matkakorjuuseen, ja perin moitteettomasti pukeutunut tohtori istui
nojatuolissa valkean edessä, pitkät jalat ristissä ja leveät hartiat
syvällä nojatuolissa.
Garth istui niin, että valkea lämmitti häntä, ja tällaisena kirkasta
kevätpäivää seuranneena kylmänä kevätiltana se tuntuikin suloiselta.
Hänen tuolinsa oli sivuittain, joten hän voi, jos tahtoi, kädellään
varjostaa kasvonsa, niin ettei hänen vieraansa nähnyt niitä.
"Niin", puhui tohtori Brand miettiväisenä, "kyllä minä hyvin
ymmärrän, että kaikki, mistä pimeydessänne saatte vaikutelmia, saa
todellisuudesta vallan eriävät mittasuhteet ja myös tuntuvasti
liioitellun merkityksen. Mutta luulen, että ajan mittaan, kunhan
joudutte tekemisiin useampien ihmisten kanssa, tarkistatte
vaikutelmanne ja arvostelunne ettekä enää ole niin arka äänille
ja muitten ihmisten kosketuksille. Nyt teidän koko hermostonne on
liikajännityksessä ja ottaa ylen herkästi vastaan kaikki ulkoapäin
tulevat vaikutelmat. Kovin herkkä hermosto liioittelee tavallisesti.
Kun ei enää ole silmiä välittämässä yhteyttä ulkomaailmaan, ottavat
toiset välittäjäaistit, kuulo ja tunto, niiltä jääneen hermovoiman
ja käyvät tuskallisen herkiksi. Vähitellen asia kyllä itsestänsä
korjautuu, ja aistimet ovat ainoastaan tarpeellisen tarkat ja terävät.
Mitä teidän pitikään sanoa, ettei sisar Rosemary milloinkaan anna
teille kättä?"
"Niin", sanoi Garth. "Mutta ensiksi tahtoisin kysyä, onko joissakin
hänen säännöissänsä tahi ohjeissansa tai siinä laitoksessa, mihin
hän kuuluu, määrätty, etteivät sairaanhoitajattaret saa antaa kättä
potilaillensa?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori.
"No, sitten sen täytyy johtua siitä, että neiti Gray vaistomaisesti
tuntee, mistä minä pidän, mistä en. Sillä siitä asti kuin hän tuli
tänne, ei hän ole antanut minulle kättä eikä ole muutenkaan koskettanut
minuun. En edes silloin, kun hän ojentaa minulle kirjeeni tai antaa
milloin yhden, milloin toisen esineen, kuten hän tekee lukemattomia
kertoja päivässä, ole tuntenut hänen sormiensa koskettavan omiini."
"Ja te olette siitä hyvillänne?" kysyi tohtori puhallellen savurenkaita
ilmaan ja tarkaten tutkivasti sokean kasvoja.
"Minä olen niin kiitollinen siitä", sanoi Garth vakavana. "Tiedättekö,
Brand, kun te ehdotitte minulle naishoitajaa, joka samalla olisi
yksityiskirjurini, tuntui minusta aivan mahdottomalta sietää naisen
kosketusta."
"Niin te sanoitte", myönsi tohtori rauhallisesti. "Enhän! Sanoinko
minä? Minähän karhuna te oikein mahdoitte pitää minua!"
"En minään", sanoi tohtori, "mutta kyllä tavallista erikoisempana
potilaana. Yleensä miehet --"
"Voi, niin kyllä", keskeytti Garth puolittain kärsimättömästi. "Oli
aika, jolloin minäkin olisin suonut pienen, hellän käden olevan
lähelläni. Ja minun täytyy sanoa, että minä kaiketi olisin ottanut
sen omaani, pitänyt sitä siinä, vieläpä suudellutkin -- kuka tietää?
Niin saatoin ennen tehdä, ajattelemattomasti kylläkin. Mutta, Brand,
kun mies kerran on tuntenut sen yhden naisen kosketuksen, sen ainoan
oikean, ja tämä kosketus on jäänyt muistoksi vain, kun hän on sitten
joutunut pimeyteen, ja tuo muisto on niitä harvoja asioita, jotka
säilyvät mielessä ja joiden säilyminen tuottaa selittämätöntä lohtua,
voitteko ihmetellä, että mies pelkää jokaista kosketusta, joka voisi
tätä muistoa himmentää, sen karkoittaa tai viedä jotakin sen ihanasta
pyhyydestä?"
"Minä ymmärrän", sanoi tohtori hitaasti. "Itse en ole kokenut
semmoista, mutta kyllä ymmärrän. Mutta -- hyvä ystävä, saanko puhua
suoraan? -- jos tuo 'ainoa oikea' -- todellakin on olemassa -- teihin
nähden on epäily luvallista, sillä niitähän on niin monta -- olisi
hänen paikkansa ehdottomasti oleva täällä eikä hänen kosketuksensa
saisi olla vain säilynyt muisto."
"Voi, sanokaa muuta", vastasi Garth sytyttäen toisen savukkeen. "Minun
on niin mieluista kuulla teidän siitä noin puhuvan, mutta itse asiassa
voisitte yhtä hyvin sanoa, että jos pengermältä on jonkinmoinen
näköala, minun pitäisi voida se nähdä. Aivan oikein, näköala on
olemassa, mutta silmäini sokeus estää minut näkemästä sitä."
"Toisin sanoen", virkkoi tohtori kumartuen matolta noukkaisemaan
tulitikkua, jota Garth ei tällä kertaa heittänyt yhtä varmasti kuin
tavallisesti, niin että se ei osunutkaan uuniin, "toisin sanoen, vaikka
hän oli 'ainoa oikea' nainen, te ette ollut 'ainoa oikea' mies."
"Niin", sanoi Garth katkerasti, mutta melkein kuulumattomasti. "Minä
olin vain 'nuori poika'."
"Tai te luulottelitte, että te ette ollut", jatkoi tohtori, ikään kuin
ei olisi kuullutkaan viimeistä huomautusta: "On aivan selvää, että te
olette 'ainoa oikea' mies tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle, ellei
joku toinen ole ennättänyt ennen teitä. Mutta tarvitaan aikaa ja
kärsivällisyyttä osoittamaan hänelle, että niin on asian laita."
Garth suoristautui ja käänsi ylen hämmästyneet kasvonsa tohtoriin päin.
"Sepä on omituinen käsitys! Tarkoitatteko todellakin, mitä puhutte?"
"Ehdottomasti", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. "Jos
erotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot,
tuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset -- toisin sanoen toisensa
pelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain
vertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina
kaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista,
henkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman
teennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja
vailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on
miehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy
huutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä,
on mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla
itseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus
valtaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin
sarastava päivä."
"Oi, Jumalani", kuiskasi Garth murtuneesti, "juuri niin se oli. Eedenin
yrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei
mitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minun _vaimoni_, nimitin
häntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi',
jota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä
teidän hullu teorianne merkitsee, Brand?"
"Pitää paikkansa", vastasi tohtori tyynesti. "Eeva säikähtyi onnensa
suuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni
Aatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista
teorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla
lähtenyt tavoittamaan häntä kiinni."
Garth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.
Tuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen
käsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran
hänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen
kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori
hikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.
"Voi, Brand", virkkoi hän, "minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki
on niin vaikeata näin sokeana."
Tohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat
sillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet,
että hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen
leikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi
kuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä
kahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä
ratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös
hellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä
kasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia
sanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun
laskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'.
Mutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä,
toivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita,
avuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi
katseensa tulennokseen. "Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän
olevan hullun", sanoi tohtori tyynesti.
"Olenko minä -- olinko minä -- hullu?" kysyi Garth.
"Mitenkä minä voin sen päättää?" vastasi tohtori. "Kertokaa minulle
koko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman
mielipiteeni." Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista
ja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja
herätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua
tulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.
Garth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa
ja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän?
Voisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa
miehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi
naisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.
Garth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa.
Voisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä
kuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi
oikeaksi'.
Jos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth
päättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti
hiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti
tulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli
hiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.
Garth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin
tulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana
hetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:
"Pois kateet poista, rauha suo.
Sun ohjaukses' turvan tuo."
Hän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.
"Brand", sanoi hän, "jos minä nyt teidän ystävällisestä
kehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani,
lupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?"
Tohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se
yhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.
"Ystäväni", sanoi hän, "en koskaan koeta arvailla ihmisten
salaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei
miellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne
tunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä
ja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin
ajatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän
salaisuuksiaan."
"Kiitos", sanoi Garth. "Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta
velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita."
"Ehdottomasti", sanoi tohtori. "Paitsi jos hän itse tahtoo sen
ilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena.
Jatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä."
"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin", alkoi Garth.
"Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. --
Olin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja
tapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin
piireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä,
viihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja
niin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle -- ja
monelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään
olisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut
kaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille.
Jos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän
asettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat
olla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan
täytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava
se ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi
lähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan
mikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan
metsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin,
ettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä
vieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä.
Häntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli -- niin, hän oli --"
Tohtori näki Garthin huulilla pyörivän: "vain Jane", ja tiesi myös
hyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä
nimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi
tyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: "Vain sitä oikeata lajia.
Niin, minä ymmärrän. No?"
"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin", jatkoi innokas,
nuortea ääni. "Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki
kauniit naiset -- olivat he minkäkaltaisia tahansa -- hurmasivat
minut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan
maalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin
vanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin
avioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule,
että tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista,
joka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin
heidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen
minun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja
johtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria
pidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin
meni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon
vanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä
itse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni.
Sitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan:
ainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli
rouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma
oli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta
pyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he
olisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää
kaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset
itse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni,
ei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni."
"Kelpo poika", virkkoi Deryck Brand nauraen. "Kylläpä teitä sitten on
aika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä."
"Näettehän", jatkoi Garth, "kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se
koskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini,
joka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä
kotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes
painan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää
arkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja
nuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat
asiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. --
Hän -- 'ainoa oikea' -- ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla
vanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja
avomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää
häntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin -- tapahtui jotakin --
en voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on.
Mutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä
hänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen
hellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen
ihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei
mikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen
rinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei
janota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin
tarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei
tuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä."
Sokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä
menneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.
Tohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän
sanoi: "No, ja --?"
"Niin", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että
oli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden
asuinsijaksi. "En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin
rakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen
läsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä,
ja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä."
Garth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden
hiljaisessa muistelemisessa.
Tohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: "Oliko hän sievä nainen?
Kaunis?"
"Sievä nainen?" matki Garth hämillään. "Taivasten tekijä, ei! Kaunis?
Siinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa."
"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?"
"Minä _olen_ maalannut hänet", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan
hellä väre, ja "molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne
lopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista
aikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole
nähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa
niiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun
hävitettävikseni."
"Ja kuka se on --?" uteli tohtori.
"Sisar Rosemary Gray", sanoi Garth.
Tohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. "Kyllä
valintanne hyvä on", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa,
jotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. "Sisar
Rosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme
pitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?"
Mutta Garth näytti hämilliseltä. "En minä tiedä," vastasi hän
verkalleen. "En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona
valoisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen,
sielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa
kaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden
asuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin
selittämättömän rakkaaksi."
"Ymmärrän sen", sanoi tohtori hiljaa. "Niin, rakas ystäväni, minä
ymmärrän sen." (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä
silmilläsi!)
"Kului muutamia ihania päiviä", jatkoi Garth. "Huomaan nyt silloin
eläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'.
Minusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni
juolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me
lauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä,
sen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme
mielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme
puhuneet itsestämme, sillä me _tunsimme_ -- ainakin minä tunsin ja,
Jumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet,
tuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka,
jota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret
miehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina
toisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita
ja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla
ja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle
selvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti
valiohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua
kuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä,
saattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa,
vartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella
runsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon,
hellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja
minun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena,
jommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan -- ylvään ja suloisen
naisellisena."
"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa
kuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä", mietti tohtori.
"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi", jatkoi Garth, "ja
tapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon
muitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista,
ja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina
yhdessä, ja kun hänkin -- 'ainoa oikea' -- puhui jotakin sen suuntaista
minulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani
tyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle.
Pyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli
kuutamoinen ilta."
Pitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen
ystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu
toiselle miehelle.