Kun Deryck Brand astui junasta pohjoisen sivuradan pienellä asemalla,
tähysteli hän pitkin hiekoitettua välisiltaa odottaen jokseenkin
varmasti näkevänsä siellä Janen. Oli tosin sangen varhaista, mutta
Janen tapana oli sanoa: 'sitä parempi' aina, kun oli kysymyksessä jokin
suunnitelma, joka vaati nousemaan tavallista aikaisemmin. Mutta muuta
hän ei erottanut kuin matkan päässä olevan matkalaukkunsa -- näytti
siltä kuin olisi se siihen yksinäiseen paikkaansa, mihin oli heitetty,
juuttunut iäksi -- ja vitkallisen asemamiehen, jota tieto siitä, että
oli yksin vastaanottamassa ja lähettämässä junaa, näytti kovasti
paisuttavan.
Muita matkustajia ei ollut jäänytkään asemalle, eikä muuta matkatavaraa
ollut näkyvissä. Junailija hyppäsi vaunuunsa, kun juna lähti liikkeelle.
Vanha asemamies, varjostaen silmiään vielä sangen alhaalla olevan
auringon säteiltä, katseli, kuinka juna vieri käänteestä ja hävisi
näkyvistä; kääntyi sitten vitkalleen ja katseli vastakkaiselle
suunnalle -- ikään kuin varmistuakseen, ettei toista junaa ollut
tulossa -- huomasi matkalaukun ja tallusteli sitä kohden. Hän seisoi ja
katseli sitä miettiväisenä, käänteli sitä ja tutki nähtävästi niiden
mannermaan eri hotellien nimiä ja tiedonantoja, joissa matkalaukku oli
hiljattain ollut omistajansa mukana.
Tohtori Brand ei milloinkaan hoputtanut ihmisiä. Hän sanoi aina:
"Ajan pitkään on parasta antaa heidän ottaa oma aikansa. Hoputtamalla
voitettu minuutti ei lopulta itse asiassa koidu eduksi." Mutta tämä
koski pääasiallisesti potilaita vastaanottohuoneessa, levottomia nuoria
lääkärikokelaita sairashuoneissa tai sairaanhoitajattaria, jotka aluksi
olivat liian elävästi tietoisia siitä, että hän puhui heille, niin
etteivät täysin älynneet, mitä hän heille sanoi. Hänen tapansa vielä
viime tingassa antaa ihmisille niin paljon aikaa kuin halusivat oli
kerran maksanut hänelle päällystakin, toisen kerran hän oli vähällä
jäädä junasta, mutta oli hän sillä myös voittanut, mitä eniten oli
toivonut maailmassa. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.
Joka tapauksessa hän kaipasi aamiaista tänä raikkaana kevätaamuna. Ja
hän kaipasi päästä tapaamaan Janea. Sen tähden, kun ei asemamies eikä
matkalaukku tulleet hänen luokseen, asteli tohtori niitä kohden.
"No, kuulkaa, hyvä mies!" huusi hän.
"Mitä herra tahtoo?" sanoi skottilainen asemamies.
"Minä tahtoisin matkalaukkuni."
"Olisikohan tämä teidän?" kysyi asemamies epäillen.
"On se", sanoi tohtori. "Ja me lähtisimme yhdessä kiireimmän kaupalla
Castle Gleneeshiin, jos te vain olisitte niin hyvä ja kantaisitte sen
tuonne autoon, joka näkyy odottavan tuolla edustalla."
"Minä käyn vain hakemassa kärryt", sanoi mies. Mutta kun hän palasi
varovaisesti vetäen kärryjä perässään, olivat sekä tohtori, matkalaukku
että auto jo tiessään.
Asemamies varjosti silmiään ja tähysti tielle päin. "Tottahan se nyt
vain mahtoi olla hänen laukkunsa", sanoi hän ja meni kotiin puurovadin
ääreen.
Tohtori kiiti sillä välin ylös mäkeä innokkaasti haluten mitä pikimmin
tavata Janea ja kuulla, miten asiat olivat viime päivinä kehittyneet.
Hän oli kumman levoton, kun ei tätä näkynyt asemalla. Olisi ollut
hyvin Janen tapaista olla siellä, jotta he olisivat saaneet puhella
kahden ennen perille saapumista. Hän oli jo mielikuvituksessaan nähnyt
Janen odottamassa välisillalla -- iloisena, vilkkaana, reippaana,
täynnä raikasta, tervettä voimaa, mikä todistaa hyvästä yölevosta,
miellyttävästä, aikaisesta heräämisestä aamulla ja vastikään otetun
kylmän kylvyn tuottamasta nautinnosta -- ja tuntemansa pettymys, kun ei
häntä siellä nähnytkään, täytti hänet oudoin aavistuksin. Mitähän, jos
hänen hermonsa eivät olleetkaan kestäneet jännitystä?
He kääntyivät eräässä tien mutkassa, ja Gleneeshin harmaat tornit
tulivat näkyviin korkealta toiselta puolen laaksoa nummen ulottuessa
kauaksi sen taakse ja yläpuolelle. Kun he laaksosta nousivat
nummitielle, saattoi tohtori kirkkaassa aamuvalossa erottaa Gleneeshin
laajan nurmikon ja pengermän iloisine kukkaryhmineen, sen tasaiset
hiekkakäytävät ja leveän kivikaiteen melkein äkkijyrkän syvyyden
partaalla.
Simpson oli häntä vastassa hallin ovella ja hädintuskin ennätti tohtori
ajoissa suoria sanansa, sillä vähältä piti, ettei hän kysynyt neiti
Championia. Tästä onnettoman erehdyksen mahdollisuudesta hän huomasi,
kuinka erinomaisen varovainen hänen täytyi olla sekä sanoissaan että
teoissaan siinä talossa, missä Jane oli onnellisesti välttänyt kaikki
salakarit. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos nyt
olisi tuottanut Janelle harmia.
"Herra Dalmain on kirjastossa, herra tohtori", sanoi Simpson. Ja perin
valpas ja tarkka-ajatuksinen oli se tohtori, joka seurasi palvelijaa
hallin läpi.
Garth nousi tuoliltaan ja astui häntä vastaan käsi ojennettuna, hymy
huulilla, ja niin suoraan ja haparoimatta, että tohtorin täytyi oikein
tarkastaa hänen sokeita kasvojansa ollakseen varma, että tämä vilkas
olento, joka liikkui niin vapaasti ja luontevasti, todellakin oli sama
sokea mies, jota hän oli tullut katsomaan. Samassa hän huomasi pitkän
ruskean silkkirihman kulkevan Garthin tuolin käsinojasta oveen. Garthin
vasen käsi oli hänen kävellessään keveästi liukunut sitä myöten.
Tohtori tarttui ojennettuun käteen ja pusersi sitä sydämellisesti.
"Rakas ystävä! Mikä muutos!"
"Eikö olekin?" vastasi Garth tyytyväisenä. "Ja kaiken tämän, ihan
kaiken, on saanut aikaan se verraton pikku neiti, jonka lähetitte
tänne. Minun täytyy kertoa teille, kuinka verraton hän on." Hän palasi
takaisin tuolilleen ja löysi ja veti tohtorille sen tuolin, jolla Jane
tavallisesti istui. "Tämä on hänen keksintöään." Hän irroitti rihman ja
antoi sen pudota lattialle, hieno säie jäi yhdistämään rihmaa tuoliin,
niin että hän voi nostaa sen, kun halusi. "Tällä puolella on toinen,
pianon luo johtava ja tuossa kolmas ikkunan luo. Sanokaa, kuinka te ne
erotatte?"
"Ne ovat ruskea, punainen ja oranssinvärinen", vastasi tohtori.
"Niin", sanoi Garth. "Te tunnette ne väristä, mutta minä erotan ne
hienosta vahvuuden ja punonnan erosta, jota te ette näe, mutta jonka
minä tunnen. Ja minä nautin myös värien kuvittelemisesta. Toisinaan
minä käytän kaulaliinoja ynnä muita, jotka sopivat niihin. Katsokaa,
minä tiedän ihan tarkalleen, minkä näköiset ne ovat. Tavallinen
hoitajatar olisi pannut punaista, viheriäistä ja sinistä, ja minä
olisin istunut ja kiusaantunut ajatellessani, kuinka huonosti ne
sopivat persialaiseen mattooni. Mutta hän ymmärtää, miten suuri
merkitys väreillä on minulle, vaikka en voi nähdä niitä."
"Otaksun, että te 'hänellä' tarkoitatte sisar Rosemarya", sanoi
tohtori. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen häneen."
"Tyytyväinen!" huudahti Garth. "No, mutta hänhän auttoi minut jälleen
elämään! Minua vallan hävettää, kun ajattelen, minkämoinen minä olin,
kun te viimeksi olitte täällä, tohtori -- makasin vain ja kourin
seinää, kuten vanha Robbie sanoo. Te mahdoitte pitää minua tuiki
hulluna ja raukkamaisena."
"En kumpaakaan, hyvä ystävä. Teillä oli ankarampi taistelu kuin on
ollut kenenkään meidän muiden osalla. Jumalan kiitos, että olette
voittanut."
"Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, tohtori Brand, mutta vielä
suuremmassa neiti Graylle. Olisin suonut hänen olevan täällä, jotta
olisitte tavannut hänet. Mutta hän matkusti pois loppuviikoksi."
"Pois? J-juuri nyt?" huudahti tohtori niin hämmästyksissään, että oli
toisen kerran puhua varomattomia.
"Niin, hän lähti eilen illalla. Hän viipyy loppuviikon jossakin täällä
naapuritalossa. Ei hän sanonut menevänsä kauaksi ja lupasi olla täällä
varhain maanantai-aamuna. Hän tuntui haluavan hiukan vaihtelua ja piti
nyt tilaisuutta sopivana, kun te olette luonani suurimman osan aikaa.
Minun täytyy sanoa, Brand, että te olette aivan liian hyvä, kun tulitte
tänne näin kauaksi katsomaan minua. Teidän kaltaisenne miehen teoksi se
on melkein masentavaa minulle."
"Ei kannata masentua, poikaseni, ja vaikka minä oikeastaan tulin
katsomaan teitä, on minulla täällä lähellä hoidossani toinenkin vanha
ystävä, johon olen hyvin kiintynyt. Mainitsen tämän vain ollakseni
täysin rehellinen ja lievittääkseni teiltä sen ajatuksen painoa, että
olisitte ainoa potilaani."
"No niin, kiitos!" sanoi Garth. "Se lievittää omaatuntoani, mutta
ei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan
puhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi
pidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand --" Garth lehahti punaiseksi ja
epäröi -- "olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana,
kun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella
teidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä -- minä syön aina yksin.
Simpson ainoastaan on tarjoamassa."
Hän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta
hänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: "Niin,
niin tietysti", sai Garthin lisäämään: "En voi pitää edes neiti
Grayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella,
kuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan
tiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai
kaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta."
"En, en voi kuvitella", sanoi tohtori. "Eikä kykene kukaan, joka ei ole
sitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin
sisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen."
Garth punastui jälleen. "Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani,
auttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee
olemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka
selittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni
silminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani.
Tiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun -- ei edes
antanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä
tavoin minä tunnen hänet _sieluksi_ ja _ääneksi_, en miksikään muuksi.
Mutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu,
etten voisi elää ilman häntä."
Garth soitti ja Simpson tuli sisään.
"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska
tahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin
minä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin,
kun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko
nyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle,
rauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta."
Tohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa.
Sitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti
yhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä
kojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä
kelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki
heti kysymyksensä.
"Ruukkupannussa", vastasi vanha Margery. "Mutta tahtoisitteko olla hyvä
ja tulla minun kanssani, herra tohtori -- hiljaa -- kun olette syönyt
aamiaisenne."
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi
ja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä.
Noustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi
tärkeänä: "Ei sillä niin ole väliä, _millä_ sen keittää, vaan _kuinka_
sen keittää." Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten
sanomaan: "Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua -- juuri
jauhettua -- ja kiehauttaa nopeasti --", sanoi vanha Margery, kun
koko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi
pitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu
matto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.
"Minne te minua viette, Margery emäntä?" kysyi tohtori koettaen
sovittaa astuntansa hänen mukaansa -- ottaen askelen, kun hän otti
kaksi.
"Saatte nähdä, kun päästään perille, tohtori Deryck", virkkoi
Margery. "Mutta ei saa koskaan sekoittaa metallilusikalla. Pankaa
kahvi ruukkupannuun, kaatakaa kiehuvaa vettä päälle, sekoittakaa
sitä puisella lusikalla ja antakaa hautua hellanreunalla kymmenisen
minuuttia; poro laskeutuu pohjaan, vaikkette luulisi, ja sitten saa
kaataa -- hyvältätulevaa, väkevää ja kirkasta kahvia. Koko salaisuus:
juuri paahdettua, juuri jauhettua ja juuri kiehautettua -- eikähän
siinä tietysti saa kitsastella papujakaan."
Vanha Margery pysähtyi käytävän päähän erään oven taakse ja koputti
hiljaa. Sitten hän katsoi tohtoriin, käsi ovenrivassa ja uskollisissa
skottilaisissa silmissä vakavanvaroittava ilme.
"Älkää vain unohtako: puinen lusikka, herra tohtori."
Tohtori katsoi alaspäin vanhoihin ystävällisiin kasvoihin, jotka
hämärässä olivat kääntyneinä häneen päin. "En minä sitä unohda, Margery
emäntä", sanoi hän vakavana. Ja raoittaen ovea kuiskasi vanha Margery
salaperäisesti sisälle: "Tohtori Deryck, neiti Gray", ja johti tohtorin
pieneen, kodikkaaseen huoneeseen.
Iloinen valkea paloi pesässä. Sen edessä, korkeaselkäisessä
nojatuolissa istui Jane, jalat ristikolla. Tohtori saattoi nähdä
ainoastaan hänen päälakensa ja harmaat polvensa, mutta tunsi hänet
hyvin niistäkin.
"Voi Dicky!" huudahti Jane, äänessä suurta kiitollisuutta, "tekö siellä
olette? Tulkaa sisään ja pankaa ovi kiinni. Olemmeko kahden? Kiertäkää
pian tuolta ja antakaa minulle kätenne, ettei minun tarvitse kopeloida
teitä etsimään."
Tuokiossa oli tohtori roihumatolla, laskeutui toiselle polvelleen
suuren nojatuolin eteen ja tarttui häntä kohden ojennettuihin,
haparoiviin käsiin.
"Jeanette!" virkkoi hän. "Jeanette!" Hämmästykseltä ja liikutukselta
hän ei voinut muuta sanoa.
Janen silmät olivat siteissä. Musta, nelinkertainen silkki oli tiukasti
sidottuna pään ympäri solmuun pehmeälle nutturalle. Oli jotakin
liikuttavan avutonta hänen kookkaassa, voimakkaassa olennossaan, kun
hän pienessä, iloisessa huoneessa istui näin yksinään, tekemättä mitään.
"Jeanette!" virkkoi tohtori kolmannen kerran. "Tämäkö on teidän
matkustamistanne?"
"Rakas ystävä", sanoi Jane, "minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi.
Voi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan
häntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole
milloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo
tyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta.
Siksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja
Simpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna.
Simpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan
tai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata
menisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen
avuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista
on! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys -- se on kuin mustana verhona aina
edessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen
seinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi --
penikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä
kuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä
kuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain
kalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät
ne hulluksi, kun ei voi _nähdä_, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että
puhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he
ovat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni
tuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa
selkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. -- Voi, ja herätä
aamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken
juuri kokenut, miltä se tuntuu -- aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen
ennen päivällistä -- ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään
huomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä
tavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan!
Ja sitten ruoka-ateriat -- --"
"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?" Tohtorin ääni kuulosti
jännittyneeltä.
"Tietysti", sanoi Jane. "Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä
ihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen
sitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä
palanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen
ruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En
yhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa.
Mutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin
tiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta
hankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta
keinoa!"
"Niin kai", sanoi tohtori tyynesti, "teidän täytyi niin tehdä." Jane ei
pimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa
lisäsi: "Koska te olitte juuri _te_, rakas ystävä, niin ei ollutkaan
muuta keinoa."
"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden,
Deryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai
hullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä
toivon -- jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle -- että tämä on
ainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika,
luuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?"
Oli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi
sitten: "No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan
herttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi,
jos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt
minulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?"
"Silloin vain kun pesen kasvoni", vastasi Jane hymyillen. "Luotan niin
paljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni.
Ja viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut
nukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen
aamunkoittoa."
"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?"
Jane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.
"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika", vastasi hän hiljaa.
"Mutta Jeanette", huudahti tohtori närkästyneesti. "Tottahan minä
saan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te
kokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?"
"En, en", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin
liikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. "Ettekö te ymmärrä, hyvä
ystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen
kovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat
ystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee
heidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain
hämärästi. Deryck, juuri siksi, että _on_ niin kovaa kuulla teidän
ääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä
on minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa:
'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon
voida sanoa: 'Hän tuli ja meni -- paras ystäväni -- enkä minä nähnyt
häntä ensinkään.'"
Tohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen.
Jane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odotti
kärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan.
Sitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.
"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!" sanoi
hän. "Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy
taipua."
Jane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. "Kas niin, rakas poika",
sanoi hän, "nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että
te voitte olla melkein itsekäs."
"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma", sanoi tohtori.
"Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla
läheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan
kaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta,
usein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla
-- semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät
ystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan
palan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta
luontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä
hakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle.
Ei? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä
hakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn.
Mutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee,
sillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin
pengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea
te olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella
nummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja
toista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte
'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita
vanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä,
Jane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!"
Kahdeskymmenesneljäs luku.