Ahdistavan hiljaisuuden, mikä vallitsi kirjeen sulkemisen ja osoitteen
kirjoittamisen jälkeen, keskeytti tohtori Robin iloisa ääni.
"Kumpi on tänään potilaana? Neitikö vai herra? Ahaa, ei kumpikaan,
nähdäkseni. Molemmat näyttävät itse terveydeltä ja saavat tohtorin
ymmälle. Ulkona kevät, sisällä kesä", jatkoi tohtori iloista puheluaan
ihmetellen, miksi kummankin kasvot olivat kalpeat ja hämmennyksissä
ja miksi ilmassa oli kärsiväin sydänten tuntua. "Flanellipuku tuo
mieleen vene- ja muut huviretket, ja mitä näen, sisar Gray on luopunut
merinostansa ja ottanut sievän sinisen pesupukunsa. Onhan se paljon
pukevampi, ehdottomasti, mutta älkää kylmetyttäkö itseänne ja pitäkää
kaikella muotoa huolta ruokahalustanne. Tässä ilmastossa ihmisen täytyy
syödä kovasti, mutta teidän painonne on ilmeisesti vähentynyt viime
aikoina. Emme me saa sentään pyrkiä _liiaksi_ keijukaiskevyeen kokoon!"
"Miksi te aina ärsytätte neiti Grayta hänen pienuudellaan, tohtori
Rob?" kysyi Garth melkein suuttuneesti. "Ei suinkaan siinä mitään pahaa
ole, että on pienikasvuinen."
"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte",
sanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle,
joka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi
takaisin häneen.
"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan",
virkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: "Näettehän,
minulle hän on ääni -- ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin
mielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään
tyydyn siihen, mitä _tiedän_ hänestä, ja annan olla kuvittelematta,
mitä en tiedä. Ettekö ole huomannut -- että hän on ainoa --
lukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan,
mikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan -- niin, hän on ainoa, joka
nyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani;
ainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään
kasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa.
Mutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa."
Tämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin
huonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne
keksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.
"Kas!" virkkoi hän. "Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä
mielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?"
"Kirje on Kairosta", vastasi Garth, "mutta luulen, että neiti Champion
tällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan."
Tohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä.
"Champion?" kertasi hän. "Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän
vain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen
kanssa?"
"Miksen, kirje on juuri häneltä", vastasi Garth hämmästyneenä.
"Tunnetteko hänet?" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.
"Tunnen", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. "Tunnen kasvot
ja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla
luonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet
vieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa,
ja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta
tuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän
hetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?" Hän kääntyi ikkunaan päin
-- niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar
Rosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen
selän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin
Garthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja
jonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää,
mutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.
Tohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.
"Jaha", virkkoi hän viimein, "se muistuttaa häntä -- on selvää,
varmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei
turhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos
jalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan."
Helakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.
Hän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa
Janesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä
oli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista
mahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen
tiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen
oli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa
ja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei
sellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää
salaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.
"Missä -- milloinka?" kysyi Garth.
"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin", vastasi tohtori Rob, "jos
teitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita."
Garth ihan paloi halusta. "Onko teillä tuolia, tohtori?" kysyi hän. "Ja
onko neiti Graylla tuolia?"
"Ei, ei minulla ole tuolia", virkkoi tohtori Rob, "sillä minä aion
oikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin
minulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo
ikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti
unohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte
naisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan.
Mutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää
savuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan
se paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain?
Mistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei
välitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän
minussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa
katsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat?
'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri
saa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju
ei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä
aikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi
kerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä
buurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa.
Hän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte
uskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä
viruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat
puhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo
paranemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien
luota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut
osastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä
voin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki
työtä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit
että käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti
'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten!
Monen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli
hymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen
Janen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva
päänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä,
kun hän puhui heille? En, -- sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka
hän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi
samassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti
tai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista
ripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä.
Ja kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein
olla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen.
Kerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään
nuorukaisen -- lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni
häntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive,
ja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten
häneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta
nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!'
ja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin
äitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän
sanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat
liikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane
masentui."
Garth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa
putosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi
tiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta
ja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän
katsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi
ikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen
hätäisenä silmällä Garthia.
"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen", jatkoi
tohtori Rob, "mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän
ainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan
pääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme
ensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille.
Sillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä
nurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka
viime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi
ja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului
rysähdys -- korviasärkevä rysähdys -- ja vielä toinen rysähdys, ja
neiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden
peittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä.
Mies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä
sovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä.
Mutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä
ystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi
mies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät
sitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki,
semmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut
ylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet
sodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi
ratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani
nostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen
enempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt
hänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö
sitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten
alle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä
me kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme
pieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia
ja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä',
ja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi
minuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän
ystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli
mennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta
kaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! -- Se
olikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa.
Pian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!"
Garth kohotti päätään. "Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?"
kysyi hän.
"Tapasin", vastasi tohtori Rob. "Mutta ei hän muistanut minua. Ei
rahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta,
ei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä
miksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut
tapaavansa rintamatoveria keskellä -- Lontoon sydäntä", lopetti
tohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. "Kas niin, minä olenkin
jo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän
puutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä,
kuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni
'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun
on mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin
huolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa
hartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä
vaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis
tuota kelpo rouvaa."
"Älkää ihan vielä, tohtori", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota.
"Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä
aikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen
kanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan
tunnin verran yksinään."
Kun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla
napoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän
siellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin,
kun jalosukuinen Jane astui sisään.
"No?" virkkoi hän. "Nyt kai saan kuulla kunniani?" Jane meni suoraan
hänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. "Voi, kersantti!" virkkoi
hän. "Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se
on, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän
toisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti
ensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?"
"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen", myönsi tohtori Rob.
"Miksette sanonut sitä?" kysyi Jane.
"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä
'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini
ottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi."
"Voi teitä, rakas tohtori!" sanoi Jane. "Onkohan ikinä ketään niin
terävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut
kahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan,
kuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja
te olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät
tänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'"
"Olisinhan minä voinut niin sanoa", myönteli tohtori Rob miettiväisenä,
"mutta onneksi en niin tehnyt."
"Mutta sanokaa", sanoi Jane, "miksi nyt puhuitte?"
Tohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Ystäväni, olen
vanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle
kenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä,
pitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä,
mutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena -- sellaista ei moni
nainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei
ainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi
saada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle -- jollekulle,
jonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun
sain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen
kirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä
hyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen
sen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle,
hänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin
ilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla
katsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava
huomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan,
joka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat
tuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen
puolesta."
Jane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän
ei kyennyt puhumaan.
"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle", virkkoi tohtori, "sanokaa minulle,
jos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen
hyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta,
ihanaa ja lohdullista?"
"Voi, tohtori", sanoi Jane, "syynä on surullinen tarina epäilystä ja
erehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää.
Mutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon
ja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se
surullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin
kauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua,
ja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties
jonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina
Migdolin ja meren väliin."
Kun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita,
vilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko,
että tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa
Garthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi,
kun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät
lepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat
olemaan samat: "Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin." Hän ei
voinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli
rauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos
menisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.
Silloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän
avasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun
tuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin
aivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen
yllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä,
että joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti
Garthia.
Mutta nyt -- vain tämän kerran.
Jane kurkisti sisään ikkunasta.
Garth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin
painuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten
tekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä
kestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa: _"Oi, minun
vaimoni -- vaimoni -- minun vaimoni!"_
Jane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut.
Jokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä,
kun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä,
ilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. "Jos panette arvoa omalle
ja hänen mahdolliselle onnellensa", soivat alati varoittavina hänen
korvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa
tämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle.
Kirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa.
Garth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän
Garthin sylissä.
Siksi riensi Jane hiljaa pois.
Kun hän tunnin päästä palasi, oltuaan kävelyllä tohtori Robin kanssa,
sydän täynnä iloista odotusta, seisoi Garth ikkunan edessä kuunnellen
lukemattomia ääniä, joita opetteli erottamaan. Hän näytti niin
sorjalta ja kookkaalta ja suoralta valkeassa puvussaan, molemmat kädet
pistettyinä syvälle takin taskuihin, että Janesta tuntui, kun Garth
hänen lähelle tullessansa kääntyi, ikään kuin säteilevien silmäin olisi
_täytynyt_ olla ennallaan.
"Oliko kaunista metsässä?" kysyi Garth. "Simpson saa viedä minut sinne
sitten, kun olemme syöneet. Mutta onkohan meillä vielä sitä ennen aikaa
lopettaa aamullinen työmme, ellette te ole väsynyt, neiti Gray?"
Kirjoitettiin viisi kirjettä ja yksi pankkiosoitus. Sitten Jane
huomasi, että hänen kirjeensä Garthille oli hävinnyt muiden joukosta.
Mutta Garthin kirje hänelle oli pöydällä odottamassa postimerkkiä. Hän
empi.
"Kuinka sen neiti Championille menevän kirjeen laita on?" virkkoi hän.
"Haluatteko lähettää sen semmoisenaan, herra Dalmain?"
"Kyllä, totta kai", vastasi Garth. "Emmekö jo lopettaneet sitä?"
"Minä vain ajattelin", sanoi Jane hermostuneesti ja katsoi toisaanne,
"minä vain ajattelin, että -- sen jälkeen, mitä tohtori kertoi --
kenties -- halusitte --"
"Tohtori Robin puhe ei voinut mitenkään vaikuttaa hänen tulemiseensa
tai tulemattomuuteensa", sanoi Garth kovin painokkaasti. Sitten hän
lisäsi lauhkeammin: "Se vain sai minut ajattelemaan --"
"Mitä?" kysyi Jane painaen kätensä sydämelleen.
"Miten ihana nainen hän on", sanoi Garth Dalmain ja puhalsi pitkän,
sakean savutuprun kesäiseen ilmaan.
Kahdeskymmeneskolmas luku.