Tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään, sen vain, ja
aurinko paistoi siihen.
Ei hän itsekään ymmärtänyt, miten aina oli kuvitellut tätä huonetta
pimeäksi, aivan unohtaen, että Garthille nyt oli sekä valo että
pimeys yhdentekevää ja ettei hyödyttänyt mitään estää auringonvalon
parantavaa, puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta pääsemästä sisälle
huoneeseen.
Sairas oli siirrättänyt vuoteensa vallan nurkkaan -- siihen nurkkaan,
joka oli kauimpana ovesta, uunista ja ikkunoista -- vasen sivu
seinäänpäin, niin että hän saattoi käsin tunnustella seinää ja kääntyä
niin lähelle sitä, ettei kukaan voinut tarkastaa hänen kasvojaan. Siinä
asennossa hän makasi nytkin eikä kääntynyt, kun he astuivat sisään.
Rakas tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään. Näki
sitten, miten vuoteessa-olija, yhä vasemmalla kyljellään, yllä sininen
silkkinen makuunuttu, ojensi laihaa, valkeata oikeata kättänsä
taaksepäin, jättäen sen voimattomana ja avuttomana peitteelle virumaan.
Jane pani kätensä ristiin selkänsä taakse. Hän tunsi voimakasta halua
syöstä polvilleen vuoteen viereen, ottaa tuo voimaton käsi omiin
voimakkaitansa ja peittää se suudelmin. Oi, varmaankin, ihan varmaan
tumma pää silloin kääntyisi häneen päin eikä enää etsisi piiloa kovan,
kylmän seinän turvista, vaan sokeat kasvot kätkeytyisivät hänen sylinsä
rajattoman hellään suojaan. Mutta varoittavana ja vakaana kaikui
Deryckin ääni hänen korvissaan: "Jos panette arvoa omalle ja hänen
mahdolliselle onnellensa --." Sen vuoksi piti Jane yhä käsiään selkänsä
takana.
Tohtori Mackenzie meni vuoteen viereen ja laski kätensä Garthin
olalle. Kun hän sitten hitaasti ja rauhallisesti puhui, muuttui
hänen luonnostaan melko karkea äänensä uskomattoman pehmeäksi, joten
Janen oli kutakuinkin vaikea uskoa häntä samaksi mieheksi, joka
vast'ikään kokonaista puolituntia oli pommittanut ja ahdistanut häntä
kaikenlaisilla kysymyksillä, huomautuksilla ja määräyksillä.
"Hyvää huomenta, herra Dalmain. Simpson kertoi yön olleen aivan
erinomaisen, parhaan tähänastisista. No, sehän on vallan mainiota.
Olette varmaankin hyvillänne, kun pääsitte Johnsonista, sillä vaikka
hän oli sangen taitava, niin oman palvelijanne apu on teistä sittenkin
mieluisampaa. Nuo erikoisesti toimeensa valmistuneet hoitajat eivät
milloinkaan tyydy tekemään ainoastaan sitä, mikä on tarpeellista. He
haluavat aina tehdä hiukan enemmän, ja tuo 'hiukan enemmän' väsyttää
sairasta. -- Mutta tänään tuon kanssani teille erään, joka auliisti
tekee kaikki, mitä tarvitsette, mutta ei, siitä olen varma, ikävystytä
teitä yrittämällä tehdä enemmän kuin toivotte. Tohtori Deryck Brandin
toimesta sisar Rosemary Gray on nyt täällä, ja minun luullakseni saatte
hänestä oivallisen seuralaisen, kirjurin, ääneenlukijan ja minkä
vain haluatte. Saatte oikeastaan itsellenne, herra Dalmain, uuden
silmäparin, jonka takana on teräväjärkiset aivot, joita taas ohjaa
ja pitää kurissa hyvä ja lämmin naisen sydän. Sisar Gray saapui tänä
aamuna, herra Dalmain."
Vuoteesta ei kuulunut vastausta. Mutta Garthin käsi hapuili seinää,
kosketti sitä ja hervahti jälleen alas vuoteelle.
Jane ei kyennyt oikein käsittämään, että _hän_ itse oli "sisar Gray".
Hän vain toivoi, ettei hänen poika parkaansa kiusattaisi tuon naisen
läsnäololla! Sillä hetkellä hänestä sekä Garth että hän itse olivat
aivan syrjäisiä tässä asiassa.
Tohtori Mackenzie virkkoi jälleen: "Sisar Rosemary Gray on täällä
huoneessa, herra Dalmain."
Silloin Garthin luontainen kohteliaisuus virkosi. Hän ei kääntänyt
päätään, mutta teki oikealla kädellänsä pienen ystävällisen
tervehdyseleen ja sanoi hiljaa, mutta selvästi: "Tervetuloa! Olitte
kovin ystävällinen, kun tulitte näin kauaksi tänne. Toivon, että teidän
matkanne sujui hyvin." Janen huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut
sanaakaan lausutuksi.
Tohtori Rob vastasi kiireesti, katsomatta Janeen: "Neiti Grayn matka
sujui varsin hyvin, ja hän onkin niin reippaan näköinen, kuin olisi
maannut yönsä vuoteessa. Näkee kyllä, että hän on kylmää vettä
rakastava nuori nainen."
"Toivon, että emännöitsijäni pitää huolta hänen mukavuudestansa
täällä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle siitä", puhui Garth väsyneesti
ja painautui entistä lähemmäksi seinää, ikään kuin lopettaakseen
keskustelun.
Tohtori Rob veteli viiksiänsä ja katseli hetkisen ääneti sinistä
silkkihihaa.
Sitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: "Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar
Gray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra
Dalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa
nousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja;
ja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan
kädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on
vallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko
nähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?"
"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin
täydellinen", vastasi Jane.
Aurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni,
joka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn
onnettoman epätoivoista avunhuutoa.
"Kuka täällä huoneessa on?" huusi Garth Dalmain.
Hänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman
kyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.
Tohtori Mackenzie vastasi: "Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja
sisar Gray."
"On, täällä _on_ joku muukin!" sanoi Garth kiivaasti. "Kuinka te
saatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?"
Jane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä
hän täydellisesti hillitsi:
"Herra Dalmain, minä äsken puhuin", sanoi hän, "sisar Rosemary Gray. Ja
minä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori
Brand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten
saisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti
muistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi
hyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota."
Garth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi
hitaasti: "Sanoiko hän kenen ääntä?"
"Sanoi, sillä minä kysyin. Hän sanoi sen muistuttavan neiti Championin
ääntä."
Garthin pää vaipui takaisin tyynylle. Sitten, yhä kääntymättä, äänessä
sävy, josta Jane tiesi rakkailla, häneltä piilotetuilla kasvoilla
hymyn väreilevän, hän sanoi Janelle: "Neiti Gray, teidän täytyy antaa
anteeksi, että minä noin tyhmästi ja anteeksiantamattomasti kiivastuin.
Mutta ymmärrättehän, sokeus on minulle yhä vielä niin uutta, ja
jokainen tämän ikuisen yön tumman verhon läpi tunkeva uusi ääni
merkitsee minulle äärettömän paljon enemmän kuin puhuja aavistaakaan.
Teidän äänenne ja tohtori Deryckin mainitseman neidin ääni ovat
niin toistensa kaltaiset, että, vaikka tiedänkin hänen tällä haavaa
olevan Egyptissä, olin melkein varma, että hän oli tässä huoneessa.
Ja todellakin, tuskin mikään maailmassa olisi niin vähän otaksuttavaa
kuin se, että hän olisi tässä huoneessa. Siksi minä pyydän sekä teiltä
että tohtori Mackenzieltä sydämestäni anteeksi kiihtymistäni ja
epäilemistäni." Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylöspäin, Janea kohti.
Jane pusersi vapisevia käsiään yhteen selkänsä takana.
"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, sisar Gray", virkkoi kesken kaiken tohtori
ikkunan luota. "Minulla on vielä yhtä ja toista lähemmin selitettävää
teille täällä."
He keskustelivat kotvan aikaa potilaan keskeyttämättä, kunnes tohtori
Rob huomautti: "Nyt minun on jo aika lähteä."
Silloin Garth sanoi: "Tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne
muutaman minuutin."
"Odotan teitä alhaalla, tohtori", sanoi Jane ja aikoi poistua, mutta
tohtori Robin käskevä kädenliike pysähdytti hänet, ja hän kääntyi
ja meni ääneti uunin luo. Ei hänestä ollut mitään syytä tällaiseen
salakähmäisyyteen eikä hän pitänyt siitä, ja siksi se vaivasi häntä.
Mutta ei ollut hyvä olla tottelematon nummimaiden pisamaiselle pikku
Napoleonille. Tämä meni ovelle, avasi sen ja pani kiinni jälleen,
palasi takaisin vuoteen viereen, veti tuolin siihen ja istuutui sille.
"No, herra Dalmain", sanoi hän.
Garth nousi istumaan ja kääntyi kiihkeästi häneen päin.
Silloin Jane näki ensi kerran hänen kasvonsa.
"Tohtori", sanoi hän, "kertokaa minulle jotakin tästä hoitajattaresta.
Kuvatkaa minulle, kummoinen hän on."
Ääni ja asento ilmaisivat ylenmääräistä jännitystä. Hänen kätensä
olivat ristissä, oli kuin hän olisi rukoillut saada katsella tohtorin
silmillä. Hänen laihat, kalpeat, kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat
sokeudesta huolimatta ilmeikkäät.
"Kuvatkaa hänet minulle, tohtori", sanoi hän, "tuo sisar Rosemary Gray,
joksi te häntä nimitätte."
"Mutta ettehän toki, hyvä herra, luule, että minä olen antanut hänelle
moisen hyväilynimen", sanoi tohtori Rob rauhallisesti. "Se on tämän
neidin oikea nimi, ja sievä se onkin. Rosemary? Shakespearessa se
esiintyy jossakin, eikö niin?"
"Kuvatkaa hänet minulle", pyysi Garth kolmannen kerran.
Tohtori Mackenzie vilkaisi Janeen. Mutta tämä oli kääntynyt selin
salatakseen poskille vierineet kyynelensä. Oi, Garth! Oi, kaunis,
kirkassilmäinen Garth! Tohtori vetäisi Deryckin kirjeen taskustaan ja
tutki sitä.
"No niin", sanoi hän verkalleen, "hän on pieni, sievä olento, juuri
sellainen hieno nuori nainen, jommoisen te haluaisitte lähellenne, jos
näkisitte hänet."
"Tumma vai vaalea?" kysyi Garth.
Tohtori vilkaisi Janen poskeen, jota ei tosin paljon nähnytkään, ja
hänen ruskettuneihin käsiinsä, joilla hän oli tarttunut uuninreunukseen.
"Vaalea", sanoi tohtori hetkeäkään tuumimatta.
Jane hätkähti ja vilkaisi sivulleen. Kuinka tuo pikku mies valehteli
ilman muuta?
"Entä tukka?" kysyi tukahtunut ääni.
"Tukkako", sanoi tohtori Rob muka miettien. "Sitä ei paljon näykään
pienen, vaatimattoman päähineen alta; mutta taitaa se olla semmoinen
pehmeä, silkinhieno tukka, jommoinen sievää ja miellyttävää naista
vasta somistaakin."
Garth heittäytyi takaisin pitkälleen raskaasti huokaisten ja painoi
kätensä pimenneille silmilleen.
"Tohtori", sanoi hän, "minä olen tuottanut teille niin paljon huolta,
ja tänään te kai pidätte minua vallan mielettömänä. Mutta ellette
tahdo, että minusta tulee aivan täysihullu, lähettäkää pois tuo neiti.
Älkää antako hänen enää tulla tähän huoneeseen."
"No mutta, herra Dalmain, harkitaan vähän tätä asiaa", sanoi tohtori
Mackenzie kärsivällisesti. "Eihän teillä ole muuta tätä nuorta naista
vastaan, kuin että hänen äänensä sattumalta muistuttaa erään tällä
hetkellä varsin kaukana olevan tuttavanne ääntä. Eikö tuo tuttavanne
ollut miellyttävä?"
Garth naurahti, mutta katkerasti; siinä naurahduksessa oli nyyhkytystä.
"Oli kyllä", virkkoi hän, "hän oli hyvin miellyttävä nainen."
"No niin, ja miksi ei sisar Rosemary Gray saisi elvyttää miellyttäviä
muistoja? Minusta hänen äänensä sitä paitsi vaikuttaa ystävälliseltä,
herttaiselta ja naiselliselta, ja nykypäivinä saamme siitä olla
kiitolliset, sillä nykyään moni nainen puhuu niin, että sitä
variksetkin pelkäisivät; kalkattavat, kalkattavat ja kalkattavat kalin,
kalin, kalin -- panevat kuin pienet kivet tinarasiassa."
"Mutta, hyvä tohtori, ettekö te sitten voi ymmärtää, että juuri tuota
äänten yhtäläisyyttä ja sen herättämiä muistoja en minä näin sokeana
voi kestää? Ei minulla hänen ääntänsä vastaan sinänsä mitään ole, sen
Jumala tietää! Mutta tietäkää, kun ensin sen kuulin, luulin että --
että -- hän --, se toinen -- oli tullut tänne -- luokseni -- ja --."
Garthin ääni katkesi äkkiä.
"Se miellyttävä nainenko?" sanoi tohtori Rob. "Kyllä ymmärrän. No
niin, herra Dalmain, tohtori Deryck sanoi, että kaikkein parasta tässä
olisi, jos te rupeaisitte haluamaan vieraita. Kaikesta päättäen teillä
on paljon ystäviä, jotka mielellään tulisivat pitkiltäkin matkoilta
teitä tervehtimään, jos se vain teitä lohduttaisi. Enkö saa lähettää
sanaa sille miellyttävälle naiselle? Minä en epäilekään, etteikö hän
tulisi? Kun hän sitten istuisi vieressänne ja puhelisi kanssanne, ei
sairaanhoitajattaren ääni enää lainkaan kiusaisi teitä."
Garth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa.
Jane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.
"Ei, tohtori", sanoi Garth. "Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman
ihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?"
Tohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa
vikaa paperissa. "No ja minkätähden?" kysyi hän hillityn voittoisesti.
"Sen tähden", sanoi Garth, "että sillä miellyttävällä naisella --
mainitsitte häntä sattuvalla nimellä --, on jalo sydän, joka olisi
pakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä
minä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut
maahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten
jaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää
sen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys -- hänen saalinsa
-- murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä
pelastuisi."
"Kyllä ymmärrän", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. "Poika parka! Ei se
miellyttävä nainen saa tulla."
Hän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin
ja nousi.
"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary
Graylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin
vaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on
tohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi -- ajatelkaa,
miten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa,
hyvä mies! -- ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman
minuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan,
hänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio
suositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä
moisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin
paljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen
vähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?"
Garth empi. "Tohtori Mackenzie", virkkoi hän viimein, "voitteko vannoa,
että kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan
oikea?"
"Ei sinun pidä vannoman", saneli tohtori Rob tekohartaana. "Minulla oli
hurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää
teitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen
tohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen
ikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana
seurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin
kuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy
arvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?"
"Nähnytkö? Totta kai", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa
hänen poskilleen, "minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä
kuvaa! -- Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen
tukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan
venetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari
vuotta sitten?"
"En", sanoi tohtori Rob. "Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä
vanhoissa. Mutta" -- hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi
myöntävästi -- "sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen."
"Niinkö?" sanoi Garth kiinnostuneena. "Yleensä ei tule ajatelleeksikaan
sairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä."
"En voi ymmärtää, miksikä ei", sanoi tohtori Rob. "Täytyyhän heidänkin
jonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli
ilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa.
Saattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä
paitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo
hänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. -- No,
poikaseni, kuinka käy?" Garth mietti ääneti.
Jane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio
toisi ratkaisun.
Vihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. "Kunhan minä vain voisin
mielessäni erottaa hänen äänensä -- tuosta toisesta henkilöstä. Kun
minä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin
omituisesti samanlainen, ettei hän itse ole --", hän vaikeni ja Janen
sydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? -- "ole
lainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka
minun muistissani kuuluvat tuohon ääneen."
"No", sanoi tohtori Rob, "siitähän me minun mielestäni helposti
selviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on
pidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä
polvistumaan vuoteenne viereen -- Herra varjelkoon! mutta olenhan
minä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele -- ja
te sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa
uumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja
soma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan."
Garth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä
ollut ennen. "Se vasta parasta kaikesta olisi!" sanoi hän. "Taivas
varjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo
uskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän
päästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla
on, jos se kuva häntä todellakin huvittaa -- mihin te menette?"
"Anteeksi", sanoi tohtori Rob. "Siirsin vain tuolin uunin luo ja join
lasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt
olen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?"
"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin,
huvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä
työhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos
hän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää --. Mutta,
hyvänen aika, eihän minun -- sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne,
kun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä
teidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea
kotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On
onni, että _muistan_ värit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa
niitä raukkoja, jotka ovat _syntyneet_ sokeina. Ja olkaa niin hyvä
ja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai
kankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä
mitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan,
mutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson
ilmoittaa minun olevan kunnossa."
"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen", sanoi tohtori Rob,
jonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. "Mutta, poikaseni,
olkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia
sopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan
nousta, jos teitä vain haluttaa."
"Hyvästi siis, tohtori", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. "Minä
olen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä."
"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja
maailman lempeimmät ruskeat silmät", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen,
"ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin
koiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta
pitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen;
ei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä
sanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla.
Kas, siinä se vasta vaimo on! -- No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala
kaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos
vielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista."
Tohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän
viittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.
Kirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori
tarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden
kulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.
"Hyvä sisar", sanoi tohtori, "tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän
täytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista
tulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko
uranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen
minä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin
vaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä.
Päivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle
enemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka
hyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää
teille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon,
ja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te
menestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa
hänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn
nummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi.
Mutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään
sairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä
kaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin
hyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko
teillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?"
"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa", sanoi
Jane, "mutta on minulla harmaa merinopuku."
"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin
tunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta
älkää antako minun viivyttää teitä."
"Tohtori Mackenzie", sanoi Jane tyynesti, "sallikaa minun kysyä, miksi
te kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani
pehmeäksi, silkinhienoksi?"
Tohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen
kysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja
hänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.
"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray", sanoi hän,
"vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta
oli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat
syynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan,
nähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa
kaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein
sen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun
onnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä
erilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus.
Ja suonettehan nyt -- --"
Tohtori soitti kiivaasti.
"Mutta kuinka te rohkenitte ehdottaa, että hän koskettamalla
tunnustelisi minua?"
"Koska tiesin, että hän on oikea herrasmies", ärähti tohtori Rob
tuimasti. -- "Tulkaa sisään, Simpson -- tulkaa sisään, hyvä ystävä --
ja pankaa ovi kiinni! Ja kaikkivaltiaan Jumalan olkoon kiitos, että hän
teki teistä ja minusta _miehiä_ eikä naisia!"
Neljännestä myöhemmin Jane näki hänen ajavan pois ja ajatteli:
"Deryck oli oikeassa. Mikä hauska sekoitus tarkkanäköisyyttä ja
lyhytnäköisyyttä, mutta vallan ihmeellisesti se vain edisti meidän
suunnitelmaamme."
Mutta katsellessaan, kuinka gig-kärryt kiitivät hyvää vauhtia nummen
poikki, olisi hän koko lailla hämmästynyt, jos olisi kuullut, mitä
mietteitä tohtori Rob mutisi itsekseen kiristäessään ohjaksia ja
hoputtaessaan oivaa hevostansa. Kulkiessaan näin sairaan luota toisen
luo hänen oli tapana puoliääneen puhella itsekseen kokemuksistaan.
Hänen melko vastakohtaisen luonteensa molemmat puolet vaihtoivat
nähtävästi mielipiteitä keskenään. Tällä kertaa alkoi keskustelu näin:
"Mikähän on saanut jalosukuisen Janen tänne ylämaahan?" sanoi tohtori
Rob.
"Pannahinenko sen tiesi", sanoi tohtori Mackenzie.
"Et saa kirota, poikaseni", sanoi tohtori Rob, "sinulla oli jumalinen
äiti."
Kahdeskymmenes luku.