"En minä epäilekään, että te 'milloinkaan' niin teette", sanoi tohtori
Rob, "ette ainakaan yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mutta tänään
teidän täytyy, niin että älkää turhaan kuluttako aikaa väittelyyn. Te
olette matkustanut koko yön ja kohta teidän on mentävä tuonne ylhäälle,
missä näky on niin surullinen, että se kyllä kysyy hermoja. Minun
kanssani on teillä ollut väsyttävä keskustelu, joten kiitätte Luojaa,
että se nyt on päättynyt. Mutta hartaammin vielä kiitätte Luojaa,
jos nyt juotte tuon sherryn. Ja sitä paitsi te olette seisonutkin
kaksikymmentäkolme ja puoli minuuttia. Minä seison itse aina, kun
puhun, ja suon myös mielelläni, että nekin seisovat, jotka sanojani
kuuntelevat. Minun on mahdotonta puhua ihmisille, jotka istuvat ja
vetelehtivät lähelläni. Mutta nousette paljon vankemmin portaita,
sisar Rosemary Gray, jos nyt istutte pöydän ääressä jonkin viitisen
minuuttia."
Jane totteli nöyryytettynä ja liikutettuna. Vanhojen hylkeennahkaisten
liivien alla taisi loppujen lopuksi sittenkin sykkiä hyvä,
osaaottavainen sydän. Omituisen, jonkin verran arveluttavan kuoren
alla oli ihmisten ja asioitten terävää ymmärtämystä. Sillä välin kuin
Jane joi viiniänsä ja söi korppujansa, hieroi tohtori silkkisellä
nenäliinallaan ahkerasti ikkunaa toisella puolen huonetta ja surisi
koko ajan kuin ikkunaa vastaan töyttäilevä mehiläinen. Hän näytti
tykkänään unohtaneen hoitajattaren, mutta juuri kun tämä laski tyhjää
lasia kädestänsä, hän kääntyi ja meni suoraapäätä lattian poikki ja
laski kätensä hoitajattaren olalle.
"Kas niin", sanoi hän, "seuratkaa minua nyt yläkertaan ja puhukaa
aluksi siellä niin vähän kuin suinkin. Muistakaa, että jokainen
pimeyteen tunkeva uusi ääni tuottaa tuskaisaa levottomuutta sairaille.
Puhukaa vähän ja hiljaa, ja suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa
ja viisautta."
Arvokkuutta ja itsetietoista voimaa oli pienessä merkillisessä
olennossa, joka Janen edellä nousi portaita. Seuratessaan häntä
huomasi Jane henkisesti nojaavansa häneen, saavansa häneltä tukea ja
vahvistusta. Hänen viimeinen odottamaton lauseensa, niin vanhanaikainen
sanonnaltaan, vaikutti melkein rukoukselta ja rohkaisi Janea. "Suokoon
Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja voimaa", sanoi hän, vähääkään
aavistamatta, miten suuresti Jane tunsi niitä ominaisuuksia nyt
tarvitsevansa. Ja sitten erottui toinen ääni, joka urkujen säestyksin
lauloi: "Sun ohjaukses turvan tuo." Ja varmoin, vaikka äänettömin
askelin seurasi Jane tohtori Mackenzietä huoneeseen, jossa Garth makasi
avuttomana, sokeana ja muotopuolena.
Yhdeksästoista luku.