Jalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.
Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.
_Rakas Deryck!_ Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole
juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä.
Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika
antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono
kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata
päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit
hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava
ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille.
Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän
joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin
kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.
Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän
käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen
luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on
pakahtua ammattiylpeydestä.
Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin
että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko
maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan
luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä,
sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet
kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt
saa raippansa ja -- viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen
mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen,
kymmenen kerrallaan -- niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten
väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta
tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa
ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan
henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen
sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle
ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli
onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä,
sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon
eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain
tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.
Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren
väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta
en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin
kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja
vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin
kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton
linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat
tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat
vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä
poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy
kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon.
Migdol on _Garthin_ vakaumus, että _Janen_ rakkaus voi olla
ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon
hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli
kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane
vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot
vyöryvät hänen päänsä yli -- epäilyksen, jota karkottamaan
hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin
vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana
tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle
tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa
pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin
vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän -- Jane
parka -- syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi
Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden
sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he
yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö
uskaltaisi ruveta Moosekseksi?
Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita
asioitani.
Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi
Margeryn puurosta huolimatta -- joka 'pannaan päälle' joka päivä
jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten;
ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te,
kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että
se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se
mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti
nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille,
kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia
sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan
-- vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran
ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin
kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä,
ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin
irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery
käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'!
Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti
ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu
heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni
työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet
olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin
tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha
Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija
Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä,
ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on
omituisempaa kuin ääntäminen.
Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava
sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen
kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne.
Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle.
No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn
puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja
yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno
tukka -- tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan.
Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen
yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori
Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean
päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.
Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin
parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella,
kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa,
kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin
tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa
huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan
muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri
nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen
koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain:
'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin
aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata
toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery,
jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti
lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin
koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun
ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.
Sen tähden käskin heti samana iltana Simpsonin ja Margeryn
ruokasaliin, kun isäntä taatusti oli niin loitolla, ettei voinut
mitään kuulla, ja sanoin heille, että syistä, joita en saattanut
täysin selostaa, potilaalle oli annettu vallan kiero kuvaus
minun ulkomuodostani. Hän luulee minua lyhyeksi ja hoikaksi,
vaaleaksi ja hyvin sieväksi, ja pitkien selitysten välttämiseksi
ja jotta ei turhaan häirittäisi hänen mielenrauhaansa, oli
välttämätöntä pitää häntä tässä harhaluulossa. Simpsonin
tavallinen huomaavainen ilme ei muuttunut, hän ainoastaan
vakuutti: 'Aivan niin, neiti. Aivan niin.' Mutta vanhan Margeryn
kasvoilla kuvastui monta epäilyksen varjoa minun puhuessani.
Onneksi ne sentään olivat minun lopettaessani vaihtuneet
hyväksyvään hymyyn. Hän kuitenkin lisäsi omat huomautuksensa:
'Parasta niin onkin, luullakseni. Sillä Garthie herra, poika
rukka, halusi nähdä vain kaunista ympärillänsä. Garthie herra,
oli minun tapana sanoa hänelle, kun hänelle oli vieraita tulossa,
ja kaikki hänen puheensa päivällisestä koskivat vain vanhan
hopean kiilloittamista ja Valentine-lasien ja Worstered-posliinin
käyttöönottamista, Garthie herra, sanoin, kun oli mielestäni
sopiva tilaisuus johtaa mieleen Sanaakin, te puhdistatte
juoma-astian ja ruoka-astian ulkonaisesti, mutta ette lainkaan
huolehdi siitä hyvästä, mitä ne sisältävät. Siksi on parasta
antaa hänen pysyä harhaluulossaan.' Ja kun Simpson huomaavaisesti
yski kätensä taakse ja vallan näkyvästi nyhkäisi häntä kylkeen
kyynärpäällään, lisäsi hän ystävällisen jälkimietteen: 'Sillä
vaikka tavalliset jokapäiväiset kasvot voivat näyttää tavallaan
kauniiltakin ystävällisen ilmeensä vuoksi, eihän sitä kumminkaan
voi ilmettä tehdä oikein selväksi sokealle.' Niin että tästä Te
näette, Deryck, tämä vanha viisas eukko, joka on tuntenut Garthin
pienestä pitäen, olisi täydellisesti hyväksynyt kolme vuotta
sitten tekemäni ratkaisun.
No niin, palaan varsinaisiin tiedonantoihini. Äänestä meillä oli
aluksi vastusta, kuten ennustittekin, ja koko suunnitelma oli
muutaman kauhean hetken ihan hiuskarvan varassa. Sillä vaikka hän
varsin helposti uskoi selityksen, minkä olimme suunnitelleet,
lähetti hän minut pois huoneesta ja sanoi tohtori Mackenzielle,
että minun ääneni tekisi hänet hulluksi. Mutta Rob tohtori
hallitsi tilannetta ja pääsi voitolle sillä kertaa, ja kun Garth
kerran oli mukautunut, ei hän enää lainkaan puuttunut siihen.
Toisinaan näen hänen sentään kuuntelevan ja muistelevan jotakin.
Mutta sisar Rosemary Gray viettää ihania hetkiä, kun levoton,
kaihoava Jane on unohduksissa. Sillä potilas kiintyy yhä enemmän
häneen, kääntyy hänen puoleensa, luottaa häneen ja keskustelee
hänen kanssaan, koettaa tunkea hänen sieluunsa, paljastaa
omansa ja on yleensä ihmeellinen ja ihana olento, jonka kanssa
nyt saan elää ja jota saan oppia tuntemaan. Kulkiessaan ulkona
viluissaan ja kuullessaan näiden puhelevan huomaa Jane, kuinka
vähän hän ymmärsi sen ihanan lahjan arvoa, joka laskettiin hänen
jalkainsa juureen, kuinka vähän hän oli selvillä sen miehen
luonteen sisimmästä, jonka "nuorena poikana" oli työntänyt
luotaan. Sisar Rosemary oppii kaiken tämän istuessaan tuntikausia
hänen seuranaan, ja epätoivon siroccotuulta kokien vaeltaa Jane
rauhattomana edestakaisin kapeata erämaanpolkua.
Ja nyt minä tulen kirjeen pääasiaan, ja vaikka olenkin nainen, en
pane sitä jälkikirjoitukseen.
Deryck, ettekö voi tulla tänne häntä katsomaan ja keskustelemaan
minun kanssani? Minä en luule jaksavani kauempaa, ellen saa
tukea joltakulta; ja hän iloitsisi niin saadessaan Teidät tänne
ja voidessaan näyttää Teille, kuinka hän on edistynyt ja mitä
kaikkea hän on jo oppinut. Voisitte myös samalla puhua hiukkasen
Janen puolesta tai ainakin tunnustella hänen mieltään tämän Janen
suhteen. Voi, hyvä poika, koettakaa uhrata neljäkymmentäkahdeksan
tuntia! Raikas nummi-ilma tekee Teille hyvää. Ja minulla on
sitä paitsi oma pieni suunnitelmani, jonka toimeenpano riippuu
suuressa määrin Teidän tulostanne. Voi, tulkaa, rakas poika!