NUMMIEN NAPOLEON.

Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert

Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai

"vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja

oli.

Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä

hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä,

ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin

hänenmoisellensa, asento napoleonimainen -- lyhyet lenkosääret

harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla -- niin

että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon,

roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta

luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat

ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja

punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät

huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein

tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän

ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä

valopilkkuina.

Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle

jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan

tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia

tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat

huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia,

sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista

reseptiä."

Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan

vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä

siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan

silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen,

ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka

kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia.

Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen

tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai

oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.

Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen

levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka

ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen

vaivainen naistentuntija."

Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin --

ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!

"Sisar --? Sairaanhoitajatar --?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat

silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin

sirpaleilta.

"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä

niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa

jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut

kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava

niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein."

Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja

noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin

uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään

hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.

Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa,

kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin

tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta

tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina

ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan,

olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon,

täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on

mahdollista."

Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin

Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti

ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi,

puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.

"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.

"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta

oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi

hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle

kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.

"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen

vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi

jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.

"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."

"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti,

melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään

naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.

Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin

muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa

ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä

hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori

Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti

r:äänsä.

"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän

huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko

selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi

sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki

sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä

ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."

Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut

herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli

aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui

ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen

silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän

irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen

hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä,

kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja

kohtasi tämän raivostuneen katseen.

"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista

hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette

arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään.

Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä

ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että

he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä

maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa -- muuten ainoa

maailma todellakin, missä he voivat nähdä."

Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen.

Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä

omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois

mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi

hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."

"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää

ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon.

Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla

luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette

kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että

potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi

haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa,

älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin

teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on

hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray,

on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään -- niin, sokean

miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla

toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän

nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla.

Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan

taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."

Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun,

koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:

"Soittaako hän?"

Mutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.

"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain

musikaalinen vai eikö."

"Jaha", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen

asentoonsa uuninedusmatolle, "teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja --

näin puheen ollen, soitatteko te itse?"

"Vähäisen", vastasi Jane.

"Jaha", sanoi tohtori Rob. "Otaksun, että te myös laulatte vähäisen."

Jane myönsi.

"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä

sekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me,

joilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat

'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja

mehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita

asioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi

sellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla

ottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen

epäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen

kaikkea."

Jane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.

"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen",

sanoi hän.

"Hyvä on", virkkoi tohtori Mackenzie. "Mutta suokaa minun vielä

huomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä.

Ohjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille,

joka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille.

Pankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää

yksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä

maalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän

viettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin

soittotaituria -- mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä

koruja todistaisi -- alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin

hänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä.

Koettakaa keksiä jokin helppo keino -- esimerkiksi pieni uurros puuhun

koskettimen päähän -- jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta

löytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on

ainoa, mikä hänen on tarvis _nähdä_, kun hän vain kerran pääsee pianon

ääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä,

sisar Gray?"

Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään

kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä

pila oli kaukana -- hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää

kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä,

liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä

yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi

kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn

herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan:

"Lennätä ulos! Tuki suus'!"

"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää

teidät potilaalle."

Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän

kesti sen ja odotti ääneti.

Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.

"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.

Simpson poistui.

"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"

Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia

viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.

Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen

ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi

lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar,

istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."

Rukousnauha: Romaani · 第 26 / 50 题