Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert
Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai
"vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja
oli.
Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä
hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä,
ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin
hänenmoisellensa, asento napoleonimainen -- lyhyet lenkosääret
harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla -- niin
että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon,
roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta
luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat
ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja
punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät
huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein
tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän
ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä
valopilkkuina.
Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle
jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan
tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia
tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat
huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia,
sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista
reseptiä."
Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan
vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä
siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan
silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen,
ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka
kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia.
Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen
tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai
oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.
Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen
levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka
ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen
vaivainen naistentuntija."
Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin --
ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!
"Sisar --? Sairaanhoitajatar --?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat
silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin
sirpaleilta.
"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä
niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa
jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut
kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava
niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein."
Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja
noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin
uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään
hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.
Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa,
kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin
tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta
tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina
ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan,
olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon,
täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on
mahdollista."
Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin
Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti
ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi,
puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.
"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.
"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta
oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi
hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle
kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.
"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen
vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi
jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.
"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."
"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti,
melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään
naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.
Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin
muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa
ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä
hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori
Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti
r:äänsä.
"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän
huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko
selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi
sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki
sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä
ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."
Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut
herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli
aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui
ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen
silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän
irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen
hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä,
kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja
kohtasi tämän raivostuneen katseen.
"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista
hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette
arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään.
Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä
ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että
he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä
maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa -- muuten ainoa
maailma todellakin, missä he voivat nähdä."
Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen.
Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä
omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois
mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi
hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."
"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää
ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon.
Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla
luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette
kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että
potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi
haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa,
älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin
teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on
hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray,
on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään -- niin, sokean
miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla
toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän
nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla.
Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan
taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."
Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun,
koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:
"Soittaako hän?"
Mutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.
"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain
musikaalinen vai eikö."
"Jaha", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen
asentoonsa uuninedusmatolle, "teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja --
näin puheen ollen, soitatteko te itse?"
"Vähäisen", vastasi Jane.
"Jaha", sanoi tohtori Rob. "Otaksun, että te myös laulatte vähäisen."
Jane myönsi.
"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä
sekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me,
joilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat
'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja
mehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita
asioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi
sellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla
ottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen
epäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen
kaikkea."
Jane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.
"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen",
sanoi hän.
"Hyvä on", virkkoi tohtori Mackenzie. "Mutta suokaa minun vielä
huomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä.
Ohjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille,
joka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille.
Pankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää
yksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä
maalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän
viettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin
soittotaituria -- mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä
koruja todistaisi -- alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin
hänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä.
Koettakaa keksiä jokin helppo keino -- esimerkiksi pieni uurros puuhun
koskettimen päähän -- jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta
löytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on
ainoa, mikä hänen on tarvis _nähdä_, kun hän vain kerran pääsee pianon
ääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä,
sisar Gray?"
Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään
kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä
pila oli kaukana -- hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää
kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä,
liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä
yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi
kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn
herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan:
"Lennätä ulos! Tuki suus'!"
"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää
teidät potilaalle."
Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän
kesti sen ja odotti ääneti.
Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.
"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.
Simpson poistui.
"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"
Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia
viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.
Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen
ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi
lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar,
istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."