Sisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli
jäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän
siihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin
jonnekin kaukaiseen kiertotähteen.
Auto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja
kunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä
mies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä
kiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan.
Sairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita,
jotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena
hän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan
ja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa
autoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen
tunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki
ohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan
koneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.
Kohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia
nummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan
ennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön
pikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin
kunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen
toiveita, luottamustakin onnistumiseen.
Hän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli
perintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän
veroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia.
Kun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin,
taustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen
korvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän
puhui Overdenessa setripuun alla: "Toivoisin teidän näkevän Castle
Gleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja
nummista." Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa
"hienoja vieraita" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin
luvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja,
sokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin
tuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena
sairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa:
"Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy." Näin oli käynyt. Mutta
miten oli käyvä vastedes?
Simpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi
mahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä
ollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä.
Jane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan
maalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän
tarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita
oli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse
jo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar
hieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha
Margery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa
ja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan,
emännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin
kasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin -- vanhuuden ja täydellisen
terveyden kauniiseen yhtymään -- riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä
kirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen
tämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen
ja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada
hänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti
unohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin
siellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar
Grayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan
liikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: "Rakas vanha ystävä! Kuinka
onnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!" Mutta samassa
hän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt
sanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista
hänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut
aivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi
Margeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili
huonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja
selitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä
kiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.
Ja nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi
ikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen
lääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.
Hän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman
ammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja
valkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan.
Hänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin,
missä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin
päähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä
aamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin.
Hänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin
vakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta
kumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain
toivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista
osoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana
kiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika
vauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki
tullut.
Jane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja
rohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut
niin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan
sumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet
hänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi
ponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman
minuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän
saisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat
yhdessä seisoneet alttariaitauksessa -- kasvot, joilta katosi iloinen
luottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. "Ah, armollasi virvoita."
Pian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi
hänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa
kuka tahansa.
Kärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut
nähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.
Jane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi
lausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: "Saanko minä
milloinkaan voimaa siihen?" Ja Deryck oli vakavana vastannut: "Jos
panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä
kyllä voimaa."
Oveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.
Simpson seisoi kynnyksellä.
"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa."
"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne", sanoi sisar Rosemary Gray.
Kahdeksastoista luku.