"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä
ensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi
liikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin
yhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen
yön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin
saman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta
yhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella
välittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti
huomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi
poistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään
kuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden,
jota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt --
niin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin -- että tämä kaikki oli
_rakkautta_. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena,
harvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä
siitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme
tuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä
kerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan
kosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä.
Enkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän
en ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän
sitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori
auringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein
aina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen, _minä_ katselin asioita
konsertin jälkeisinä päivinä. Mutta _hän!_ Deryck, hän kertoi minulle
jälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle
yhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myös _minuun_ nähden.
Hän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin
kohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi
minut naiseksi. Ja hän sanoi -- tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan
mahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui -- mutta hän sanoi, että
tämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän
ikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa."
Jane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti
ja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen
naisellisuudessaan piili -- ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos
kerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse
tuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut,
millainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen
povellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen,
yksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt
paeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka
olisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen
arvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa.
Sen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli
mieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt
voittamasta sitä omakseen.
Mutta ääneensä hän sanoi vain: "En minä sitä ensinkään mahdottomana
pidä."
Jane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois
tulennoksesta.
"Tuntuu hyvältä, ettette pidä", sanoi hän, "mutta kyllä minä pidin.
No niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin
teille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä
saavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta
lyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä
syvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister,
oli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan
hänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki
olivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin,
ja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä
niin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä,
vaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että
hänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme
toisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja
viimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän
niin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina
ystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi
hän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli
jotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan
tapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani
kuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden.
Siinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas
kuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua.
Silloin -- voi, Deryck! Silloin se tapahtui!"
Jane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin
käsiinsä.
"Minä en voi kertoa -- yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti
ylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni,
se mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin
ihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain,
että tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten -- voi, Deryck!
minä en voi sitä selittää -- en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui
-- mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui
eteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin.
Sillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi
saanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut,
mutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa.
En saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja
minulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua
vaimoksensa."
Jane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.
"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?" sanoi Deryck Brand aivan
tyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman
värähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli
luullutkaan. "No, hyvä ystävä, mitä te sitten --?"
"Minä nousin", sanoi Jane, "sillä niin kauan kuin hän oli siinä
edessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin
ruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut
puolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu
olemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis,
sielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo
innoituksen sanelema järjestys on oikea."
Tohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, "Hyvä Jumala,
Jane!" sanoi hän. "Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen
juuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole
kyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette."
Jane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. "Niinkö, poika?"
sanoi hän. "Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. -- Minä työnsin
luotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista
tuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta --
varma minusta ja varma itsestään -- että hän ilman muuta suostui
siihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten
hän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla
häntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä
kello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme
olla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan.
Sitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin
tunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta
tulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus,
mutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun
pyytäessään vastaustani. Sitten -- minä aivan ilman muuta hylkäsin
hänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi
ja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole
sanaakaan vaihtaneet."
Pitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui
toisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä
ollut kuullut asiaa loppuun saakka.
Jane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana
hetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.
Viimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä
irroittanut katsettaan hänen silmistänsä.
"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?" Tavallisesti niin ystävällinen
ääni oli nyt melkein tyly.
Jane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. "Voi, hyvä ystävä, minun täytyy
saada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä,
vaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta?
Deryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän
on kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen
ympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme
kaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa
eräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän
suuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi
pitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina
suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta
ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin
ollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut
kahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta
jokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle,
kauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus
on sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei
vielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee
rakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on
päässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen,
jokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa --
suurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus
ei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona,
saa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti
karisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina
päivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui
kaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta
kun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut
ammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle
tarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin
kaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä
ja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän
kasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana
istuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että
oman ystäväni kärsimys oli alkanut -- olisinko minä voinut kestää sitä?
Eikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä,
olisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja
pettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet
minut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää
sitä?"
Tohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.
"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät
lähtemään ulkomaille", virkkoi hän miettiväisenä. "Tosiaan, vaikka
minulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja --"
"Oih, poika", huudahti Jane tehden kärsimättömän kädenliikkeen, "älkää
puhuko minulle kuin millekin potilaalle. Pitäkää toki minua ihmisenä
ja sanokaa minulle suoraan -- niinkuin mies miehelle -- olisinko minä
voinut kiinnittää Garth Dalmainia rumiin kasvoihini? Tiedättehän,
etteivät ne ole minkään näköiset."
Tohtori nauroi. Häntä huvitti se, että sai Janen suutahtamaan.
"Mutta, hyvä tyttöni", sanoi hän, "jos puhuisin kuin mies miehelle,
käyttäisin yhdestä ja toisesta koko ankaria sanoja. Mutta nyt puhuu
mies naiselle -- ja vielä mies, joka kauan on kunnioittanut ja ihaillut
todella ihailtavaa ja jaloa naista -- ja hän vastaa suoraan teidän
kysymykseenne. Sanan tavallisessa merkityksessä te ette ole kaunis,
eikä kukaan, joka teistä todella pitää, teille toisin sanoisi, sillä
ei kenenkään, joka teidät tuntee ja teistä pitää, juolahda mieleenkään
puhua kierosti teille. Me voimme myöntää, jos niin tahdotte, että
te olette rumakin, vaikka minä tunnen puolen tusinaa nuoria miehiä,
jotka heittäisivät minut ulos niistä sanoista, ja minun täytyisi
puolustuksekseni selittää, että he kuulivat väärin ja että minä sanoin
vain: 'Te olette _Jane_', ja siihen he olisivat täysin tyytyväisiä.
Niin kauan kuin te olette oma itsenne, ovat ystävänne tyytyväisiä. Ja
koska nyt kerran on puhe näistä rakkaista kasvoista, voin minä lisätä,
että muistan aikoja, jolloin olisin voinut taivaltaa monia penikulmia
saadakseni nähdä ne; kun ne olivat kaukana, kaipasin niitä lähelleni,
kun ne olivat lähelläni, en koskaan toivonut niitä loitommalle."
"Niin, mutta, Deryck, teidän ei tarvinnut niitä aina nähdä
vastapäätänne pöydässä", intti Jane vakavana vastaan.
"Valitettavasti ei. Mutta sitä enemmän nautin ateriasta, kun onnellinen
sattuma toisinaan johti ne minua vastapäätä."
"Mutta, Deryck -- _teidän ei tarvinnut suudella niitä_."
Tohtori heitti päänsä taaksepäin ja purskahti nauramaan, niin että
Flower portaita noustessaan ihmetteli, mihin heidän puheensa oli
mahtanutkaan kääntyä.
Mutta Jane oli aivan totinen eikä nähnyt asiassa mitään nauramista.
"Ei, rakas ystävä", sanoi tohtori vähän tyynnyttyänsä, "minun
ansioluettelooni kannattaa todella merkitä, etten kertaakaan näin
moneen vuoteen ole suudellut niitä."
"Dicky, älkää ärsyttäkö! Tämä on minulle elinkysymys, ja ellette nyt
anna minulle viisaita ja harkituita neuvoja, meni koko minun vaikea
tunnustukseni hukkaan."
Tohtori muuttui heti vakavaksi. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui Janen
ristissä oleviin käsiin.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin
välinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis
kaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia
kysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka
voittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?"
"En minä sitä syyksi sanonutkaan."
"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?"
"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?"
"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli
tullut saamaan teidän vastaustanne?"
"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se
vaikutti."
"Sitä minä en epäile. Entä sitten?"
"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani
kolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani
olevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli
kahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi
ihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias."
"No, ja --?"
"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."
"Ja hän tyytyi siihen?"
"Ensin hän näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän sanoi olevan
vallan luonnollista, etten voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, kun
kerran hänestä niin ajattelin. Hän sanoi nyt ensi kerran tulleensa
ajatelleeksi itseään tässä asiassa. Hän sanoi myös alistuvansa minun
päätökseeni, ja niin hän lähti kirkosta emmekä me ole sen jälkeen
tavanneet."
"Jane", sanoi tohtori, "minä ihmettelen, ettei hän ollut
tarkkasilmäisempi sillä kertaa. Te olette niin tottumaton käyttämään
valhetta, että minä en usko teidän aivan alttarin juurella kyenneen
kovinkaan vakuuttavasti valehtelemaan miehelle, jota rakastitte."
Hieno puna kohosi Janen kasvoille.
"Voi, Deryck, ei se ollut pelkkää valhetta. Se oli noita kauheita
valheita, joissa on 'siteeksi totta' --."
"'Ja täysivalhetta vastaan voi aina voittoisasti taistella, mutta
vaikeaksi käy voittaa valhetta, joka osaksi on totta', sanoo Tennyson
jossakin", lausui tohtori väliin.
"Niin", vastasi Jane. "Hän ei voinut kumota sitä, sillä se oli
osaksi totta. Hän _on_ iältään minua kolmea vuotta nuorempi ja
mieleltään vielä sitäkin nuorempi. Ja osaksi minä juuri hänen
miellyttävän nuorekkuutensa vuoksi pelkäsin omaa kypsyneisyyttäni
ja vakaantuneisuuttani. Voi, Deryck, se oli kyllä osaksi totta,
mutta suurimmaksi osaksi petosta. Ja peräti valheellista oli minun
sanoa häntä 'nuoreksi pojaksi' -- miestä, jonka herruutta olin niin
perin pohjin saanut tuntea edellisenä iltana. Siksi hän ei kyennyt
panemaan vastaankaan, kun oli niin lopen hämmästynyt. Hän ei ollut
koko aikana ensinkään ajatellut itseään, jota vastoin minä taas aivan
sairaalloisesti tarkkasin omaa itseäni. Hän ajatteli vain minua. Minä
ajattelin häntä ja -- itseäni."
"Jane", virkkoi tohtori, "kaiken, mitä olette siitä asti kärsinyt,
olette tinkimättä ansainnut."